”Voi, hyvä lapsi! Lopeta jo!”
Näin huudahti nuori äiti, joka turhaan koetti saada parkuvaa lastaan hiljentymään. Hän tuuditti syötti, hyväili, hyssytti ja tyynnytteli poikaansa heikoin tuloksin. Poika itki yhä hillittömämmin.
LAPSEN ensimmäinen itku on musiikkia äidin korville. Silti lapsen jatkuva sireeninkaltainen huuto on saanut jotkut käyttäytymään väkivaltaisesti. Kuten eräs lääkäri sanoi, ”pikkulapsen itku . . . voi tehdä pätevimmänkin aikuisen raivostuttavan avuttomaksi”. Synnytyksen uuvuttamina ja hermoja kuluttavien yöllisten ruokintahetkien ja loputtomalta tuntuvan vaippojen vaihdon takia joidenkuiden äitien on vaikea suhtautua lapsen itkuun myötätuntoisesti.
Kuitenkin äidit ovat vuosisatojen ajan pystyneet hoitamaan itkeviä lapsiaan. Samoin sinäkin voit! Vaikka me emme tarjoakaan mitään ”ihmeratkaisuja”, voit varmasti hyötyä vanhempien, lääkäreitten ja Raamatun tarjoamista neuvoista.
Pikkulapsetkin ovat ihmisiä!
Ensiksikin meidän täytyy haudata se yleinen väärä käsitys, että pikkulapsi olisi vain pieni yksilöllisyyttä vailla oleva muovailtava savimöhkäle – kuin jokin esine, leikkikalu. Sen sijaan hän on elävä, hengittävä ihminen, jolla on todellisia tarpeita. Pikkulapsi on yleensä valpas ja vastaanottavainen, ja hän on kaikkine puutteineenkin oma itsenäinen yksilönsä. Vaikka onkin vaikea pitää avutonta pienokaista syntisenä, Raamattu osoittaa realistisesti, että ”ihmisen sydämen aivoitukset ovat pahat nuoruudesta saakka”. (1. Mooseksen kirja 8:21) Tämä auttaa meitä ymmärtämään paremmin sen, että vaikka pikkulapset ovatkin suloisia, ne pystyvät pettämään, vihastumaan, olemaan mustasukkaisia – ilmaisemaan epätäydellinen ihmissuvun tuntomerkkejä!
Todennäköisesti pikkulapsen mielessä risteilee monenlaista hänen arvioidessaan ympäröivää maailmaa ja reagoidessaan omiin tuntemuksiinsa. Lapsi haluaa luoda kontakteja ja itse asiassa sanoa: ”Tässä minä olen! Kiinnittäkää minuun huomiota!” Miten hän tekee tämän? Puhumalla rauhallisesti? Ei, sillä pikkulapsi osaa vain itkeä – joskus niin kovaa kuin hänen pienet keuhkonsa kestävät.
Siteen muodostaminen äidin ja lapsen välille
”Nähdessäni lapseni ensi kerran rakastuin häneen. Hänen ulkomuotonsa riitti siihen. Hän oli niin kaunis!” Näin eräs kolmen lapsen äiti kuvaili lääkärien kielenkäytöstä tuttua ”sidosta”, äidin ja lapsen välistä molemminpuolista kiintymystä. Onko äidin ja lapsen tärkeätä olla ”rakastuneita”? On, sillä tällainen side auttaa äitiä herkästi tajuamaan lapsensa tarpeet. ”Unhottaako vaimo rintalapsensa, niin ettei hän armahda kohtunsa poikaa?” kysyi profeetta Jesaja. – Jesaja 49:15.
Ilmeisesti tämä side alkaa muotoutua jo raskausaikana, kun odottava äiti tuntee elämän kasvavan sisällään. Ja kun äiti ja lapsi saavat olla yhdessä synnytyksen jälkeen, tämä side näyttää vahvistuvan voimakkaasti. Monet sairaalat sallivat nykyään tällaisen kontaktin, koska siitä on tutkimusten mukaan esimerkiksi seuraavia pitkäaikaisia etuja: ”Lapset itkevät vähemmän ja kasvavat nopeammin; äidit ovat hellempiä lastaan kohtaan ja he luottavat paremmin itseensä.”
