Eläin noiden arvostettujen sarvien alla

HERÄTKÄÄ!-LEHDEN ETELÄ-AFRIKAN-KIRJEENVAIHTAJALTA

YHTÄKKIÄ sarvikuono hyökkäsi täyttä vauhtia. Mies syöksähti sivuun ja pinkaisi lähellä olevaa pientä puuta kohti. Mutta sarvikuono pyörähti ympäri hämmästyttävän ketterästi antamatta hänelle aikaa kavuta turvaan. Se ajoi häntä takaa puun ympäri useita kertoja ennen kuin se koukkasi hänet sarvellaan ja viskasi ilmaan. Miesparka tuli alas pudoten ensin sarvikuonon lapojen päälle ja paiskautuen sitten maahan. Siinä hän makasi ja odotti sarvikuonon tallaavan tai lävistävän hänet sarvellaan kuoliaaksi. Kun sarvikuono astui miestä kohti, tämä nosti jalkansa, mutta sarvikuono vain nuuhkaisi sitä ja hölkytteli tiehensä!

Tämä on afrikkalainen musta sarvikuono – utelias, riidanhaluinen ja helposti ärsyyntyvä. Jos sarvikuono havaitsee erinomaisen haju- tai kuuloaistinsa avulla jotakin sellaista, mitä se ei näe (sillä on huono näkö), se hyökkää ärsyyntyneenä hajun tai äänen lähdettä kohti – olkoonpa se mikä tahansa junan ja perhosen väliltä! Vaikka se on lapojen kohdalta mitattuna noin 1,5 metriä korkea ja painaa peräti tuhat kiloa, se voi kuitenkin laukata noin 55 kilometrin tuntivauhtia ja pyörähtää ympäri tarvitsematta enempää tilaa kuin oman pituutensa verran!

Joskus sen hyökkäys on vain hämäystä tai silkkaa hauskanpitoa. Yuilleen Kearney, joka omisti aikoinaan nuoren mustan sarvikuonon nimeltä Rufus, kertoo, että ”mitä enemmän pölyä oli ilmassa, sitä iloisempi Rufus oli”. Hän muistelee hellästi, miten Rufus kerran tuli ”puhisten, puuskuen ja rymisten” pensaikon läpi, ”hyökkäsi puutarhaan vain pysähtyäkseen äkkiä kuistin eteen, kävelläkseen juhlallisesti portaat ylös ja käydäkseen maata [Kearneyn] kansituolin viereen”.

Samanlaisia kiintymyksen tunteita mustia sarvikuonoja kohtaan on monilla, jotka ovat tutkineet niitä. He ovat kuitenkin kaikki samaa mieltä siitä, että kullakin sarvikuonolla, kuten ihmisilläkin, on oma persoonallisuutensa. Varo siis todella pahansisuista yksilöä! Eräässä suositussa Etelä-Afrikan eläimistä kertovassa oppaassa varoitetaan, että mustaan sarvikuonoon ”ei koskaan pidä täysin luottaa ja se tulisi kiertää sopivan kaukaa”. Ikävä kyllä sen vihamielisyys johtuu usein siitä, että ihmiset ovat ahdistelleet sitä. Professori Rudolf Schenkel, joka selvisi hengissä alussa kuvaillusta sarvikuonon hyökkäyksestä, pahoittelee, että ihminen on tehnyt itsestään sarvikuonon ainoan vihollisen.

Mitä voidaan sanoa toisesta afrikkalaisesta sarvikuonosta, valkoisesta sarvikuonosta? Se on melkoinen vastakohta ärhäkälle serkulleen, sillä se on yleensä luonteeltaan rauhallinen. Lisäksi se on lähes kaksi kertaa suurempi kuin musta sarvikuono ja onkin maailman kolmanneksi suurin maaeläin. Sen valtava pää on niin painava, että sen nostamiseen tarvitaan neljä miestä! Valkoinen sarvikuono on kuitenkin yhtä ketterä kuin musta serkkunsa.

Kun ihminen kohtaa valkoisen sarvikuonon luonnossa, tämä pakenee tavallisesti paniikissa nähdessään ihmisen, kuullessaan hänen ääniään tai haistaessaan hänet. Daryl ja Sharna Balfour varoittavat kirjassaan Rhino, ettei tähän tule kuitenkaan luottaa liikaa. ”Valkoiset sarvikuonot ovat viime vuosina aiheuttaneet enemmän loukkaantumisia kuin mustat”, he kirjoittavat ja lisäävät, että tähän on saattanut olla syynä ihmisen ”kunnioituksen puute” sitä kohtaan.

Lempiharrastus

Afrikkalaisilla sarvikuonoilla on eräs yhteinen rakkaus. Se on rakkaus mutaan – paljoon mutaan! Monien vauhti kiihtyy niiden lähestyessä lempimutakuoppaansa, ja edessä oleva kylpy saa ne kiljahtelemaan ilosta. Balfourit, jotka ovat usein tarkkailleet tätä, kertovat, että kun sarvikuono vaipuu hitaasti mutaan, ”kuuluu tavallisesti huokaisu, ja tyytyväinen eläin makaa kyljellään joitakin minuutteja – – ennen kuin se jatkaa kylpemistään pyörähtäen usein selälleen jalat potkien kohti taivasta”.

