Parempaa kuin sirkusten valokeilat
Kertonut Anton Ivanoff
JO POIKASENA päämääränäni oli, että voisin jonakin päivänä tehdä maailman parhaan sirkustempun. Halusin olla valokeilassa. Vuodet kuluivat, ja lopulta pääsin tuohon päämäärään. Olen esiintynyt Romanian ja Jugoslavian kuninkaille, Turkin ja Yhdysvaltain presidenteille ja monille muille tunnetuille poliitikoille. Lisäksi ole työskennellyt monien elokuvatähtien kanssa. Silti olen myöhemmin löytänyt jotakin parempaa kuin sirkuksen valokeilat. Mutta ennen kuin selitän mitä se oli, saanen kertoa sinulle jotakin elämästäni sirkuksessa.
Synnyin vuonna 1906 hyvin köyhään perheeseen. Asuimme Dragievon kylässä keskellä Bulgariaa. Ensimmäisen maailmansodan aikana taloudellinen tilanne huononi siinä määrin, etteivät vanhempani voineet enää elättää meitä viittä lastaan. Niinpä vuonna 1913 isäni oli pakko antaa minut luostariin, jossa minut oli määrä kasvattaa munkiksi.
Olin luostarissa pari vuotta ja palvelin munkkeja. Nousin varhain aamulla soittamaan kelloa ja sytyttämään tulta ja suitsuketta. Totuin luostarielämään. Munkit sanoivat minulle: ”Sinusta tulee aikuisena hyvä munkki.”
Lopulta siihen oli aikaa enää muutama kuukausi. Tilanne kuitenkin muuttui, kun vanhempi veljeni Cristo tuli tapaamaan minua luostariin. Kuultuaan, että minusta tulee kohta munkki, hän huudahti:
”Oletko hullu’?” ”Sinustako muka munkki! Aion tulla hakemaan sinut pois täältä!” Niinpä hän sitten tuli noutamaan minua eräänä yönä, ja livahdin tieheni hänen kanssaan.
Vihdoin pääsin Sofiaan, Bulgarian pääkaupunkiin, ja ilmoittauduin siellä voimistelukurssille. Suoriuduin kurssista hyvin. Sirkuksen johtaja kuuli minusta, katseli esitystäni ja sanoi:
”Sinulla on sellaiset lahjat, että voit ansaita niillä paljon rahaa. Sinusta voi tulla suuri tähti. Voit matkustella ja nähdä monia paikkoja.” Ne olivat ihmeellisiä sanoja 16-vuotiaan pojan korvissa! En kysynyt mitään, vaan lähdin hänen mukaansa tullakseni sirkustaiteilijaksi.
Sirkuselämä
Tein kovasti työtä. Olin päättänyt tulla kuuluisaksi. Minut valittiin ihmispyramidin huipuksi ja minun piti siellä kaikkein ylimpänä seistä käsilläni. Minulla oli myös sellainen esitys, jossa riipuin hampaillani kannattaen samalla kahta ihmistä. Pian olin sirkuksen valokeilassa.
Sirkuselämä ei kuitenkaan ollut niin hohdokasta kuin olin luullut. Jatkuvat harjoitukset olivat kovaa työtä – joka päivä kello kahdeksasta kello kuuteentoista. Lisäksi esiintyjät kilpailivat henkeen ja vereen keskenään. Jotkut esiintyjät tekivät mitä tahansa vain päästäkseen valokeilaan. Esimerkiksi Saksassa eräs bulgarialainen sirkustaiteilija, jolla oli samantapainen nimi kuin minulla, alkoi jopa käyttää nimeäni siksi että olin suosittu esiintyjä. Minun oli haastettava hänet oikeuteen.
Jos olit parempi kuin joku toinen, tuo toinen vihasi ja väheksyi sinua. Jos taas et onnistunut yhtä hyvin, silloin huonommuuttasi suurenneltiin. Muistan, miten kaksi kilpailevaa trapetsiryhmää oli niin kateellisia ja vihaisia toisilleen, että joku toisen ryhmän jäsenistä leikkasi yhden vaijereista melkein poikki, jolloin vaijeri esityksen aikana katkesi ja yksi esiintyjistä sai surmansa. Kuvittele, että voitiin tehdä murha toisten valokeilaan pääsyn estämiseksi!
Vuonna 1926 aloin elää Gredan kanssa, joka oli saman sirkuksen taiteilijakaartia. Hänen isänsä uhkasi tappaa minut. Niinpä meidän oli lähdettävä muille maille, ja me kiertelimme Vähässä-Aasiassa ja Neuvostoliiton ja Iranin rajaseudulla esittäen venäläisiä tansseja ja akrobatiaa tanssiravintoloissa. Eräänä iltana vuonna 1935 ollessamme esiintymässä Greda katseli yleisöä ja säpsähti nähdessään isänsä istuvan eturivissä. Hän järkyttyi kovasti ja juoksi itkien pukeutumishuoneeseensa. Menin hänen perässään, ja pian hänen isänsä seisoi ovella. Luulin hänen aikovan tappaa minut, mutta hän sanoikin: ”Pidän huolen siitä, että te menette nyt naimisiin!”
