Olimme lilliputteja kääpiöiden keskuudessa
MUUTAMIA vuosia Espanjan sisällissodan jälkeen, kun olin vielä nuori tyttö, äitini ja minä menimme kotikaupungissamme Cuencassa sijaitsevaan sirkukseen. Astuessamme sisälle suureen telttaan kuulin yhtäkkiä käskevän äänen huutavan: ”Senora, senora, haluaisin palkata tyttärenne!” Yllättynyt äitini vastasi heti: ”Minulla on toinenkin tytär, jonka voitte palkata!” Tämä outo tapaaminen oli muuttava elämämme täysin.
Nuorempi sisareni Carmen ja minä emme näet ole paljoakaan nukkeja suurempia. Olemme tosiaan lilliputteja jopa kääpiöiden keskuudessa. Carmen ja minä olemme vain noin 90 senttimetrin pituisia. Se varmasti selittää meidän taiteilijanimemme Las Hermanas Mínimas (Pikkusisaret), kun myöhemmin esiinnyimme sirkuksissa, härkätaisteluareenoilla, paikallisissa juhlissa ja kabareissa eri puolilla Espanjaa, Ranskaa ja Italiaa. Mutta annahan kun kerron hiukan enemmän siitä, miten viihdealasta tuli osa elämäämme.
Kujanjuoksu
Isä kuoli sisällissodassa, kun Carmen ja minä olimme vielä hyvin nuoria. Tuohon aikaan monet pitivät kääpiökasvuisuutta kirouksena. Voit siis kuvitella, miltä äidistäni tuntui, kun hänellä oli yhden sijasta kaksi kääpiötä. Kaikki tädit, sedät ja serkut häpesivät meitä niin paljon, että jotkut jopa ehdottivat melko sydämettömästi, että äiti työntäisi meidät jyrkänteen yli päästäkseen meistä eroon. Naapuriston lapsilla oli tapana heitellä meitä kivillä ja muistuttaa meitä ilkeästi siitä, että olimme ulkopuolisia. Emme olisi ikinä astuneet ulos talostamme, ellei meidän olisi ollut pakko mennä kouluun.
Koulunkäynti oli melko mukavaa lukuun ottamatta päivittäistä kotimatkaa, josta tuli usein vähän niin kuin kujanjuoksu, sillä toiset lapset ajoivat meitä takaa, ivasivat ja pilkkasivat ja heittelivät meitä kivillä. Opettajamme oli kuitenkin hyvin ymmärtäväinen ja myötätuntoinen. Hän käytti kanssamme ylimääräistä aikaa ja opetti meille tavalliseen opetusohjelmaan kuuluvien asioiden lisäksi kaikenlaisia ompelutöitä. Ja tämän lisäksi hän löysi asiakkaita, jotka olivat hyvin halukkaita ostamaan käsitöitämme. Nyt kun olimme tulossa täysikasvuisiksi – ainakin iältämme – oli tärkeätä keksiä jokin toimeentulokeino.
Carmenista ja minusta oli erittäin epämiellyttävää joutua uteliaitten katseiden kohteiksi, mutta joka paikassa minne menimme, ihmiset tuijottivat meitä häpeämättömästi. Siksi päätimme työskennellä kotona. Sen vuoksi kuitenkin eristäydyimme yhä enemmän ja aloimme elää eräänlaisessa vapaaehtoisessa vankeudessa siihen ratkaisevaan päivään asti, jona äitini ja minä menimme sirkukseen.
Elämä sirkusnukkeina
Sirkuksen johtaja itse oli huutanut äidilleni ja halusi palkata minut siinä paikassa. Minä en oikein pitänyt ajatuksesta. Hän esitti kuitenkin hyvin vakuuttavan perustelun. ”Miten aiot elättää itsesi myöhemmin elämässä, jollet tee työtä nyt?” hän kysyi ja herätti jälleen sisimmät pelkoni tulevaisuuteni suhteen. Hän varoitti minua: ”Joudut lopulta Misericordiaan.” (Misericordiaksi eli ’armotaloksi’ kutsuttiin tuohon aikaan paikallista invalidien taloa.) Tuollainen tulevaisuudennäkymä tuntui minusta vielä vastenmielisemmältä kuin sirkuksessa esiintyminen. Olin aina halunnut tulla opettajaksi.
Mutta tällä haavaa opettajanura jäi pelkäksi unelmaksi. Opeteltuamme muutaman viikon klassista tanssia me kaksi lähdimme kiertueelle ympäri Espanjaa ja esiinnyimme usein melko välinpitämättömille katselijoille mutta toisinaan innostuneille pikkulapsille. He ihastuivat joskus niin kovasti esityksiimme, että he toisinaan halusivat äitiensä ostavan meidät nukeikseen.