Apostoli Paavali pani merkille, miten ”imettävä äiti . . . vaalii omia lapsiaan”. (1. Tessalonikalaisille 2:7) Hellä imetys aikaansaa muutakin kuin vain tarjoaa lapselle ravitsevaa ruokaa. Viiden lapsen äiti Barbara vakuuttaa: ”Imetys lähentää äitiä lapseen. Tunsin hellyyttä niitä lapsia kohtaan, joita ruokin pullosta, mutta imetettäessä tunne on erilainen.” Monet lääkärit ovat lämpimästi yhtä mieltä!
Niin luonnolliselta kuin tämä side voikin tuntua, se ei ole automaattinen vaan se voi vahvistua tai taantua. Voidaan tarvita paljon aikaa ja vaivannäköä ennen kuin lapsi osoittaa vastakaikua yrityksillesi, olkoonpa hän imettämällä tai pullosta ruokittu lapsi, ”luonnollisesti” tai nukutusainetta käyttämällä synnytetty. Mutta pitkällä tähtäimellä vaivannäkö kyllä kannattaa.
Mutta mitä hän yrittää sanoa?
Raamattu tuomitsee korvien tukkimisen avuttomien huudolta, ja pikkulapsi pitää yleensä huolen siitä, ettei häntä unohdeta! (Sananlaskut 21:13) Hän itkee, kunnes häntä tyynnytetään tai hän ei enää jaksa itkeä. Eräs äiti myönsi: ”On sydäntä vihlovaa kuulla pikkulapsensa itkevän.” Äidin vaistomainen halu reagoida lapsensa huutoon ja lohduttaa häntä luo perustan aidolle viestinnälle. Redbook-aikakauslehti sanoi: ”Vauvat, joiden äidit säännöllisesti reagoivat heidän itkuunsa tällä tavalla, tottuvat siihen, että heidän viestinsä ymmärretään. Se saa heidät haluamaan lisää viestintää.” Lopulta lapsi oppii puhumaan. Mutta siihen asti hänen täytyy tulla toimeen itkemällä. Kuuntele! Mitä hän koettaa sanoa? Tutkimusten mukaan äidit, jotka yrittävät tulkita lapsensa itkuja, arvaavat lapsensa hankaluuden syyn hämmästyttävän tarkasti!
Mikä sinun lapsellasi voi olla hätänä? Pikkulapset kaipaavat maitoa, ja ehkä lapsellasi on nälkä. Äidinmaito, pullo tai jopa tutti voi tyynnyttää hänet. Kuten patriarkka Jaakobin lapset sinunkin lapsesi on hyvin ’hento’ ja voi itkeä yksinkertaisesti väsymystään. (1. Mooseksen kirja 33:13, 14, UM) Onko lapsellasi kuumetta tai muita taudinmerkkejä? Vai tekeekö märkä vaippa hänen olonsa hankalaksi? Mahdollisuuksia on paljon.
Lapsellasi on myös tunneperäisiä tarpeita. Etkö sinäkin kaipaa rakkautta ja sen toistuvaa vakuuttamista? Pikkulapset kaipaavat kumpaakin poikkeuksellisen paljon. Miten voit tyydyttää nämä tarpeet? Syleilemällä, hyväilemällä ja naurattamalla lastasi. Tri Eleanor Hamilton sanoo: ”Lapsi, joka huutamalla pyytää ruumiillista kosketusta, vaatii äänekkäästi yhtä tärkeän tarpeen tyydyttämistä kuin on syöttämisen, vaippojen vaihtamisen ja röyhtäyttämisen tarve.” Se, että häneltä riistetään tällaiset välttämättömät kosketusaistimukset, on ”samaa kuin jos pikkulapsi tuomittaisiin eristyssellihoitoon”.
Lapset tarvitsevat turvallisuudentunnetta. Lääkäri Luukas kertoo Jeesuksen äidin käyttäneen ikivanhaa menetelmää vastasyntyneen lapsensa tyynnyttämiseksi: ”Hän . . . kapaloi hänet.” (Luukas 2:7) Pikkulapsen ”paketoiminen” tällä tavalla voi kuulostaa sinusta oudolta, mutta siinä piilee suuri viisaus. Eräs lapsenhoitojulkaisu neuvoo: ”Jotkut jännittyneet vastasyntyneet lapset tyyntyvät ja nukahtavat helpommin . . . jos heidät kääritään kevyeen huopaan tai kankaaseen. Se luultavasti estää heitä heräämästä omiin säpsähdyksiinsä tai käsien ja jalkojen sattumanvaraisiin liikkeisiin. Lapsi tulee kapaloida melko tiukasti, sillä löysässä kapalossa lapsi pääsee liikehtimään, mikä vain ärsyttää eikä rauhoita häntä.” Itkeepä lapsi sitten nälkäänsä tai saadakseen helliä hyväilyjä, hänen itkullaan on aina merkitys, ja kokeilemalla opit ”virittäytymään” lapsesi ”aaltopituudelle”.
