Su-Lin, ensimmäinen elävä panda Amerikassa
Kertonut Quentin Young
Sain kiinni ensimmäisen pandan, jonka läntinen maailma näki. Sen jälkeen löysin jotakin paljon merkittävämpää.
AJATTELIN: ”Jonakin päivänä teen jotakin samanlaista tai vielä parempaa.” Veljeni oli näet juuri palannut metsästämästä jättiläispandaa Kiinan sisäosista. Hän oli mukana presidentti Theodore Rooseveltin kahden pojan, Theodore nuoremman ja Kermitin, johtamassa retkikunnassa. Olin siihen aikaan 14-vuotias ja kävin oppikoulua Kiinassa. Vanhempamme olivat kiinalaisia, mutta veljeni on syntynyt Yhdysvalloissa. Myöhemmin, kun opiskelin 20-vuotiaana Shanghain yliopistossa, veljeni tuli jälleen Kiinaan. ”Olen lähdössä Tiibetiin metsästämään”, hän sanoi. ”Haluatko tulla mukaani?” ”Vielä kysyt!” sanoin. Tämä tapahtui vuonna 1934.
Koska veljeni oli kuulunut Rooseveltin veljesten retkikuntaan, hän kykeni nyt järjestämään oman retkikunnan kootakseen harvinaisia eläimiä eläintarhoihin ja museoihin. Retki onnistui hyvin. Vuonna 1935 teimme toisen retken ja kokosimme monia eläviä eläimiä. Yrityksistämme huolimatta emme kuitenkaan onnistuneet ampumaan jättiläispandaa.
Jo täyttynyt poikavuosieni unelma ’tehdä jotakin samanlaista tai vielä parempaa’ oli saava vielä suuremman täyttymyksen: löytäisin eläintarhaan lajinsa ensimmäisen yksilön.
Rouva Ruth Harknessin saapuminen Kiinaan oli avain sen toteutumisessa. Hän toimi muotipiirtäjänä New Yorkin kaupungissa ja oli ollut naimisissa tunnetun eläinten keräilijän kanssa. Hänen miehensä toi ensimmäisenä valtavan jättiläisvaraanin Alankomaiden Itä-Intiasta eteläiseltä Tyyneltämereltä. (Alankomaiden Itä-Intia on nykyään Indonesia.) Mies oli varma, että hän voisi ensimmäisenä tuoda elävän jättiläispandan Kiinasta länsimaihin. Mutta hän sairastui Kiinassa ja kuoli siellä.
Sen jälkeen hänen leskensä Ruth Harkness saapui Kiinaan toteuttaakseen tehtävän, jonka hänen miehensä aloitti, eli tuodakseen elävän pandan länsimaihin. Kaikki nauroivat hänelle. ”Ette te voi mennä sinne. Ettehän edes tiedä, missä pandat elävät. Muutkin ovat koettaneet tuoda sieltä elävän pandan, mutta yksikään heistä ei ole onnistunut. Miksi juuri te luulette onnistuvanne? Kuulkaahan nyt, hyvä rouva, olette mieletön!”
Mutta hän oli tehnyt päätöksensä. Hän keskusteli asiasta Yhdysvaltain konsulaatissa. Hänelle sanottiin: ”Jos haluatte mennä pandojen seuduille, teidän olisi parasta kääntyä Youngin veljesten puoleen.”
Seuraavana päivänä tapasin Ruth Harknessin. Keskustelimme, teimme sopimuksen ja aloitimme valmistelumme. Tapasimme syyskuun alussa vuonna 1936, ja lähdimme matkalle syyskuun 26. päivänä.
Aloitimme matkamme kulkemalla Jangtsejokea pitkin. Vaihdoimme laivaa useita kertoja. Aluksi kuljimme 2000–3000 tonnin jokialuksella, sitten 150 tonnin tasapohjaisella laivalla, ja lopulta jopa lautoilla. Välillä, noin 1600 kilometrin päässä merestä, kulit vetivät venettä rannalta käsin. Jangtsen kuuluisat rotkot olivat jokimatkan vaikuttavin osa. Jyrkänteet kohoavat pystysuoraan yli 300 metriä.