Molempiin lajeihin kuuluvia sarvikuonoja kylpee joskus samassa mutarapakossa; ne hylkäävät kaiken arvokkuuden rakkaudestaan pulikointiharrastukseen. Edellä mainittu nuori Rufus innostui niin paljon mutakylvyistään, että ”joskus se hypähti kesken kaiken pystyyn vain juostakseen hurjaa vauhtia ympäri puutarhaa hypellen kuin villihevonen ja palasi taas kuoppaan, jotta se voisi nauttia tästä ilosta uudelleen alusta asti”.

Muta palvelee myös muita tarkoituksia kuin tarjoaa tilaisuuden autuaalliseen nautintoon. Mutainen kuoppa on sopiva paikka seuranpitotilaisuuksille, joissa voi tavata toisia sarvikuonoja ja muita mutaa rakastavia eläimiä. Lisäksi muta suojaa jonkin verran sarvikuonoa ärsyttäviltä hyönteisten puremilta ja viilentää niiden auringon kuumentamaa ruumista. Ei ole siksi mitenkään yllättävää, että sarvikuonon voi joskus nähdä viipyvän liejuisessa vuoteessaan tuntikausia yhteen menoon.

Kumpi on kumpi?

Miten ihminen voi erottaa, kumpi sarvikuono on kumpi? Onko toinen niistä todellakin musta ja toinen valkoinen? Ei ole. Molemmat ovat harmaita – mutta erivivahteisia – mikäli harmaa väri ylipäätään näkyy. Todellisuudessa näkemämme väri tulee niiden viimeisimmän rypemispaikan mudasta, joka on kuivunut niiden nahkaan kiinni.

Suun muoto kertoo kuitenkin heti, kummasta on kysymys. Mustalla sarvikuonolla, joka on versonsyöjä, on suippo ylähuuli, jonka se kiertää lehtien ja oksien ympärille ja vetää ne irti pensaista. Sen tarkempi nimi onkin suippohuulisarvikuono. Valkoinen sarvikuono on puolestaan ruohonsyöjä. Tästä syystä sillä on leveä kuono, jolla se nyhtää ruohoa kuin ruohonleikkuri. Ei ole mikään yllätys, että sen tarkempi nimi on leveähuulisarvikuono. Mutta jostain syystä sarvikuonojen erottaminen värin perusteella – mikä näyttää olevan varhaisten Afrikan eteläosiin tulleiden hollantilaisten uudisasukkaiden luoma jako – on jäänyt pysyväksi.

Nuo arvostetut sarvet

Nimi sarvikuono tulee kahdesta kreikan sanasta, joiden merkitys on ’sarvekas kuono’. Mitä ainetta sarvikuonon sarvet sitten ovat? Jotkut sanovat sarvien olevan tiiviisti yhteen liittyneitä karvoja, koska niillä on taipumus kulua läheltä tyveä. Etelä-Afrikan kansallispuistojen neuvoston tieteellinen neuvonantaja tri Gerrie de Graaff sanoo, etteivät ne kuitenkaan ole oikeaa karvaa, vaan ovat koostumukseltaan täsmälleen ”samanlaiset kuin kavio- ja sorkkaeläinten kaviot ja sorkat”.

Sarvet kasvavat kynsien tavoin jatkuvasti. Tunnettu musta sarvikuono Gertie ylpeili sarvella, joka oli lähes puolitoistametrinen, ja erään valkoisen sarvikuonon sarvi kasvoi kaksimetriseksi! Ja jos sarvi sattuu menemään poikki, kuten joskus käy, tilalle kasvaa uusi sarvi noin kahdeksan senttimetrin vuosivauhtia.

Miksi sarvikuonon sarvet ovat niin arvostettuja? Monet käyttävät sarvea lääkkeisiin, ja toisille sellaisen tikarin omistaminen, jonka kahva on sarvikuonon sarvea, tuo haluttua arvovaltaa. Kysyntä on niin kova ja kaupanteko niin tuottoisaa, että nuo ihmiset ovat voittoa ahnehtiessaan teurastaneet tuhansia sarvikuonoja.

Valkoiset sarvikuonot, jotka olivat aiemmin sukupuuton partaalla, ovat luonnonsuojelijoiden hellittämättömien ponnistelujen ansiosta selvinneet tilanteesta kohtuullisesti. Mutta sen musta serkku ei ole. Lisääntyvän salametsästyksen estämiseksi on valmisteilla erilaisia toimintasuunnitelmia, joihin sisältyy eläimen sarvien poistaminen. Tällä jättiurakalla näyttää kuitenkin olevan vain vähän merkitystä. Salametsästäjien mielestä jopa sarvien poiston jälkeen jäljelle jääneet tyngät kannattaa kovertaa pois, koska sarvista maksetaan jopa runsaat 8000 markkaa kilolta. Toivottavasti ihmisen ahneus ei kuitenkaan vie voittoa, jotta tulevatkin sukupolvet voisivat saada iloa tähän kiehtovaan eläimeen tutustumisesta.

[Huomioteksti s. 27]

Miten mustan ja valkoisen sarvikuonon voi erottaa toisistaan, kun kerran molemmat ovat harmaita?

[Kuva s. 26]

Valkoinen sarvikuono ja sen poikanen

[Lähdemerkintä]

National Parks Board of South Africa