Kuka suojelee Afrikan villieläimiä?
HERÄTKÄÄ!-LEHDEN ETELÄ-AFRIKAN-KIRJEENVAIHTAJALTA
JOTKUT ulkomaalaiset ovat esittäneet tylyjä huomautuksia afrikkalaisten suhtautumisesta synnyinlahjaksi saamaansa villieläimistöön. Heidän mukaansa alkuperäisväestö ei pidä eläimiä kovinkaan suuressa arvossa vaan näkee ne pelkkänä ruoan ja rahan lähteenä. Miksi he näin sanovat? Luonnonsuojelualueet ovat usein täynnä länsimaisia turisteja, mutta paikallisia ihmisiä niissä ei juuri tapaa. Eräs eteläafrikkalainen zulujohtaja on kuitenkin sanonut: ”Tietyt seikat vaikeuttavat mustien käymistä rauhoitusalueilla. Luonnonsuojelu on meille ylellisyyttä, josta vain kourallisella mustia on varaa nauttia.”
Monet nykypäivän afrikkalaiset ovat, päinvastoin kuin esi-isänsä, kasvaneet slummeissa, missä he eivät ole nähneet villieläimiä lainkaan. Lisäksi maaseutuväestö kärsii usein köyhyydestä ja laiminlyönneistä. ”Vain kylläisillä on varaa suojella riistaa yksinomaan esteettisten, kulttuuristen ja koulutukseen liittyvien tarkoitusperien vuoksi”, selitti eräässä länsiafrikkalaisessa valtiossa työskentelevä riistanvartija.
Näistä varjopuolista huolimatta on eläinmaailma suosittu aihe Afrikan taiteessa, kuten käynti sikäläisissä liikkeissä osoittaa. Arkeologia on paljastanut villieläinten kuuluneen Afrikan taiteen aiheisiin muinaisista ajoista lähtien. Eikö tämä todista esteettisestä arvonannosta niitä kohtaan?
Ajatelkaamme esimerkiksi Abelia ja Rebeccaa, jotka ovat monesti viettäneet lomansa Afrikan eteläosien rauhoitusalueilla. He ovat kuitenkin molemmat kasvaneet mustien asuma-alueilla Etelä-Afrikassa. Rebecan kiinnostuksen eläinmaailmaan herättivät Johannesburgin ja Pretorian eläintarhat. ”Lapsena näimme villieläimiä ainoastaan näissä eläintarhoissa”, hän kertoo.
Abelin rakkaus eläinmaailmaa kohtaan syttyi toisella tavalla. Kouluaikoina hän vietti lomansa usein maalla isovanhempiensa luona. Hän muistelee: ”Isoisäni kiinnitti aina huomioni eri eläimiin ja kuvaili niitten tapoja. Muistan, kuinka hän kertoi minulle mesimäyrästä ja hunajaoppaasta, älykkäästä pikkulinnusta, jonka uskotaan opastavan eläimiä mehiläispesille.” Abel kertoo kiehtovan kokemuksen ajalta, jolloin hän oli 12-vuotias.
”Kun olimme eräänä päivänä isoisän kanssa kävelemässä pensastossa, isoisä osoitti minulle pientä lintua, joka näytti kutsuvan meitä. Se oli hunajaopas. Lähdimmekin seuraamaan sitä, kun se lenteli edellämme pensaasta toiseen. Tätä jatkui runsaat puoli tuntia. Lopulta lintu pysähtyi eräälle oksalle ja vaikeni. Isoisä sanoi, että meidän oli nyt katseltava ympärillemme ja etsittävä pesää. Kohta tosiaan näimmekin mehiläisiä, jotka kulkivat erään kiven alla olevasta reiästä sisään. Isoisä kaapi sieltä varovasti vähän hunajaa. Sitten hän otti palan kennoa, jossa oli toukkia, ja pani sen kivelle. Tämä oli hänen tapansa kiittää lintua siitä hyvästä, että se oli johtanut meidät mehiläispesälle.”
Lintutieteilijät ovat kuvailleet paljon tätä ihmisen ja hunajaoppaan välillä vallitsevaa harvinaislaatuista suhdetta. ”En koskaan unohda tuota kokemusta”, Abel jatkaa. ”Se herätti minussa halun oppia enemmän eläinmaailmasta.”
Tansaniasta kotoisin oleva entinen masaisoturi Solomon ole Saibull, joka opiskeli myöhemmin luonnonsuojelijaksi, esitti asian oikeassa valossa selittäessään lempeästi eräälle länsimaiselle kirjoittajalle: ”Tunnen lukuisia afrikkalaisia, jotka ymmärtävät luonnonsuojelun taloudellisen merkityksen lisäksi myös sen ei-aineellisia arvoja – – Nämä ihmiset – afrikkalaiset – osaavat istua katselemassa Luontoa, kun se esittäytyy monin taidokkain tavoin. Purppuraisten vuorten ylle laskeva aurinko; vehmaat näkymät ja jokien ja laaksojen maisemat; täysin vapaina liikkuvien eläinten moninaisuus ja runsaus – kaikki tuo elämää kuhiseva maailma on todella kiehtovaa. Eihän toki ainoastaan eurooppalaisilla ja amerikkalaisilla ole tällaista kauneudentajua?”