Seuraavana päivänä kaupungin kuuluttaja marssi norsukulkueen kanssa kaupungin läpi ilmoittaen, että tuona iltana kaksi sirkuksen parasta esiintyjää vihittäisiin yleisön edessä avioliittoon. Alueen kolme sirkusta yhdistivät voimansa täksi kerraksi ja laativat yhteisen ohjelman. Koko kaupunki tuli seuraamaan vihkiäisiä.
Jonkin ajan kuluttua Greda sairastui vakavasti, ja kolmen vuoden aikana hän oli vähän väliä sairaalassa. Ollessani vuonna 1941 esiintymässä muualla sain sähkeen, jossa minulle ilmoitettiin, että Greda oli kuollut. Suruani lisäsi se, etten ollut nähnyt Gredaa vähään aikaan ja etten ollut ollut hänen luonaan hänen viimeisinä hetkinään. En voinut suruni vuoksi jäädä enää Bulgariaan, joten liityin erääseen trapetsitaiteilijaryhmään, joka kierteli Euroopassa.
Esiinnyn Hitlerin joukoille
Silloin raivosi toinen maailmansota, ja aloin esiintyä Hitlerin armeijan upseereille. Eräänä iltana esiinnyin jopa Hermann Göringille. Putosin tuoniltaisen esitykseni aikana ja revähdytin erään lihaksen. Göring nauroi nauramistaan. Hän luuli putoamisen kuuluneen esitykseen.
Luulin siihen aikaan tekeväni oikein viihdyttäessäni Hitlerin joukkoja. Tiesin, että oli väärin tappaa, enkä hyväksynyt sotaa. Mutta toisaalta kuunneltuani Hitlerin puheita pidin häntä hyvänä miehenä, ja hän näytti toimivan hyvistä vaikuttimista. Kun putosin esiintyessäni Göringille ja jouduin sairaalaan kolmeksi kuukaudeksi, minua kohdeltiin kuin saksalaista sotilasta. Minun ei tarvinnut maksaa sairaalahoitoa.
Näkökantani kuitenkin muuttui saatuani tietää keskitysleirien joukkoteloituksista. En unohda koskaan, mitä näin viihdyttäessäni Mauthausenin leirin virkailijoita. Tullessamme leiriin näimme ihmisiä seisomassa pihalla. Kaukaa he näyttivät kuin luurangoilta. ”Mitä tämä on?” kysyimme toisiltamme järkyttyneinä. ”Miksi näitä ihmisiä kohdellaan kuin eläimiä?”
Myöhemmin natsit syyttivät minua Lontoon radion kuuntelemisesta. He suunnittelivat minun teloittamistani. Mutta ennen kuin siitä tuli mitään, amerikkalaiset joukot tulivat, ja aloin viihdyttää vuorostaan niitä.
Vuonna 1945 tapasin pakolaisjunassa erään Itä-Saksasta tulleen tytön. Hänen nimensä oli Gerda. Meidät vihittiin avioliittoon seuraavana vuonna, ja myöhemmin meille syntyi poika.
Muutan Yhdysvaltoihin
Vuonna 1950 veljeni, jotka nyt työskentelivät Ringlingin veljesten sirkuksessa, pyysivät minua tulemaan Yhdysvaltoihin. Noudatin kutsua, ja me esiinnyimme yhdessä nimellä ”Kolme Ivanovia”. Esiinnyimme New Yorkissa, Philadelphiassa, Chicagossa ja Ed Sullivanin ja Jackie Gleasonin vetämissä televisiosarjoissa.
Esiintyessäni vuonna 1956 Torontossa Kanadassa putosin ja katkaisin käteni. Se ei ollut ensimmäinen putoamiseni. Vuonna 1927 olin noin 21-vuotiaana Turkissa mukana esityksessä, jossa kaksi miestä riippui hampaitteni varassa minun itseni riippuessa pää alaspäin jalkoihini sidotusta köydestä. Kerran köysi kesken esityksen yhtäkkiä katkesi ja me kolme syöksyimme maahan. Vaikka loukkasinkin niskani ja olkapääni, esiinnyin jälleen kuukauden kuluttua. Ollessani noin 37-vuotias putosin Wienissä kesken esityksen ja katkaisin käteni. Kolmen kuukauden kuluttua olin jälleen esiintymässä.
Mutta tällä kertaa ikä alkoi tehdä minulle tepposia. Minun oli jätettävä sirkus. Minusta tuntui siltä kuin koko elämäni olisi tullut tarkoituksettomaksi.
