Olivatko kristikunnan käännytysmenetelmät kristillisiä?
MIKÄ kristikunnassa on vialla? Miksi se on jakautunut lukemattomiksi lahkoiksi? Miksi niin monet ovat hylänneet sen kirkkokunnat? Miksi ”kristityt” maat niin usein taistelevat toisiaan vastaan? Kristuksen perustama tosi uskonto ei ollut tällainen. Miksi siis on käynyt näin? Onko kristikunta käyttänyt kenties vääriä käännynnäistentekomenetelmiä? Lepääkö se hiekalla vai kalliolla? – Matteus 7:24–27.
Kääntymys merkitsee täyskäännöstä yhdestä elämäntavasta toiseen elämäntapaan. Esimerkiksi vuonna 50 apostoli Paavali käännytti korinttolaisia kristinuskoon. Tämä kaupunki oli siinä määrin huonomaineinen siveettömyytensä vuoksi, että sen nimestä juontuva sana (korinthiázomai) merkitsi ’haureuden harjoittamista’. Myöhemmin Paavali kirjoitti korinttolaisille veljilleen: ”Eivät haureelliset, eivät epäjumalanpalvelijat, eivät avionrikkojat, . . . eivät miehet, jotka makaavat miesten kanssa, eivät varkaat, eivät ahneet, eivät juopot, eivät herjaajat eivätkä kiristäjät peri Jumalan valtakuntaa. Ja kuitenkin jotkut teistä olivat sellaisia.” – 1. Korinttolaisille 6:9–11.
Miten Kristuksen perustama alkuperäinen, puhdas uskonto rappeutui nykyiseksi kristikunnaksi? Siihen vaikuttivat monet seikat. Apostoli Pietari ennusti ”irstaisiin tekoihin” ja ”väärennettyihin sanoihin” syyllistyvien ”väärien opettajien” rappeuttavan vaikutuksen. (2. Pietari 2:1–3) Jeesus sanoi opetuslapsilleen: ”[Te] ette ole osa maailmasta.” (Johannes 15:19) Mutta toisella ja kolmannella vuosisadalla pakanallinen filosofia ja maailmalliset virtaukset turmelivat kristillisyyden. Myös käännytysmenetelmät rappeutuivat.
Konstantinuksen kääntymys
300-luvulla sitten tapahtui yksi historian huomattavimmista ”kääntymyksistä”, nimittäin Rooman keisarin Konstantinuksen kääntymys. Hänen sanotaan nähneen ennen erästä taistelua taivaalla ristin ja lukeneen siitä sanat: ”Tässä voita.”
Tuliko Konstantinuksesta aito kristitty? Kristillinen kääntymys vertauskuvataan kasteella, täydellä veteen upottamisella. Konstantinus lykkäsi tätä tärkeää askelta kuolinvuoteelleen saakka. Konstantinus ei ollut ”kristitty ihminen”, väittää historioitsija H. Fisher ja jatkaa: ”Hän . . . tapatti vaimonsa ja poikansa. . . . Hän uskoi Kristukseen mutta myös voittamattomaan aurinkoon. [Konstantinus pani alulle auringonpäivän (sunnuntain) vieton] Hän . . . piti itsellään pontifex maximuksen [ylipapin] viran.” – History of Europe.
Konstantinuksen tuella tuli (rappeutuneesta) ”kristillisyydestä” imperiumin virallinen uskonto. Se johti käännynnäisten nopeaan lisäykseen ja antoi mallin lukemattomille tuleville kääntymyksille. Historioitsija E. Gibbon selittää: ”Koska tavallista kansaa hallitsee matkimishalu, niiden kääntymys, joilla oli mainetta ja kunniaa syntymän, vallan tai rikkauksien perusteella, johti pian riippuvaisen rahvaan kääntymykseen.”