Chongqingissa jätimme Jangtsen ja menimme autolla Chengduun. Mutta sieltä Guan Xianiin kaikki muut paitsi Ruth kävelivät. Vaadin, että hän istuu kulien kantamassa kantotuolissa, jota kutsutaan nimellä wha-gar. Guan Xian on viimeinen suuri asutuskeskus. Sieltä alamme kiivetä. Enää meillä ei ole kantajia. Jokainen kävelee. Kaksi päivää kuljimme pohjoiseen Wenchuaniin – viimeiseen paikkaan, josta saa ruokaa – sitten käännyimme länteen kohti pandojen asuma-alueita.
Toisena päivänä Wenchuanista lähtömme jälkeen tulimme Tsaopoon, pieneen kylään, jonne pääsee vain hyvin vaikeakulkuista kinttupolkua pitkin. Tuntuu uskomattomalta, että näissä pienen pienissä vuorten kätköissä olevissa kylissä on keskiasteen koulu ja alkeiskouluja. Jotkut Tsaopon kylän asukkaat väittivät jopa, että toisinaan pandat kävelevät suoraan luokkahuoneisiin!
Perustimme keskuspaikkamme vanhaan linnaan Tsaopoon. Pystytin pääleirimme ja asetin joitakin ansoja pandoille päivämatkan päähän Tsaoposta länteen. Jätin Ruthin sinne ja kuljin kauemmas ja ylemmäs paikkaan, jota kutsuin leiri 2:ksi, omaksi leirikseni, ja asetin lisää ansoja. Ruth ja minä olimme yhteydessä toisiimme näiden kahden leirin välillä kulkevien lähettien välityksellä.
Mutta Ruth halusi lisää jännitystä. Hän halusi käydä leirilläni. Se ei ollut sopiva paikka hänelle, mutta hän oli itsepintainen, joten menin noutamaan hänet. Onneksi menin, sillä muuten hän ei olisi kokenut matkan suurinta hetkeä.
Metsästäjät kulkivat edellämme, koska polku oli hyvin vaikeakulkuinen ja Ruthin oli vaikea pysytellä vauhdissa mukana. Kuljin hänen takanaan ja autoin häntä ja työnsin häntä ylös. Olin kieltänyt ampumasta yhtään pandaa. Ensin oli määrä saada yksi kiinni elävänä. Vasta sen jälkeen meidän piti alkaa metsästää pandaa lahjaksi Kiinan hallitukselle. Mutta edellämme kulkenut 82-vuotias metsästäjä näki pandan ja alkoi innostuksissaan ampua. Panda haavoittui. Se oli naaras. Se juoksi pois metsästäjät kintereillään.
Tulin metsäaukealle ja kuulin ikään kuin pienen koiranpennun ulinaa. Seurasin ääntä suuren, onton puun luokse. Ja sieltä bambunlehtivuoteelta löysin sen: PANDAN PENNUN! Siellä oli haavoittuneen pandan pesä ja sen jälkeensä jättämä pentu. En ollut ikinä ajatellut ottavani kiinni pentua. Nostaessani sen ylös ajattelin: Mitä hyötyä tästä on? Se on vain noin puolikiloinen. Niin nuori, etteivät sen silmätkään ole vielä auki, eivätkä sen mustat täplät ole vielä kunnolla erotettavissa. Emme voi mitenkään ruokkia sitä. Se ei pysy hengissä.
Ruth Harkness tuli paikalle kovasti puuskuttaen ja halusi tietää, mitä ampuminen merkitsi. ”Ampuivatko he pandan?” En vastannut, ojensin vain hänen nähtäväkseen käsissäni olevaa pienen pientä karvapalloa. ”Tämä on se, mitä varten tulit Kiinaan.”