Enpä osannut silloin vielä aavistaa, että pian löytäisin jotakin parempaa kuin se ”kunnia ja maine”, josta olin nauttinut sirkuksessa.
Löydän jotakin parempaa
Gerda ja minä asetuimme asumaan New Yorkiin, jossa pääsin tarjoilijaksi erääseen kuuluisaan Broadwayn ravintolaan, ja Gerda avasi lahjakaupan. Lahjakauppaa vastapäätä kadun toisella puolella oli Jehovan todistajien valtakunnansali. Gerda kiinnostui siellä käyvistä ihmisistä, ja pian hän alkoi tutkia heidän kanssaan Raamattua. Gerda innostui kovasti siitä mitä hän oli oppinut Raamatusta, ja vuonna 1958 hänet kastettiin Jehovan todistajaksi.
Suhtauduin kriittisesti hänen uuteen uskontoonsa. Hän koetti puhua minulle oppimastaan, mutten kuunnellut. Eritoten epäilin sitä, että Jumalan nimi olisi ”Jehova”. Mutta eräänä päivänä Gerda näytti tämän nimen minulle bulgarialaisesta Raamatustani. Mikä järkytys! Tämä nimi oli ollut siellä koko tämän ajan, enkä ollut koskaan kuullut sitä, en edes luostarissa.
Tulin uteliaaksi. ”Miksi nämä ihmiset uskovat niin eri tavalla kuin muut uskonnot?” mietin. ”Eivätkö ne kaikki käytä Raamattua?” Niinpä kun minulla oli tapana noutaa Gerda valtakunnansalissa pidetyistä kokouksista, menin sinne aina kokouksen ollessa vielä kesken ja jäin kuuntelemaan salin takaosaan. Kuulemani pani minut tutkimaan omia käsityksiäni.
Esimerkiksi luostarissa minulle oli opetettu, että jos tunnustaisin syntini kirkossa ja antaisin rahaa, minulle annettaisiin anteeksi. Uskoin siihen ja tein niin. Sirkuselämä ei ollut ollut mitään kaidalla tiellä kulkemista, joten olin itsekin pelannut uhkapelejä, juopotellut ja harjoittanut moraalittomuutta. Odotin täysin vakaasti, että kirkolle antamani raha ja synnintunnustus vapauttaisivat minut tällaisen elämäntavan aiheuttamasta huonosta omastatunnosta.
Mutta niin ei ollut käynyt, ja aloin miettiä: ”Miksi olen yhä onneton?” Se, mitä olin oppinut kokouksissa ja kuuntelemalla Gerdaa, sai minut tajuamaan, että minun olisi tehtävä muutoksia elämässäni. Minun olisi muutettava koko ajattelutapaani.
Olimme sillä välin ostaneet talon Pennsylvaniasta, ja Gerda muutti sinne, samalla kun minä vielä jatkoin jonkin aikaa tarjoilijana voidakseni saada lopulta eläkettä. Pyysin erästä Jehovan todistajaa tutkimaan kanssani Raamattua ja edistyin nopeasti. Kerroin Gerdalle tutkimisestani vasta eräänä päivänä vuonna 1968, jolloin sanoin hänelle puhelimessa, että minut kastettaisiin seuraavalla viikolla. Hän oli suunniltaan ilosta, ja seuraavana päivänä hän tuli bussilla luokseni New Yorkiin.
Sen jälkeen olen voinut viedä Raamatun ”hyvää uutista” muutamille muillekin sirkustaiteilijoille. Monet heistä olivat tunteneet minut Bulgariassa viettäessäni siellä riehakasta elämää, eivätkä he voineet ymmärtää, mikä oli saanut minut muuttumaan. Minulla on ollut monia tilaisuuksia selittää heille suurenmoista tulevaisuudentoivoani, toivoa elämisestä vanhurskaassa uudessa asiainjärjestyksessä maan päällä. (2. Pietari 3:13) Gerda ja minä saatoimme jopa aloittaa raamatuntutkistelun eräälle entiselle sirkustaiteilijalle, ja nyt tämä nainen ja hänen kuusi poikaansa ovat myös Jehovan todistajia.
Sirkusesityksilläni hankkimani ylistys ja maine ovat antaneet minulle iloa ja tyydytystä. Nyt Jehovan palvelijana tunnen sellaista sisäistä tyydytystä ja onnea, joka on paljon parempaa kuin sirkusareenan hetkellinen kunnia ja maine, ja minulla on suurenmoinen tulevaisuudentoivo. Niinpä sen sijaan että pyrkisin itse olemaan valokeilassa suuren ihmisjoukon edessä, saan nyt iloa Jumalan sanan, Raamatun, ja sen koko ihmiskunnalle tarjoaman toivon pitämisestä valokeilassa.