Onko aika sanoa hyvästi?
ERÄS epätavallinen sota käy yhä kiihkeämmäksi Afrikassa. Siinä ei kiistellä maa-alueesta, poliittisista ihanteista tai uskonnollisista käsityksistä. Sodan traagisuudesta huolimatta se on vaatinut moniin muihin sotiin verrattuna todella vähän ihmishenkiä. Silti tämä taistelu on kiinnittänyt ympäri maailmaa olevien kansojen huomion. Kyseessä on norsuista käytävä sota.
Tässä sodassa metsänvartijat ja riistanvalvojat ovat salametsästäjiä vastaan. Laki, hallitukset ja luonnonsuojelijat tukevat metsänvartijoita ja riistanvalvojia. Salametsästäjillä on tukenaan nykyaikainen aseistus, ja kysyntä ja ahneus ajavat heitä eteenpäin – norsujen syöksyhampaat merkitsevät rahaa, usein sellaista vaurautta, jollaisesta köyhemmissä maissa tuskin uneksitaankaan. Kumpikin puoli ampuu tappaakseen. Miksi norsuista ollaan niin kovasti huolissaan? Ovatko ne todella niin vakavasti uhattuina?
Salametsästys vaatii veronsa
Harkitsehan seuraavaa: 1930-luvulla Afrikassa oli noin kymmenen miljoonaa norsua. Tultaessa vuoteen 1979 niitä oli 1,3 miljoonaa. Nyt, kymmenen vuotta myöhemmin, tuo luku on kutistunut puoleen. Afrikkalaisia norsuja arvioidaan nykyisin olevan noin 625000. Miksi niiden määrä on niin jyrkästi vähentynyt? Yleisesti syytetään salametsästystä. Se on ikivanhaa rikollista toimintaa, joka lisääntyy nopeasti nykyään – tekniikan ansiosta.
Ennen vanhaan afrikkalaiset salametsästäjät olivat eri heimoihin kuuluvia jousin ja nuolin tai keihäin aseistettuja miehiä, jotka juoksivat heti karkuun nähdessään aseistamattoman riistanvalvojan. Nykyään sekä riistanvalvojat että salametsästäjät ovat aseistettuja, mutta salametsästäjät ovat usein paremmin aseistettuja. Kansalaislevottomuuksien vuodet Afrikassa ovat jättäneet jälkeensä paljon aseita, jotka ovat helposti rikollisten saatavissa. Nykyajan salametsästäjät matkustavat ryhminä ja metsästävät norsuja tehokkailla automaattiaseilla. Muutamassa minuutissa he voivat ampua kuoliaaksi useita norsuja, ottaa syöksyhampaat saaliikseen leikkaamalla pään etuosan irti moottorisahalla ja jatkaa metsästämistä. Norsunluun maailmanmarkkinahintojen huiman nousun vuoksi salametsästäjät voivat hankkia kymmeniä tuhansia markkoja päivässä; jopa heidän apulaisensa voivat hankkia tuhansia markkoja. U.S.News & World Report -lehti sanookin: ”Nämä eivät ole minkään paikallisen heimon jäseniä, vaan kokeneita, häikäilemättömiä ammattilaisia, jotka pelaavat korkeilla panoksilla.”
Kauppa on kannattanut aivan liian hyvin. Vuodesta 1973 lähtien norsukannat ovat huvenneet Keniassa 85 prosenttia, Tansaniassa 53 prosenttia ja Ugandassa 89 prosenttia. Itse asiassa joka vuosi noin 70000 afrikkalaista norsua teurastetaan niistä saatavan norsunluun vuoksi. Äskettäin sekä Zimbabwessa että Keniassa puistonvartijat valtuutettiin ampumaan salametsästäjät heti nähdessään heidät. Vaikeutena on se, että salametsästäjät ampuvat takaisin – ja heillä on enemmän tulivoimaa. He ovat surutta tappaneet sekä metsänvartijoita että siviilejä. Vuoden 1988 syksyllä muuan salametsästäjien joukko hyökkäsi erääseen riistanvalvojien tukikohtaan, sitoi ja hakkasi valvojat ja tappoi sitten puiston viisi leveähuulisarvikuonoa, jotka olivat lajinsa viimeiset edustajat kaikissa Kenian puistoissa. Salametsästäjät ottivat tietenkin vain sarvet. He jättivät näiden harvinaisten eläinten valtavat ruhot mätänemään.
Miksi pelastaa norsut?
Metsänvartijoita kuolee, kun he yrittävät puolustaa norsuja. Sillä välin on käynnistetty kansainvälinen suojeluyritys, jotta onnistuttaisiin välttämään norsujen sukupuuttoon kuoleminen, joka saattaa hyvinkin uhata niitä ennen vuosisadan vaihdetta. Mutta monet ihmettelevät ehkä: ’Miksi norsuista hälistään näin kovasti?’ Eihän sukupuuttoon kuoleminen ole mitään uutta tällä planeetalla. Dinosaurukset ovat tästä hyvä esimerkki. Miksi siis huolestua siitä, jos norsut kuolevat sukupuuttoon?
Monien mielestä vastaus on tuon luontokappaleen itsensä majesteettisuudessa. Se on suunnittelun mestarinäyte. Epäilemättä kuka tahansa, joka on katsellut norsulaumaa luonnossa, tuntisi menetyksen karvautta ajatellessaan niiden mahdollista sukupuuttoon kuolemista. Tapa, jolla ne valmentavat ja suojelevat poikasiaan, niiden kärsän hämmästyttävä näppäryys ja jopa niiden kunnioitusta herättävä koko ovat kaikki erinomaisia todisteita verrattoman viisaasta Suunnittelijasta.