Keneen tosiaan ei Afrikan eläinmaailma tekisi vaikutusta, onpa hän vaatimaton mustien asuma-alueen asukas tai pitkälle koulutettu tiedemies? Muuan saksalainen eläinlääketieteen opiskelija sanoi käytyään hiljattain Etelä-Afrikassa ja siellä sijaitsevassa Krügerin kansallispuistossa: ”Minusta tämän maan kiinnostavin ja kiehtovin anti olivat luonto ja villieläimet. Meillä Saksassa on niin vähän suuria eläimiä ja luontoa, etten ole koskaan tiennytkään tämänlaajuisesta retkeilystä ja luonnonsuojelusta.”
Myös Botswanassa, Namibiassa ja Zimbabwessa sijaitsevat laajat rauhoitusalueet vetävät turisteja puoleensa. Mutta kenties eniten Afrikan suuria villieläimiä näkee Tansaniassa Serengetin kansallispuistossa ja Keniassa Masai Maran rauhoitusalueella sekä niiden läheisyydessä. Nämä kuuluisat puistot sijaitsevat vieretysten, eikä eläimiä ole suljettu niihin. ”Serengeti–Marassa on yksi maailman suurimpia villieläinkantoja: 1,7 miljoonaa juovikasgnuta, 500000 gasellia, 200000 seepraa, 18000 hirviantilooppia sekä huomattava määrä norsuja, leijonia ja gebardeja”, kerrotaan International Wildlife -lehdessä.
John Ledger, eteläafrikkalaisen Endangered Wildlife -lehden toimittaja, kävi Keniassa ensimmäistä kertaa vuonna 1992 ja kuvailee sitä ”unelmien täyttymykseksi”. Hän kirjoittaa, että Masai Maran ”täytyy muistuttaa niitä entisaikojen maisemia, joita Cornwallis Harris [1800-luvulla elänyt kirjailija ja metsästäjä] näki tutkimusmatkoillaan Etelä-Afrikan sisäosissa 1820-luvulla. Kumpuilevaa aroa, siellä täällä kasvavia piikkipensaita ja lukuisia villieläimiä on silmän kantamattomiin!”
Vain varjo menneestä loistosta
Valitettavasti suuressa osassa Afrikkaa näkee nykyään paljon vähemmän eläimiä kuin eurooppalaiset uudisasukkaat näkivät menneinä vuosisatoina. Esimerkiksi vuonna 1824 muutti ensimmäinen valkoinen mies alueelle, josta myöhemmin tuli englantilainen siirtokunta Natal (nykyisin Etelä-Afrikan provinssi). Pienen siirtokunnan mailla vilisi niin paljon villieläimiä, että matkamuistojen ja muiden eläinmaailmasta saatujen tuotteiden myynti oli sen pääelinkeino. Durbanin satamasta lähti yhtenä vuonna yli 62000 juovikasgnun ja seepran nahkaa, ja eräänä toisena ennätysvuotena vietiin ulkomaille yli 19 tonnia norsunluuta. Pian valkoinen väestö olikin kasvanut runsaaseen 30000:een, mutta suurin osa riistaeläimistä oli hävitetty. ”Riistaa on enää hyvin vähän jäljellä”, raportoi muuan Natalin korkea virkamies vuonna 1878.
Yhtä surullista kerrottavaa on muiltakin Afrikan alueilta, missä siirtomaaviranomaiset antoivat villieläinten tuhoamisen jatkua pitkälle 1900-luvulle. Ajatelkaamme vaikkapa Angolaa, joka itsenäistyi Portugalista vuonna 1975. ”Entisen siirtomaahallinnon ansioluettelo”, kirjoittaa Michael Main kirjassaan Kalahari, ”ei tee vaikutusta. Jotta karjankasvattajat olisivat päässeet Huílan alueelle, se julistettiin avoimeksi metsästysmaaksi vuonna 1950 surullisen kuuluisalla Diploma Legislativo nro 2242 -asetuksella. Tämä johti riistaeläinten joukkoteurastukseen – – Käytännöllisesti katsoen kaikki suuret nisäkkäät tapettiin. Teurastuksessa hävitettiin arviolta 1000 suippohuulisarvikuonoa, useita tuhansia kirahveja sekä kymmeniätuhansia juovikasgnuita, seeproja ja kafferipuhveleita. Asetus oli voimassa lähes kaksi ja puoli vuotta, minkä jälkeen vahinko oli jo tapahtunut ja eläimet olivat hävinneet.”
Millainen tilanne sitten on nykyään, ja miltä Afrikan villieläinten tulevaisuus näyttää?
[Tekstiruutu s. 5]
Rauhoitusalueet tulolähteenä
Afrikan rauhoitusalueet ja kansallispuistot ovat hajallaan eri puolilla tätä suurta mannerta ja kattavat yhteensä arviolta 850000 neliökilometriä eli paljon suuremman alueen kuin Englanti ja Saksa yhteensä.
Monilla alueilla voi nähdä niin sanotut viisi suurta: norsun, sarvikuonon, leijonan, leopardin ja kafferipuhvelin. Lukuisat eläimet taivaalla liitelevistä ylväistä kotkista aina lantapallojaan teitten yli pyöritteleviin pieniin sittiäisiin tarjoavat silmälle kiehtovaa katseltavaa.
Tuhannet merentakaiset turistit arvostavat tätä eläinmaailmaa. He tuovat joka vuosi yli miljardi dollaria maihin, jotka ovat varautuneet palvelemaan näitä eläinten ystäviä. Rauhoitusalueet ovat todellakin tärkeä tulolähde.
[Kuva s. 4]
Ei ole kauankaan siitä kun Etelä-Afrikassa tapettiin joka vuosi lukemattomia tuhansia villieläimiä matkamuistojen ja nahkojen vuoksi
[Lähdemerkintä]
Lupa: Africana Museum, Johannesburg