Löytyykö tilaa sekä ihmiselle että eläimelle?

MIKSI villieläimet ovat vähenemään päin hyvin monissa osissa Afrikkaa? (Ks. viereisen sivun tekstiruutua.) Jotkut syyttävät siitä tuon maanosan nopeaa väestönkasvua.

Joillakin Afrikan alueilla, erityisesti kaupunkien tuntumassa, onkin liikaa ihmisiä. Lisäksi maaseutualueita on laidunnettu liikaa. Ottakaamme esimerkeiksi Vendan, Gazankulun ja Kangwanen väekkäät alueet Krügerin kansallispuiston rajalla. Nämä mustien heimoalueet perustettiin Etelä-Afrikan aiemman apartheidpolitiikan aikana, ja niiden asukastiheys on 70–100 henkeä neliökilometriä kohti. Voi olla melko järkyttävä kokemus kulkea näiden seutujen läpi matkalla Krügerin kansallispuistoon lomailemaan. ”Rajalla olevien yhdyskuntien asukkaat – – ovat köyhiä sekä enimmäkseen työttömiä ja nälkiintyneitä”, kerrotaan eteläafrikkalaisessa Sowetan-sanomalehdessä. Toinen paikallinen sanomalehti, The Natal Witness, toteaa: ”Eläimet elävät ylellisissä oloissa omalla puolellaan aitaa.”

Krügerin puiston viranomaiset ovat tuoreiden tietojen mukaan aikeissa tehdä enemmän puiston reunalla asuvien ihmisten hyväksi. Mutta mitä tapahtuisi, jos aidat kaadettaisiin kokonaan ja metsästäjille, karjankasvattajille ja uudisasukkaille sallittaisiin vapaa pääsy alueelle? Luonnonsuojelijat pelkäävät, että lopulta suurin osa eläimistä hävitettäisiin, kuten on tapahtunut joissakin muissa maissa.

Hyvin hoidetuilla rauhoitusalueilla on ratkaiseva osuus villieläinten suojelussa, varsinkin tiheään asutuilla seuduilla. Lisäksi niiden kautta saadaan ulkomaisilta turisteilta kipeästi kaivattua käteistä. (Ks. tekstiruutua s. 5.) Afrikkalainen journalisti Musa Zondi huomauttaa lopuksi edellä mainitussa Sowetanin artikkelissa: ”Nämä alueet myös työllistävät tuhansia ihmisiä, erityisesti niiden lähitienoon asukkaita. Eikä voida unohtaa sitäkään, että tämä on meidän perintömme. Emme voisi jättää lapsillemme parempaa lahjaa kuin nämä alueet.”

Onko väestön liikakasvu ainoa uhka?

Väestöräjähdys ei ole Afrikan villieläinten ainoa uhka. Tarkastelkaamme esimerkiksi neljää suurta afrikkalaista valtiota, jotka ovat toistensa rajanaapureita, Namibiaa, Botswanaa, Angolaa ja Sambiaa. Ne muodostavat Intiaa suuremman alueen, mutta asukkaita niissä on keskimäärin vain 6 henkeä neliökilometriä kohti. Se on vähän verrattuna esimerkiksi seuraaviin asukastiheyksiin: Saksassa 222, Englannissa 236 ja Intiassa 275 henkeä neliökilometrillä! Koko Afrikan asukastiheys, 22 henkeä neliökilometrillä, onkin todellisuudessa paljon pienempi kuin maailman keskimääräinen asukastiheys, 40 henkeä neliökilometriä kohti.

”Väestö lisääntyy Afrikassa nopeasti”, myöntää sambialainen Richard Bell kirjassaan Conservation in Africa, ”mutta kokonaisasukastiheys on vielä suhteellisen pieni lukuun ottamatta joitakin paikallisia keskittymiä.”

Sairaudet, tuhoisat kuivuudet, kansainväliset salametsästysoperaatiot, sisällissodat ja maaseutuväestön laiminlyönti vaikuttavat kaikki osaltaan Afrikan villieläinkantojen laskuun.