Pakanaheimojen käännytys
400-luvulla alkoi rappeutunut Rooman imperiumi kutistua ja murentua. Sotaisat germaaniheimot puhkoivat valtakunnan rajat ja tulvivat etelään. Kuuluisa pax Romana, Rooman rauha, romahti ja Euroopasta tuli sotanäyttämö. Vähitellen frankkien kuningas Klodovig I voitti kilpailijansa ja hallitsi suurta osaa Länsi-Euroopasta. Frankit eivät olleet kristittyjä, mutta Klodovig I solmi avioliiton katolisen prinsessan Klotildan kanssa.
Eräitten tietojen mukaan Klodovig I olisi kokenut jotakin samantapaista kuin Konstantinus. Jouduttuaan ahtaalle eräässä taistelussa alemanniheimoa vastaan hän pyysi Kristusta antamaan hänelle voiton. Hän voitti. Hänen palattuaan sotaretkeltään hänet kastettiin vuonna 496. Charles Oman sanoo: ”Kolmetuhatta hänen sotureistaan seurasi häntä [kaste]lähteelle.” – The Dark Ages.
Tuliko heistä aitoja kristittyjä. Oman vastaa: ”Ei voida sanoa, että kuninkaan kääntymys olisi vaikuttanut suotuisasti hänen luonteeseensa tai käytökseensä. . . . Frankit . . . seurasivat häntä pika pikaa kirkon helmaan . . . Mutta jos kuningas oli muuttunut melkeinpä vain pinnallisesti, samaa on sanottava kansastakin.”
Käännytystoiminnan alku Britanniassa
500-luvulla Britannia oli suurimmaksi osaksi ei-kristittyä aluetta. Roomalaisherruuden aikana se oli jonkin verran ”kristillistynyt”, mutta sitten maahan tunkeutui sakseja, jotka työnsivät brittiläiset ”kristityt” länteen. Viimeksi mainituilla ei ollut mitään siteitä paavinistuimeen. Niinpä vuonna 596 paavi Gregorius I lähetti Augustinus-nimisen munkin, joka nousi maihin lähellä Ramsgatea Kentissä. Pian hän käännytti paikallisen kuninkaan Ethelbertin ja sen jälkeen Kentin miehet. Samanlaisia massakääntymyksiä tapahtui muuallakin Englannissa. Fisher kirjoittaa: ”Kuten muualla, täälläkään pakanoitten kääntymys ei johtunut sydämestä lähteneestä katumuksesta vaan monarkian alistuvaiseen väestöön kohdistamasta painostuksesta. . . . Kuninkaan uskontunnustuksesta tuli kansan uskontunnustus.”
Kuitenkin Augustinuksen paavilta saamana tärkeimpänä tehtävänä oli kääntää riippumattomat Britannian ”kristityt” Rooman puoleen. Augustinus järjesti paikallisten piispojen kanssa kaksi kokousta, mutta ne epäonnistuivat täysin. Tämä ”pyhimys” sanoi ponnekkaasti: ”Jollette halua elää rauhassa ystävienne kanssa, niin saatte sotia vihollistenne kanssa.” Tällainen sotaisa asenne kuvasti paavi Gregorius I:n toimintatapoja, joka Encyclopædia Britannican mukaan ”joskus kannatti hyökkäyssotaa pakanoita vastaan heidän kristillistämisekseen”.
Käännytystoiminta Saksissa ja muissa maissa
Sodilla oli varmasti tärkeä osa ei-kristillisen Euroopan käännyttämisessä. H. G. Wells sanoo Kaarle Suuresta, joka hallitsi frankkeja vuosina 768–814: ”Hän teki valloitussotansa selvästi uskonnollisiksi sodiksi. . . . Kokonaisia kansoja käännytettiin kristinuskoon miekan voimalla.” Vuonna 782 hän tapatti Verdenissa kylmäverisesti 4500 vankia, jotka olivat olleet erään kapinan selkärankana ja kääntyneet pois ”kristillisyydestä”. Encyclopædia Britannica sanoo Saksin valloituksesta: ”Varhaisempi keskiaika ei tuntenut niitä väkivaltaisia menetelmiä, joilla tämä lähetystehtävä suoritettiin.”