Koliikin hoitaminen
Dwan sanoo: ”Ensimmäinen lapseni oli ’täydellinen’ lapsi. Mutta toinen lapseni huusi – itse asiassa kirkui – melkein tauotta kolme kuukautta! Tämä lapsi vaati kaiken huomioni. Eristäydyin ja olin hyvin vähän tekemisissä toisten kanssa. En ole mikään hermoilija, mutta tilanne koetteli kovasti hermostoani, ja minulle kehittyi paksusuolentulehdus.”
Oliko toinen lapsi ”paha”? Ei, sillä hän itki todellisesta kivusta. Vastasyntyneen ruoansulatus on vielä kehittymätön, ja eräillä lapsilla on voimakkaita vatsa- ja suolistokipuja. Tällaista kipukohtausta kutsutaan koliikiksi. Miten sitä hoidetaan? Tri Benjamin Spock myöntää: ”Valitettavasti koliikkia ei vielä pystytä lievittämään varmasti ja tehokkaasti.” Ainut todellinen apukeino, jonka lääkärit toistaiseksi tuntevat, on ajan kuluminen – se vie yleensä kaksi tai kolme kuukautta. Siihen asti olet ehkä tuomittu kuuntelemaan jatkuvaa vaikerointia.
Vai oletko? Tri T. Berry Brazelton on pannut vanhemmat mittaamaan lapsensa todellisen itkemisajan, ja hän sanoo, että ”vaikka vanhemmista tuntuikin siltä, että lapsi itki yötä päivää, totuus oli, että lapset eivät koskaan itkeneet kahta tuntia enempää päivässä”. Koska lapset ovat ilmeisesti herkkiä vanhempien paineille, niin ”mitä kiihkeämmin äiti koetti saada lastaan hiljenemään, sitä enemmän hän itki”.
Sinun täytyy siksi pysytellä rauhallisena ja koettaa järkevin toimenpitein tyynnyttää lastasi. Lapsen vatsan kevyt hieronta, tuuditus, imetys, tutti, kapalointi, hiljaisella äänellä puhuminen tai jopa laulaminen voivat saada hänet rauhoittumaan. Ei ehkä pitkäksi aikaa, mutta olet saavuttanut erään erittäin tärkeän tavoitteen: olet vakuuttanut lapsellesi, että häntä rakastetaan, ja se voi estää häntä saamasta tunneperäisiä arpia.
Seth on älykäs, iloinen ja rauhallinen kuusivuotias poika. Kuka voi uskoa hänen huutaneen huutamista päästyään ensimmäisinä elinviikkoinaan? Mutta hänen äitinsä Janice muistelee olleensa ”hyvin turhautunut ja väsynyt”. Hänen miehensä jatkaa: ”Nousin ylös, pitelin lasta sylissäni ja koetin syöttää sitä. Teinpä sitten mitä tahansa, se yhä itki. Sellainen on hyvin hermoja raastavaa, ja täytyy myöntää, että joskus olisin halunnut paiskata hänet lattiaan!” Miten he säilyttivät järkevyytensä? Yhteistoiminnan avulla. Janice sanoo: ”Saatoin todella luottaa Bruceen ja hänen tukeensa.” Niin, mies nousi vuorollaan tyynnyttämään lasta. Lisäksi he tajusivat rajoituksensa: ”Joskus ainut helpotuksen tuoja oli se, että me ensin teimme voitavamme tyynnyttääksemme lasta ja sen jälkeen panimme sen takaisin makuulle ja annoimme sen itkeä. Tämä sai meidät tuntemaan syyllisyyttä ja pitämään itseämme itsekkäinä. Mutta voidaksemme hillitä itseämme meidän oli aika ajoin pakko ’alistua välttämättömään’. Me myös muistutimme itseämme jatkuvasti siitä, että lopulta sekin lakkaisi.”