Entisen Neuvostoliiton ja lännen välinen suurvaltataistelu aiheutti konflikteja joka puolella Afrikkaa, ja molemmat osapuolet syytivät maanosaan pitkälle kehitettyjä aseita. Tämän tästä automaattiaseet suunnattiin villieläimiin, jotta nälkäiset armeijat olisi saatu ruokituksi ja olisi voitu hankkia lisää aseita myymällä norsujen syöksyhampaita, sarvikuonojen sarvia sekä muita eläimistä saatavia matkamuistoja ja tuotteita. Kylmän sodan päättyminen ei ole lopettanut tätä nopeatahtista tuhoamista. Aseet ovat jääneet Afrikkaan. Africa South -lehti raportoi Angolasta, jossa käydään yhtä Afrikan sisällissodista: ”Jo koko sodan ajan rehottanut salametsästys on vain laajentunut tulitauon voimaantulon jälkeen, koska kotiutettuja taistelijoita ei valvota millään lailla.” Sotakin on sittemmin jatkunut.

Monet salametsästäjät panevat henkensä alttiiksi valtavien palkkioiden toivossa. ”Yhdestä ainoasta [sarvikuonon] sarvesta voi saada jopa 25000 dollaria [noin 150000 markkaa]”, kerrotaan afrikkalaisessa The Star -sanomalehdessä. Luonnonsuojelija tri Esmond Martin huomasi käydessään eräässä aasialaisessa valtiossa vuonna 1988, että sarvikuonon sarven kilohinta oli noussut kolmessa vuodessa 1532 dollarista 4660 dollariin [yli 9000 markasta noin 28000 markkaan].

Kumpi ehtii ensin?

Norsunluun ja sarvikuonon sarvien kysynnän synnyttämä uhka on pyritty saattamaan julkisuuden valokeilaan radikaalein keinoin. Miljoonat televisionkatsojat kautta maailman seurasivat heinäkuussa 1989, kuinka Kenian presidentti Daniel arap Moi sytytti tuleen 12 tonnin painoisen valtavan norsunluuvuoren, jonka arvon uumoiltiin liikkuvan 3–6 miljoonassa dollarissa. Kunniatohtori Richard Leakeyltä, joka vastaa Kenian villieläimistä, kysyttiin, miten tällainen ilmeinen haaskaus oli perusteltavissa. ”Emme olisi voineet saada amerikkalaisia, kanadalaisia ja japanilaisia uskomaan, ettei heidän enää pidä ostaa norsunluuta, jos kuitenkin jatkuvasti myymme sitä”, hän vastasi. Tuo teko saikin monet ihmiset havahtumaan ja antamaan tukensa norsunluukauppaa koskevalle kansainväliselle kiellolle. Norsunluutuotteiden kysyntä putosi jyrkästi.

Sarvikuonojen osalta kävi toisin. Vaikka Kenian presidentti sytytti sarvikuonojen sarvia palamaan miljoonien dollarien arvosta vuonna 1990, niiden menekki ei ole laskenut. (Ks. tekstiruutua ”Miksi sarvikuonon sarvet ovat niin suosittuja?” s. 9.) Jotkin maat ovat tasaiseen tahtiin hupenevia sarvikuonokantoja suojellakseen ryhtyneet lopulta sahaamaan näiltä eläimiltä pois niiden sarven. Toisinaan käydään epätoivoista kilpailua siitä, kumpi ehtii ensin – luonnonsuojelija lamaannuttavine nuolineen vai salametsästäjä tappavine automaattiaseineen.

Luonnonsuojelun uusi suuntaus

Länsimaiset metsästäjät ja luonnonsuojelijat ovat jo kauan antaneet arvoa maaseutuväestön taidoille jäljittää eläimiä. Monet afrikkalaiset tuntevat villieläimiä erittäin hyvin. ”Suuri osa tästä tuntemuksesta”, kirjoittaa Lloyd Timberlake kirjassaan Africa in Crisis, ”välitetään suullisesti eteenpäin, ja afrikkalaisten muuttaessa maalta kaupunkeihin se uhkaa hävitä – – Maailma on siksi vaarassa menettää sen, mitä – – antropologi Leslie Brownrigg on sanonut ’monien miesvuosisatojen ajan suoritetuksi tieteelliseksi tutkimukseksi’.”