Tuohon aikaan elämä oli jännittävää, kun matkustin paikkoihin, joista olin aikaisemmin vain uneksinut. Miten elämämme olikaan muuttunut! Pelättyämme vuosikausia astua ulos talostamme olimme nyt julkisuuden valokeilassa. Muistellessani mennyttä aikaa olen varma siitä, että pääseminen pois vapaaehtoisesta eristäytymisestä auttoi meitä hyväksymään fyysisen tilamme meidän kärsimättä pysyvää tunneperäistä vahinkoa.
Sirkuselämä – kaikkea muuta kuin lasten leikkikenttä
Uudenlaisessa elämässämme oli kuitenkin yksi varjopuoli. Meidän lilliputtien maailma osoittautui aivan toisenlaiseksi kuin se viaton lasten leikkikenttä, joksi se haluttiin esityksissämme kuvata. Useilla kääpiöesiintyjätovereillamme oli tapana käyttäytyä hyvin arvaamattomasti. Meille kehittyy helposti kaunan ja turhautumisen tunteita, koska ”täysikasvuiset” eivät juuri koskaan kohtele meitä normaaleina ihmisinä. Nämä tunteet purkautuivat aina silloin tällöin järjettöminä väkivallan puuskina. Mutta minusta näytti myös siltä, että jotkut näistä kääpiöistä käyttäytyivät kapinallisesti kohottaakseen kolhittua itseluottamustaan.
Sisareni ja minä emme viihtyneet tässä ympäristössä. Meille esiintyminen oli pelkkä kunnollisen elannon hankkimiskeino, ainoa joka oli meidän ulottuvillamme tuohon aikaan Espanjassa. Yritimme aina välttää vaikeuksia, ja ennen pitkää saimme osaksemme kaikkien kunnioituksen. Toisinaan sirkuksen virkailijat sanoivat riitaisille kääpiöille: ”Katsokaa Pikkusisaria. Teidän pitäisi jäljitellä heitä!”
Kaikkina näinä vuosina en koskaan unohtanut sitä varoitusta, jonka sirkuksen johtaja oli esittänyt. Miten elättäisin itseni myöhemmin elämässä? Niinpä Carmen ja minä työskentelimme kovasti terveytemme heikkenemisestä huolimatta kootaksemme tarpeeksi rahaa pahan päivän varalle, jonka uskoimme pakostakin tulevan.
Nyt ymmärrän, että tuossa kovassa työssä oli kaikesta huolimatta hyvätkin puolensa. Sen ansiosta että pysyimme kiireisinä sirkuselämän hyörinässä ja pyörinässä, meidän oli helpompi hyväksyä fyysinen tilamme ja vältyimme eristäytymästä muista. Ja ennen kaikkea meillä oli liian paljon tekemistä ehtiäksemme vaipua itsesääliin.
Pieni kirja – suuri vaikutus
Monien vuosien kuluttua ollessamme eräällä Espanjan kiertueella muuan teini-ikäinen lähestyi meitä huvipuiston alueella ja selitti jotakin Jumalan valtakunnasta. Hän antoi meille kaksi pientä kirjaa, jotka otimme mielellämme vastaan. Tuona samana iltapäivänä aloimme selailla läpi toista niistä, kirjaa Totuus joka johtaa ikuiseen elämään. Lukemamme todella kosketti sydäntämme siinä määrin, että aloimme puhua siitä toisille esiintyjille. Mutta miten pettyneitä olimmekaan huomatessamme, etteivät kaikki olleet kiinnostuneita siitä, mikä meistä oli niin sykähdyttävää!
Kului kaksi vuotta, ja sitten eräs toinen Jehovan todistaja tuli Madridissa sijaitsevaan kotiimme. Olimme iloisia saadessamme jälleen kuulla Valtakunnan sanomaa, ja todistaja jopa lupasi palata luoksemme mukanaan katolinen raamatunkäännös, jotta näkisimme itse, ettei Jehovan todistajien Raamattu ollut erilainen. Pian meille aloitettiin tutkistelu, eikä kulunut aikaakaan, kun vakuutuimme siitä, että olimme löytäneet totuuden. Vain vuoden kuluttua tästä Carmen kastettiin, ja joitakin kuukausia myöhemmin minäkin omistin elämäni Jehovalle ja minut kastettiin.