Mutta norsuilla on lisäksi ratkaisevan tärkeä osuus siinä ekosysteemissä, missä ne elävät. Ihmistä lukuun ottamatta norsu muuttaa ja muovaa ympäristöään enemmän kuin mikään muu luontokappale. Mutta toisin kuin ihminen, norsut tekevät ympäristön asuinkelpoisemmaksi muille eläimille. Miten? Vastaus piilee niiden kyltymättömässä ruokahalussa. Norsu syö noin 140 kiloa kasvillisuutta joka päivä!
Tiheissä viidakoissa norsut repivät oksia ja pieniä puita, ja näin enemmän valoa pääsee tunkeutumaan tiiviin lehtikatoksen läpi. Valo kiihdyttää kasvillisuuden kasvua lähellä maata, ja näin pienemmät eläimet metsäpuhveleista ja gorilloista aina pensassikoihin asti saavat ruokaa. Laajoilla Afrikan tasangoilla eli savanneilla norsut suorittavat samanlaista palvelusta: niiden ravinnonhankinta edistää ruoho- ja metsämaiden sekoittumista, mikä ylläpitää useampia erilaisia kasvissyöjiä – kirahveista ja seeproista gaselleihin ja gnuihin – kuin muutoin olisi mahdollista.
Tämä monimutkainen keskinäinen riippuvuusketju on kuitenkin hauras. Se voi murtua joko silloin, kun jokin alue menettää tai kun yhdelle alueelle ahtautuu liian monia norsuja. Ihmiset saavat aikaan kumpaakin: tappavat norsuja puistojen ulkopuolella ja edistävät liian täyteen ahtautumista niiden sisäpuolella. Norsujen ahdinko kuvaa näin ollen sitä, mikä on erilaista ihmisen aiheuttamissa sukupuuttoon kuolemisissa: ne eivät ole osa jotain suurenmoista tarkoitusta tai suunnitelmaa. Ne ovat pikemminkin itsekkyyden aikaansaannosta, ja silloin vähät välitetään seurauksista. Lisäksi ne osoittavat, että epätäydellinen ja itsekäs ihminen ei ole sopiva hoitamaan tätä planeettaa.
Taistelu niiden pelastamiseksi
Jotkut taistelevat pysäyttääkseen teurastuksen aallon. Luonnonsuojelujärjestöjä ja tusinan verran hallituksia on parhaillaan ryhtymässä äärimmäisiin ponnisteluihin norsujen suojelemiseksi. Mutta ne eivät ole kaikki yhtä mieltä siitä, mistä päästä pitäisi aloittaa. Eräs ryhmä on päättänyt olla yrittämättä saada aikaan kieltoa kansainväliselle norsunluukaupalle, koska siitä tuntuu, että tällainen kielto vain pakottaisi luvattoman kaupan maan alle ja tekisi siitä entistä vaikeamman valvoa. Sarvikuonon sarvien kaupalle määrätty kielto ei ole loppujen lopuksi lainkaan hidastanut sarvikuonon huimaa syöksyä kohti sukupuuttoon kuolemista. Kesäkuussa vuonna 1989 useat luonnonsuojeluryhmät vaativat kuitenkin norsunluukaupan lopettamista. Kolme päivää myöhemmin Yhdysvaltain presidentti George Bush julisti norsunluun maahantuonnin laittomaksi. Norsunluukaupan maailmanlaajuinen kielto näyttää olevan lähellä.
Muuan luonnonsuojeluryhmä toivoo ainoastaan noin 200000 tai 300000 norsun säilyvän, ja se keskittyy muutamaan kymmeneen suojelualueeseen. Se toivoo hillitsevänsä norsunluukauppaa vetoamalla ihmisten oman edun tavoitteluun ja vakuuttaa paikallisille asukkaille, että norsut voivat tuoda enemmän rahaa alueelle, kun salametsästys pidetään aisoissa. Ohjelma on saanut jonkin verran menestystä.
Mutta jos norsujen eloon jääminen riippuu ihmisten oman edun tavoittelusta, niin miten turvassa ne oikeastaan ovat? Eikö juuri ennen kaikkea ihmisten itsekkyys aseta niitä uhanalaisiksi? Joka tapauksessa norsunluukauppa kukoistaa edelleen, ja näitä jättiläismäisiä eläimiä uhrataan, jotta maailma saisi sinettejä, helyjä ja rihkamaa – joista arviolta 80 prosenttia on tehty laittomasti hankitusta norsunluusta. Kenian hallituksen on täytynyt erottaa lähes 50 metsänvartijaa ja riistanvalvojaa, jotka eivät olleet muka voineet vastustaa kaiken saatavan rahan houkutusta ja olivat olleet salaa yhteistoiminnassa salametsästäjien kanssa. Kuka kieltäisi sen, että tämä sukupolvi on nähnyt ihmisten itsekkyyden saavuttavan uusia mittasuhteita? Kun ihmiskunta tulee yhä itsekeskeisemmäksi, maailma tulee yhä turvattomammaksi.
Onneksi Raamattu esittää paljon paremman toivon planeetallemme ja sen villieläimille. Se kertoo meille, että Luoja palauttaa pian maan päälle sellaiset olosuhteet, kuin hän alun perin tänne tarkoitti – maailmanlaajuisen paratiisin, jossa vallitsee rauha. Ihmisen norsuja ja kaikkia luonnonihmeitä vastaan käymä sota loppuu vihdoinkin. – Jesaja 11:6–9.
[Kuvan lähdemerkintä s. 16]
Courtesy of Clive Kihn