Kaarle Suuren julma maine oli epäilemättä pelästyttänyt Itä-Euroopan slaavit, ja heidät oli siksi helppo alistaa ja käännyttää. Vuonna 988 Venäjän hallitsija Vladimir teki taktisen siirron menemällä naimisiin erään bysanttilaisen prinsessan, ortodoksin, kanssa ja suostui osana poliittista sopimusta tulemaan ”kristityksi”. Sen jälkeen hän ”käski alamaisensa joukkokasteelle”.
Historioitsija Fisher kirjoitti: ”Euroopan kääntymys kristinuskoon oli alun köyhyyden ja innon kultaaman sankariajan jälkeen etupäässä seurausta aineellisesta laskelmoinnista tai poliittisesta painostuksesta. Gootit, frankit, saksit ja skandinaavit kääntyivät kristinuskoon, eivät sisäisen valon ohjaamina yksilöinä vaan joukkosuggestiolle alttiina kansoina ja poliittisten johtajien ohjaamina.”
Monet papeista olivat rikastuneet aineellisesti, tulleet poliittisesti mahtaviksi ja alkaneet viettää siveetöntä elämää. Se johti ”kerettiläisten” lahkojen kasvuun. 1100-luvulla Languedocista eli Etelä-Ranskasta oli tullut kerettiläisyyden pesäpaikka. Tarkastelkaamme nyt, miten kirkon tavoitteena oli –
Etelä-Ranskan kerettiläisten käännyttäminen
Languedocissa oli kahdenlaisia kerettiläisiä – kataareja eli albigenssejä ja valdolaisia. Edellisiä oli enemmän, ja heidän uskomuksensa sisälsivät kristillisiä ja itämaisia aineksia. Valdolaiset olivat puhdasoppisempia, ja he saarnasivat hyvin innokkaasti Raamatusta tavalliselle kansalle.
Aluksi kokeiltiin rauhanomaisia käännytysmenetelmiä. Niiden epäonnistuttua paavi Aleksanteri III julisti eräässä lateraanikokouksessa: ”Kirkon . . . täytyy . . . pyytää apua ruhtinailta, jotta ajallisen rangaistuksen pelko pakottaisi ihmiset etsimään heikkouksiinsa hengellistä parannusta.”
Mutta paavi Innocentius III kokeili uutta sananjulistusrynnistystä. Espanjalaisella pappi Domingo de Guzmanilla oli tässä huomattava osa. Hänen innostaan huolimatta vain harvat kerettiläiset kääntyivät katolisuuteen. Eräs dominikaanimunkki mainitsee hänen sanoneen: ”Missä armo ei auta, siinä auttaa hyvä paksu keppi.” Mitä hän tarkoitti ”hyvällä paksulla kepillä”?
Vastaus saatiin heinäkuussa 1209, jolloin Lyonista lähti kohti Languedocia ritareista, ratsumiehistä ja palkkasotureista koostuva voimakas armeija. He olivat kirkon sotilaita. He olivat kokoontuneet paavi Innocentius III:n käskystä ja olivat lähdössä ristiretkelle kerettiläisiä vastaan. Heitä johti paavin lähettiläs. 21. heinäkuuta tämä joukko leiriytyi lähelle Béziersin kaupunkia Kaakkois-Ranskassa. Kaupunkilaiset torjuivat ehdotuksen, jonka mukaan heidän olisi pitänyt luovuttaa ristiretkeläisille ryhmä kerettiläisiä.