Lopultakin opettaja
Saarnaaminen talosta taloon oli meille molemmille todellinen haaste. Olimme toki tottuneita esiintymään lavalla, mutta oli aivan eri asia seisoa ovella ja yrittää aloittaa keskustelu jonkun sellaisen kanssa, jota emme olleet koskaan aikaisemmin tavanneet. Emme olleet koskaan todella voittaneet syvään juurtunutta ujouttamme. Kysyimme itseltämme: ’Miten ihmiset suhtautuvat, kun he näkevät kaksi kääpiötä ovellaan?’ ’Erehtyvätkö he luulemaan meitä kerjäläisiksi?’ Voin ilokseni sanoa, että näin on käynyt vain hyvin harvoin.
Hengellisten veljiemme huomaavaisuuden ja kärsivällisyyden ansiosta voitimme pelkomme vähitellen, ja aloimme käyttää saarnaamiseen melkoisesti aikaa. Lopulta lapsuuden unelmani toteutui: olin vihdoinkin opettaja! En opeta matematiikan tai kieliopin alkeita enkä muutakaan sellaista vaan perustietoa siitä, miten voi saada ikuisen elämän.
Tietenkin ihmiset usein säpsähtävät nähdessään näin pieniä ihmisiä ovellaan. Toisaalta jotkut ovat niin hämmästyneitä huomatessaan, että voimme keskustella heidän kanssaan aivan niin kuin kuka tahansa, että he kuuntelevat sanomaamme melko tarkkaavaisina.
Me olemme aina onnellisia voidessamme mennä talosta taloon oman seurakuntamme rakkaitten veljien kanssa. He antavat meille suurenmoista apua jopa aivan pieniltäkin tuntuvissa asioissa, kuten ovikellon soittamisessa – me emme useinkaan ylety siihen! Toisinaan ystävät rakkaudellisesti auttavat meitä nousemaan portaita.
Me arvostamme suuresti seurakunnan antamaa rakkaudellista huolenpitoa. Veljet osoittavat meitä kohtaan aitoa myötätuntoa, ei pelkkää pinnallista sääliä, joka vain saisi meidät tuntemaan itsemme alempiarvoisiksi. Carmen joutui onnettomuuteen muutamia kuukausia sitten, ja hänen on hyvin vaikea nousta tuolille. Niinpä joka kerta kun hänen on esitettävä puhe teokraattisessa palveluskoulussa, jonkun täytyy nostaa hänet tuolille. Seurakunnan lapset katselevat meitä uteliaina, mutta eivät sellaisella ilkeällä tavalla kuin ihmiset kadulla. Veljemme ja sisaremme kohtelevat meitä normaaleina ihmisinä, ja se on todella auttanut meitä tuntemaan olomme kotoisaksi seurakunnassa.
Ne huolet, joita minulla oli tulevaisuutemme suhteen vuosikausia, ovat kadonneet. Pelko siitä, ettei meillä olisi riittävää toimeentuloa sitten, kun emme enää kykenisi työhön, väistyi parempaa tulevaisuutta koskevan varman toivon tieltä. Vuosia sitten me teimme työtä herkeämättä ja otimme vastaan jokaisen meille tarjotun esiintymissopimuksen, koska olimme jatkuvasti huolissamme huomisesta. Mutta heti kun opimme tuntemaan Jumalan sanan totuuden, aloimme vähentää esiintymisiämme. Samalla opettelimme tulemaan toimeen aineellisesti vähemmällä.
Vaikka emme esiinnykään enää yleisölle, päivittäiset kotiaskareemme pitävät meidät kiireisinä. Ikämme karttuessa fyysiset ongelmamme kasvavat, ja jopa portaitten nousemisesta on tullut suuri haaste. Siksi meidän piti etsiä katutasossa oleva huoneisto. Sen ansiosta ei tarvitse olla liian riippuvaisia toisista. Seurustelemme vapaasti ystävien kanssa ja ahkeroimme saarnaamistyössä, mikä kaikki auttaa meitä säilyttämään ulospäin suuntautuvan asenteen.
Kun muistelen kuluneita noin 50 vuotta, minua hämmästyttää yhä se, miten suuresti elämämme on muuttunut. Varhaisten luostarimaisten vuosien tilalle tuli sirkuksen hyörinä. Vaikka elämämme on nyt hiljaisempaa, se on palkitsevampaa, kun omistamme aikamme julkiseen saarnaamiseen. Me molemmat olemme hyvin kiitollisia Jehovalle siitä, että hän on sallinut meidän ymmärtää Sanansa totuuden, joka huojensi suuresti levottomuuttamme tulevaisuuden suhteen. Me olemme myös kiitollisia kristillisten veljiemme antamasta rakkaudellisesta huolenpidosta ja lämpimästä tuesta, jonka ansiosta meidän on ollut helpompi kestää se taakka, että olemme lilliputteja jopa kääpiöiden keskuudessa. – Kertonut Amparo Sánchez Escríbano.