Edellä lainaamamme Dwan jatkaa neuvoen: ”Kerro ongelmastasi miehellesi ja ystävillesi. Saadessaan tietää tilanteesta he ovat usein hyvin halukkaita auttamaan. Tunne myös omat tunneperäiset tarpeesi.” Kenties lapsenvahti voi järjestää lyhyen hengähdystauon isän ja äidin roolista, mikä voi tehdä hyvää vanhempien hermoille. Sinun on myös tärkeätä olla laiminlyömättä hengellisiä tarpeitasi. (Matteus 5:3) Janice sanoo: ”Tunnen todella, että Jehova on hyvin myötätuntoinen uusia äitejä kohtaan ja että hän auttaa heitä, jos he vain kääntyvät hänen puoleensa.” – Ks. Psalmit 55:23.
Hemmottelu ja sen karttaminen
Vaikka rakkaus ja huolenpito ovatkin tärkeitä lapsen tunneperäiselle hyvinvoinnille, jotkut lapset kaipaavat yhä huomiota senkin jälkeen, kun koliikki tai nälkä on poistunut. Useimmat lääkärit ovat yhtä mieltä siitä, että aivan pientä lasta on vaikea hemmotella. Mutta vanhemmista pikkulapsista voi tulla tyranneja, jotka vaativat vanhempiensa jakamattoman huomion.
Tyypillinen esimerkki tällaisesta on pikkupoika, josta hänen äitinsä Carmen sanoo, että hän ”raivostuu ja alkaa kirkua, jollei hän saa tahtoaan läpi”. Mikä auttoi? ”Meidän täytyi kurittaa häntä. Hän tiesi saavansa selkäsaunan joka kerta kun hän konstailisi.” Vaikka jotkut kauhistelevatkin ajatusta lapsen kurittamisesta, Carmen tietää, että Raamattu kannustaa valmentamaan ja kurittamaan lapsia. (Efesolaisille 6:4; Sananlaskut 23:13) Se voi merkitä sitä, että hän joskus läimäyttää poikaa takamuksille. Kuitenkin Carmen sanoo: ”Selkäsaunan jälkeen kuluu hetki, ja hän tulee suoraa päätä halaamaan.” Vaikka huolenpito ja rakkaus saavatkin lapsen kukoistamaan, niin yhdistä ne rakkaudelliseen kuritukseen.
Kuritusta saanut lapsi on paljon paremmin varustettu ”astumaan julkisuuteen”. Ensimmäinen käynti lapsesi kanssa ravintolassa tai tavaratalossa voi olla painajainen, jollei häntä ole valmennettu. Edelleen kristityillä on velvollisuus valmentaa lapsiaan osallistumaan palvontaan, sillä Raamattu käskee aikuisten lisäksi myös ”lapsia” kokoontumaan yhteen. (5. Mooseksen kirja 31:12) Tosin pikkulapsi voi aiheuttaa jonkin verran hämminkiä purskahtaessaan aika ajoin itkuun ihmisten joukossa, mutta ihmiset ovat yleensä myötätuntoisia ja suvaitsevaisia. Ja vaivautunut äiti on kiitollinen, kun joku kysyy ystävällisesti: ”Saanko auttaa?” ja tarjoaa hänelle apuaan muutamaksi hetkeksi.
’Lasten suusta’
Toivottavasti lapsesi hiljaisena pitäminen tuntuu nyt hiukan vähemmän kauhealta tehtävältä. Tietenkin lapsi tulee ilmaisemaan tuntemuksiaan; se on hänelle luonnollista. Siksi rentoudu ja nauti lapsestasi. Opi tuntemaan hänet. Vanhempana olo on ”kokopäivätyötä”.
Vaikka ’lasten suusta’ voikin kuulua itkua ja huutoa, älä unohda, että rakkaudellisen opetuksen avulla samoista pienistä suista voi kuulua ”ylistystä”. (Matteus 21:16) Pikkulapset ovat suurenmoinen osoitus Jehovan rakkaudesta ja viisaudesta ja ovat hänen suurimpia lahjojaan. Lapsesi saa sinut kuohumaan sisällesi kertyneistä paineista ja nauramaan katketaksesi; hän näännyttää sinut tunneperäisesti mutta sen jälkeen saa sinut loistotuulelle. Siksi ravitse, lohduta ja ennen kaikkea rakasta lastasi jatkuvasti. Ehkä hän lopettaa itkunsa hetkeksi.
[Huomioteksti s. 22]
”Imetys lähentää äitiä lapseen”
[Huomioteksti s. 23]
”Muistutimme itseämme jatkuvasti siitä, että lopulta sekin lakkaisi”
[Huomioteksti s. 24]
Huolenpito ja rakkaus saavat lapsen kukoistamaan
[Kuva s. 24]
”Selkäsaunan jälkeen kuluu hetki, ja hän tulee suoraa päätä halaamaan”