Siirtomaahallinnot perustivat menneisyydessä kansallispuistoja häätämällä alueilta niiden asukkaat, joiden pääravinnonlähde oli halki vuosisatojen ollut villieläimet. Nyt jotkin Afrikan hallitukset etsivät apua näiltä pitkään syrjään työnnetyiltä maanviljelijöiltä. ”Valtio on lukuisissa eteläisen Afrikan maissa luopunut yksinoikeuksista villieläimiin”, raportoi Worldwatch-instituutti. ”Paikalliset yhdyskunnat ovat kymmenellä Sambian 31 riistanhoitoalueesta saaneet oikeudet villieläimiin; salametsästys on vähentynyt dramaattisesti ja villieläinten kannat näyttävät olevan toipumassa tämän seurauksena.” Maalaisten tiedetään muuallakin saaneen voittoja, kun he ovat ryhtyneet toimiin suojellakseen oman alueensa eläimistöä; näin on tapahtunut esimerkiksi Namibiassa Kaokolandin suippohuulisarvikuonojen ja norsujen osalta, Kangwanen rauhoitusalueilla Etelä-Afrikassa sekä muissa mantereen valtioissa.

Tästä lupaavasta suuntauksesta huolimatta ovat luonnonsuojelijat edelleen huolissaan tulevaisuudesta. Uusi menettelytapa on parhaimmillaankin vain väliaikainen ratkaisu. Pitkällä aikavälillä uhkatekijänä on yhä maailman nopea väestönkasvu. U.S.News & World Report -lehti selittää: ”Väestön odotetaan kasvavan seuraavan vuosisadan aikana karkeasti arvioiden viidellä miljardilla – pääasiassa kehitysmaissa, jotka ovat, eivätkä vain sattumalta, myös planeettamme viimeiset villieläinten turvapaikat.”

Samalla kun asutus leviää erämaihin, jännitys kasvaa ihmisten ja eläinten välillä. ”Useimmat maaseudun kehityssuunnat tekevät elämän mahdottomaksi monille Afrikan suurille eläinlajeille, esimerkiksi norsulle, virtahevolle, sarvikuonolle, kafferipuhvelille, leijonalle ja krokotiilille samoin kuin osalle suurista antiloopeista, kädellisistä ja sioista”, selitetään kirjassa Conservation in Africa.

Koska ihmisillä ei näytä olevan ratkaisua, joka takaisi Afrikan villieläinten säilymisen, niin onko sitä kellään?

[Tekstiruutu/Kartta s. 7]

”Kafferipuhveleiden määrä on vähentynyt 55000:sta alle 4000:een, vesiantilooppien määrä 45000:sta alle 5000:een, seeprojen määrä 2720:stä noin 1000:een ja virtahepojen määrä 1770:stä noin 260:een.” (Kahden tutkimuksen vertailua African Wildlife -lehden maalis-huhtikuun numerossa 1992. Tutkimukset oli tehty lentokoneesta käsin Mosambikin Marromeu Deltassa vuosina 1979 ja 1990.)

”Noin 45000 seepraa vaelsi vuonna 1981 [Pohjois-Botswanan] arojen ja metsien halki. Mutta vuonna 1991 ainoastaan 7000 yksilöä teki tuon saman matkan.” (Getaway-lehti marraskuussa 1992 luontofilmiä Patterns in the Grass käsittelevässä arvostelussaan.)

”Teimme matkamme aikana Fosse aux Lionsin luonnonsuojelualueella [Togossa Länsi-Afrikassa] kiinnostavan ja odottamattoman havainnon: näimme lauman metsänorsuja – – Ne laskettiin maaliskuussa 1991 lentokoneesta käsin ja yhteismääräksi saatiin 130 eläintä. – – [Mutta vajaassa vuodessa] Fosse aux Lionsissa elävien norsujen määrä on pudonnut 25:een.” (African Wildlife -lehti maalis-huhtikuun numerossa 1992.)