Seuraavana päivänä ristiretkeläiset hyökkäsivät ja survoivat pian vähäisen puolustajajoukon. Ryöstönhaluiset palkkasoturit, turmeltuneet rikolliset ja ritarit olivat säälimättömiä. Monet pakenivat turvaan kirkkoihin. Historioitsija Oldenbourg kuvailee lopputulosta: ”Kirkkojen ovet raastettiin auki . . . Kaikki sisällä olleet tapettiin säälittä – naiset, invalidit, lapset ja papit. . . . Vauras Béziersin kaupunki muuttui muutamassa tunnissa kaupungiksi, jossa oli verisiä silvottuja ruumiita eikä mitään muuta.” (Le bucher de Montségur) Ja tällaiseen järkyttävään raakuuteen syyllistyivät paavin lähettilään johtamat miehet. Hän kirjoitti voitonriemuisena paaville: ”Surmasimme miekalla asukkaista lähes 20000 ikään ja sukupuoleen katsomatta.”
Johtiko ”paksun kepin” käyttö tuloksiin? Satoja kataareja ja valdolaisia poltettiin roviolla, mutta vuonna 1229, 20 vuotta kestäneen sotimisen ja kurjuuden jälkeen, kerettiläiset ryhmät olivat yhä voimissaan Languedocissa.
Vuonna 1233 kaksi dominikaanimunkkia sai erikoisvaltuudet inkvisiittoreina. Heidän menetelmäänsä kuului ”armon ajan” julistaminen, jolloin kerettiläiset tai heidän kannattajansa saattoivat tulla tekemään synnintunnustusta. Mutta ”kääntymyksensä” todisteeksi heidän piti antaa toiset ilmi. Tämä ovela suunnitelma, johon liittyi kidutuksen tai roviolle joutumisen pelko, sai monet antautumaan yhteistyöhön. Ilmiannot paisuivat kuin lumivyöry, ja kaikki alkoivat elää pelon vallassa. Yhdessäkin paikassa, Moissacissa, poltettiin 210 kerettiläistä elävänä roviolla. Inkvisitio onnistui tukahduttamaan kataarit. Valdolaisia on yhä.
Kului muutama vuosisata, ja kaunis Ranska kouristeli kirkon ja uskonpuhdistuksen kamppaillessa keskenään. Kun Englannissa kuningas Henrik VIII julistautui Englannin kirkon pääksi vuonna 1534, ne katolilaiset, jotka kieltäytyivät antamasta käännyttää itseään hänen uuteen poliittis-uskonnolliseen järjestelmäänsä, olivat suuressa vaarassa. ”Kuninkaan uskontunnustuksen” täytyi yhä olla ”kansankin uskontunnustus”.
Protestantismi voitti jalansijaa hänen poikansa, Edward VI:n, hallitusaikana, mutta hänen seuraajansa, katolisen kuningatar Marian, alettua hallita heiluri heilahti toiseen laitaan. Sir Winston Churchill on kirjoittanut: ”Täällä . . . ihmisten, joista kansakunta koostui, käskettiin Edward VI:n nimissä marssia pitkin yhtä pelastukseen johtavaa tietä ja kuningatar Marian aikana marssia takaisin vastakkaiseen suuntaan; ja kaikki jotka eivät lähteneet liikkeelle ensimmäisellä käskyllä tai kääntyneet ympäri toisella käskyllä, joutuivat todistamaan vakaumuksensa tarpeen vaatiessa hirsipuussa tai roviolla.” – History of the English Speaking Peoples.
Voitko kuvitella, että Jeesus Kristus tai kukaan tosi kristitty tuomitsisi ihmisiä vakaumustensa takia hirsipuuhun tai roviolle?
[Huomioteksti s. 19]
Kokonaisia kansakuntia käännytettiin kristinuskoon miekan avulla
[Kuva s. 17]
Satoja ihmisiä, jotka eivät vaihtaneet uskontoa, poltettiin roviolla
[Kuva s. 18]
Kaarle Suuri uhkasi tappaa ne, jotka kieltäytyivät ottamasta kastetta