Ensin hän ei voinut tajuta sitä. Lopulta hän sanoi epävarmasti ja epäuskoisesti: ”Pandan pentu?” Hän pidätti henkeään. Hän otti sen minulta, hyväili sitä, ja soperteli sille lempeästi: ”Voi, pikku pentu.” Hän piti sitä lähellään ja oli kovin onnellinen. Mutta minusta hänen tapansa pitää sitä ja puhella sille oli typerä. ”Mihin se kelpaa?” tiukkasin. ”Se kuolee. Ei siitä ole mitään hyötyä. Mennään pois!”
Halusin löytää haavoittuneen pandaemon. Mutta Ruth oli täysin syventynyt pikkuiseen. ”Unohda se jo”, hän sanoi. ”Mennään takaisin leiriin.” Ja hän lähti laskeutumaan polkua pitkin. Saatoin vain seurata perässä, pikkupanda paitani sisällä.
Pääleirillä hän penkoi tavaroitaan ja veti lopulta esiin tuttipullon. Olin sanaton. En tiennyt hänen kantaneen sitä mukanaan. Mutta Ruth oli kuullut minun Shanghaissa puhuvan jollekulle ongelmasta, jonka 135-kiloisen jättiläispandan kuljettaminen Kiinan sisäosista aiheuttaisi, joten hän oli valmistautunut huolehtimaan pennusta. Hän sekoitti maidon, pani sen pulloon, vetäisi tutin paikalleen, työnsi sen pennun suuhun, ja se joi ahnaasti.
Se oli suurenmoinen hetki korkealla lähellä Tiibetin rajaa sijaitsevassa vuoristossa. Se osoittautui myös historialliseksi hetkeksi. Ruth hyväili pentua ja katseli sen syömistä. Hän antoi sille nimeksi Su-Lin, mikä merkitsee ’lupaava ja tyylikäs’.
Pian sen jälkeen Ruth Harkness ja Su-Lin lähtivät matkustamaan kohti Yhdysvaltoja. He saapuivat perille joulukuussa vuonna 1936. Su-Linistä tuli heti kuuluisuus. Joka paikassa, mihin se meni, kameroiden salamavalot välähtelivät, reportterit tekivät juttuja ja radiotoimittajat tekivät sitä ahkerasti tunnetuksi. Sen kuva komeili joidenkin elintarvikepakkausten kyljessä. Su-Lin, kaikkien aikojen ensimmäinen länsimaihin tullut elävä jättiläispanda.
Valitettavasti se ei kuitenkaan elänyt kauan. Se oli Ruthin luona muutaman kuukauden, ennen kuin se lahjoitettiin Brookfieldin eläintarhaan Chicagoon. Mutta se kuoli puolentoista vuoden ikäisenä. On tavallaan surullista, että se voidaan nyt nähdä täytettynä yhdessä Chicagon museoista (Field Museum).
Seuraavana vuonna 1937 Ruth palasi Kiinaan, ja menin hänen kanssaan jälleen metsästämään elävää pandaa. Su-Lin eli vielä silloin ja Ruth halusi saada sille toverin. Sain kiinni toisen pandan, joka painoi 18 kiloa. Se nimitettiin Dianaksi sen tytön mukaan, josta myöhemmin tuli ensimmäinen vaimoni. Sittemmin Ruth antoi pandanpoikaselle uuden nimen, Mei Mei.
Vuodet kuluvat. Kiina käy sotaa Japanin kanssa. Liityn Kiinan armeijaan, lähetän perheeni Indonesiaan ja joudun japanilaisten vangiksi. Japanin antautumisen jälkeen organisoin Indonesiassa asuvia kiinalaisia uudelleen ja työskentelen Kiinan konsulaatissa. Mutta kun Indonesia tunnustaa kommunistisen Kiinan vuonna 1949, konsulaattimme on suljettava. Liityn Kansallispuolueeseen ja johdan sen sisällä toimivaa kiinalaisista kootun järjestön alaosastoa ja pidän siihen kuuluvat uskollisina Kansalliselle Kiinalle. Tämän virkani vuoksi minut kutsutaan puolueen päämajaan vuonna 1953, tällä kertaa Taiwaniin. Minulle annetaan akateemista erikoiskoulutusta, minut lähetetään takaisin Indonesiaan ja päädyn vielä kerran vankilaan vuonna 1958 maan vasemmistohallituksen aikana.