[Kartta]

(Ks. painettu julkaisu)

Afrikan rauhoitusalueilla on ratkaiseva osuus monien lajien suojelussa

AFRIKKA

MAROKKO

LÄNSI-SAHARA

MAURITANIA

ALGERIA

MALI

TUNISIA

LIBYA

NIGER

NIGERIA

EGYPTI

TŠAD

SUDAN

DJIBOUTI

ETIOPIA

KESKI-AFRIKAN TASAVALTA

KAMERUN

KONGO

Cabinda (Angola)

GABON

ZAIRE

UGANDA

KENIA

SOMALIA

TANSANIA

ANGOLA

SAMBIA

MALAWI

NAMIBIA

ZIMBABWE

MOSAMBIK

BOTSWANA

MADAGASKAR

ETELÄ-AFRIKKA

SENEGAL

GAMBIA

GUINEA-BISSAU

GUINEA

BURKINA FASO

BENIN

SIERRA LEONE

LIBERIA

NORSUNLUURANNIKKO

GHANA

TOGO

PÄIVÄNTASAAJAN GUINEA

RUANDA

BURUNDI

SWAZIMAA

LESOTHO

Fosse aux Lionsin luonnonsuojelualue

Masai Maran rauhoitusalue

Serengetin kansallispuisto

Marromeu Delta

Krügerin kansallispuisto

Välimeri

Punainenmeri

Intian valtameri

Kirjoituksessa mainittuja alueita

Huomattavia kansallispuistoja

[Tekstiruutu/Kuvat s. 9]

Miksi sarvikuonon sarvet ovat niin suosittuja?

”THREE LEGS Brandin kuumetta alentava vesi sarvikuonon sarvesta.” Tällainen on erään Malesiassa myytävän suositun lääkkeen nimi teoksen Rhino tekijöiden, Daryl ja Sharna Balfourin, mukaan. Tuon lääkkeeksi väitetyn tuotteen paketissa tiedotetaan: ”Tämä lääke on huolellisesti valmistettu parhaista, valikoiduista sarvikuonon sarvista ja kuumetta alentavista aineista asiantuntijoiden välittömässä valvonnassa. Tällä hämmästyttävällä lääkkeellä on ihmeellinen vaikutus ja se tuo pikaisen helpotuksen seuraaviin vaivoihin: malariaan, korkeaan lämpötilaan, sydämeen ja raajoihin vaikuttavaan kuumeeseen, ilmanalasta johtuvaan huimaukseen, mielenhäiriöihin, hammassärkyyn jne.” (Kursivointi lisätty.)

Tällaiset uskomukset ovat levinneet laajalle Aasiassa. Sarvikuonon sarvea on helppo saada monista sikäläisistä kaupungeista joko nesteenä tai jauheena. Siinä toivossa, että lääkkeen suosio kääntyisi laskuun, Balfourit väittävät: ”Sarvikuonon sarven nauttimisella on yhtä paljon lääkinnällistä arvoa kuin kynsien pureskelulla.”

Jemenissä tuota sarvea arvostetaan toisesta syystä: siitä valmistetaan tikarin kahvoja. Sitä tuotiin maahan 1970-luvulla runsaat 22 tonnia, eikä korvaavaa materiaalia ole helppo löytää. Balfourit selittävät: ”Jemeniläiset ovat huomanneet, ettei mikään vedä vertoja sarvikuonon sarvelle kestävyydessä ja ulkonäössä. – – Mitä vanhemmaksi – – [tikarin kahvat] tulevat, sitä paremmalta ne näyttävät, sillä ne alkavat vanhetessaan kuultaa samalla tavalla kuin meripihka.”

[Kaaviot/Kuvat s. 8]

(Ks. painettu julkaisu)

2720

1000

1979 Seeprakanta 1990

55000

3696

1979 Kafferipuhvelikanta 1990

1770

260

1979 Virtahepokanta 1990

45000

4480

1979 Vesiantilooppikanta 1990

Vertailutaulukko Marromeu Deltan villieläinkantojen kehityssuunnista vuosina 1979 ja 1990

[Lähdemerkintä]

Alhaalla vasemmalla: Safari-Zoo of Ramat-Gan, Tel Aviv