Afrikan hupeneva eläimistö – säilyykö se?
ON AAMU ja afrikkalaisella savannilla on aivan hiljaista. Urosnorsu laiduntaa pensaitten seassa. Se kietoo pitkän kärsänsä puuntaimien ja versojen ympärille, nyhtäisee ne maasta, ravistelee niistä mullat pois, työntää ne suuhunsa ja pureskelee tyytyväisenä. Se on jo saanut suuren osan päivittäisestä puolentoistasadan kilon rehuntarpeestaan tyydytetyksi. Vaikka se ei tajuakaan ajan kulumista, se on elänyt näillä heinätasangoilla jo 40 vuotta – iän nimittäin voi arvioida suurista syöksyhampaista. Se voi hyvinkin jatkaa sukuaan vielä kymmenen vuotta ja elää sen jälkeen vielä toiset kymmenen vuotta.
Jostakin jyrähtää laukaus rikkoen aamun hiljaisuuden.
Luoti tulee isokaliberisesta kivääristä, ja se tunkeutuu syvälle vanhan uroksen kylkeen. Eläin päästää kaamean parkaisun, huojuu ja koettaa pökertyneenä hoiperrella tiehensä, mutta luoteja tulee lisää. Lopulta se vajoaa polvilleen ja kaatuu. Paikalle ajaa ryhmä miehiä pienellä kuorma-autolla, ja he panevat heti toimeksi. He leikkaavat norsulta naaman halki saadakseen syöksyhampaat poikki juuresta saakka, ja he hakkaavat ne nopeasti irti. Muutaman minuutin kuluttua salametsästäjät ovat jo poissa. Savannilla on jälleen hiljaista. Ylväs vanha norsu-uros on muuttunut pelkäksi kuuden tonnin lihakasaksi, joka saa mädäntyä niille sijoilleen.
Tällainen ei valitettavasti ole mitenkään harvinaista. Salametsästäjät tappavat vuosittain arviolta 45000–400000 norsua. Villieläintutkimukset osoittavat, että afrikkalaisia norsuja on enää 900000, kun niitä aiemmin oli miljoonia. Mikäli salametsästys jatkuu nykyisessä laajuudessaan, tämäkin lukumäärä tulee seuraavien kymmenen vuoden kuluessa puoliintumaan. Kun vanhat urokset – joilla tietenkin on komeimmat syöksyhampaat – käyvät yhä harvinaisemmiksi, nuorempia uroksia ja jopa naaraita ammutaan yhä enemmän.
Mistä tällainen joukkoteurastus johtuu? Norsusta on tullut vastustamaton maalitaulu salametsästäjille sen takia, että norsunluukaupan arvo on Afrikassa nykyään noin 250 miljoonaa markkaa vuodessa ja automaattiaseita on helppo saada.
Afrikkalaiset sarvikuonot ovat vielä suuremmassa vaarassa. Niitä on metsästetty säälimättömästi satakunta vuotta, ja jo miespolvi sitten niiden lukumäärä oli pudonnut noin 100000:een. Nykyään niitä on enää 11000, ja ne tuntevat olonsa ahdistetuksi joka taholta. Vuosina 1972–1978 sarvikuonoja tapettiin keskimäärin 2580 yksilöä vuodessa, ja monet biologit pelkäävät niiden kuolevan vuoteen 2000 mennessä sukupuuttoon.
Miksi sarvikuonoja on tapettu kymmenintuhansin? Jälleen syynä on ennen muuta raha. Sarvikuononsarven kilohinta voi nousta vähittäiskaupassa 50000 markkaan. Jauhettua sarvikuononsarvea myydään kaikkialla Kaukoidässä kuume- ja päänsärkylääkkeeksi, vaikkei sillä tutkimusten mukaan ole minkäänlaista lääkinnällistä arvoa. Vielä suuremmat markkinat sarvikuononsarville on avautunut Pohjois-Jemenissä, missä viime vuosina vaurastuneet nuoret miehet halajavat itselleen perinteistä juhlatikaria, jonka upea kahva on sarvikuononsarvea – vaikka lehmänsarvi kelpaisi aivan yhtä hyvin tähän tarkoitukseen.
Vuorigorilloja tavataan enää ainoastaan Ruandassa ja Zairessa tulivuorenrinteillä ja Ugandan puolella Bwindin metsässä. Ne ovat vaarassa hävitä aivan kohta sukupuuttoon. Tällä hetkellä niitä on luonnossa jäljellä enää noin 400 yksilöä. Niitäkin salametsästäjät vainoavat, jotta niiden ruumiinosia voitaisiin leikellä koriste-esineiksi. Seinälle ripustettava gorillanpää voi maksaa mustassa pörssissä 5000 markkaa ja gorillan käsi, josta on tehty tuhkakuppi, 2500 markkaa.
Maailman nopeimman maaeläimen, gepardin, uskotaan myös olevan lähellä sukupuuttoon häviämistä. Niitä elää vapaana enää noin 20000 yksilöä. Tiedemiehet sanovat myös, että pieniksi käyneet gepardiyhdyskunnat ovat vaarallisessa määrin alttiina umpisiitokselle, jolloin pentujen kuolleisuus kasvaa suureksi. Niinpä ne ovat entistä enemmän hätää kärsimässä, kun niiden elinalueet kaventuvat.
Afrikan villieläimistö tarvitsee itselleen elintilaa, ja sekin luo monenlaisia ongelmia. Kun esimerkiksi vapaana elävä norsu kulkee pienviljelijän palstojen läpi ja syö samalla minkä ehtii, niin siinä on vaarassa koko hänen toimeentulonsa. Jos toisaalta norsuja suljetaan liikaa luonnonpuistoon tai suojelualueelle, josta ne eivät pääse telmimään viljelijöiden palstoille, ahnaina syömäreinä ne voivat pian muuttaa puiston metsät heinämaiksi. Koska norsut eivät voi etsiytyä muualle, metsillä ei ole mahdollisuutta uusiutua.
Luonnonsuojelijat, riistanvartijat ja tutkijat ovat kaikki ponnistelleet kiitettävästi näiden ongelmien voittamiseksi, ja he ovatkin joissain tapauksissa päässeet hyviin tuloksiin. Esimerkiksi Etelä-Afrikassa oli jokin aika sitten enää vain satakunta leveähuulisarvikuonoa. Sen jälkeen niitä ryhdyttiin suojelemaan tehokkaasti, ja nyt niitä on jo noin 3000.
Silti afrikkalaiset sarvikuonot samoin kuin muutkin Afrikan villieläimet ovat edelleen suuressa vaarassa, eivätkä asiat ole muuallakaan maailmassa yhtään sen paremmin. Aasiassa ovat norsut ja sarvikuonot suuremmassa vaarassa hävitä sukupuuttoon kuin vastaavat afrikkalaiset lajit, joita olemme tässä tarkastelleet. Vielä huolestuttavampaa on se, että eräitten tutkimusten mukaan maailmassa kuolee joka päivä yksi eläin- tai kasvilaji sukupuuttoon. Erään raportin mukaan tästä päivästä aina vuosisadan vaihteeseen ulottuvana aikana tulee häviämään keskimäärin laji tunnissa!
Onko meillä varaa tällaisiin menetyksiin? Antaako todellisten tai keksittyjen tarpeitten tyydyttäminen ihmiselle oikeuden tällaiseen kyltymättömään hävittämiseen?