Ensimmäinen vaimoni kuoli syöpään pian vankilasta vapautumiseni jälkeen. Kasvatin kahta lastani, kunnes he molemmat menivät naimisiin ja vakiintuivat. Siihen mennessä olin avioitunut toisen vaimoni Swanin kanssa, joka on Indonesiassa syntynyt kiinalainen. Palasimme yhdessä Taiwaniin vuonna 1968.
Kaikkien tekemieni palvelusten, uhrausten ja kokemieni kärsimysten jälkeen ajattelin saavani hyvän työpaikan Taiwanista. Sen sijaan minulle sanottiinkin: ”Olet tulossa vanhaksi; me tarvitsemme nuorta väkeä.”
Swan halusi mennä kirkkoon rukoilemaan. ”Hyvä on”, sanoin, ”vien sinut kirkkoon. Mutta tiedän, millaisia ne ovat.” Protestanttinen liike oli vaikuttanut voimakkaasti Kiinassa. Olin ollut tekemisissä lähetyssaarnaajien kanssa, olin kuulunut anglikaaniseen, luterilaiseen ja baptisti-seurakuntaan; olin kokeillut niitä kaikkia. Ne eivät kiinnostaneet minua enää lainkaan.
Kun olimme seuraavana päivänä lähdössä, joku koputti ovellemme. Koputtaja oli Jehovan todistajien Taipein haaratoimistossa työskentelevä englantilainen nainen. Hän alkoi puhua kiinaa kiinalaiselle vaimolleni, joka ei ymmärtänyt kiinaa, vaan ainoastaan indonesiaa, hollantia ja englantia. Niinpä he keskustelivat englanniksi. Kodissamme aloitettiin raamatuntutkistelu. Kun vaimoni alkoi käydä kiinankielisissä kokouksissa valtakunnansalissa, minun oli mentävä hänen mukaansa tulkiksi.
Vähitellen huomasin, että tämä uskonto oli erilainen. Siihen kuuluvat eivät pyytäneet meiltä rahaa. Silloinkin, kun satoi rankasti, nainen tuli tutkisteluun. Hän kävi meillä pitkän aikaa eikä koskaan pyytänyt mitään. Aloin oppia monia asioita Raamatusta. Vaimoni tutkiessa myös minulle ryhdyttiin pitämään tutkistelua. Se alkoi hyvin erikoislaatuisella tavalla.
Jim Good, yksi Jehovan todistajista, oli RCA-nimisen radioalan yrityksen toimitusjohtajana Taiwanissa. Hän johti yli seitsemäätuhatta työntekijää ja oli siten Taiwanin toiseksi suurimman yksittäisen ulkomaisen teollisuuslaitoksen toimitusjohtaja, joten hän tunsi luonnollisesti monet korkea-arvoiset hallituksen virkamiehet ja ministerit sangen hyvin. Myös hänen vaimonsa Hazel oli Jehovan todistaja, ja hän halusi oppia kiinaa. Työskentelin silloin RCA:n henkilöstöosastolla ja toimitin yhtiön sisäistä julkaisua. Opetin myös Hazelille kiinaa. Mitä hän sitten opetti minulle? Raamatun totuuksia.
En tehnyt sitä hänelle helpoksi. Tein monia hankalia kysymyksiä. Jollei hän osannut vastata niihin, hän sanoi: ”Vastaan sinulle ensi kerralla.” Hän vastasi kaikkiin vaikeisiin kysymyksiin. Jotkin niistä ovat varmasti olleet hänen mielestään kummallisia. ”Miksi Raamattu ei mainitse kiinalaisia?” ”Miksi kiinalaiset eivät olleet valittu kansa juutalaisten sijasta?” ”Miksi lohikäärme kuvaillaan niin pahaksi Ilmestyskirjassa?” Kiinalaisille se on menestyksen tunnus. Huomaat, että tein opettamisen hänelle vaikeaksi.
Vaimoni meni kasteelle tutkittuaan vuoden. Se tapahtui vuonna 1970. Sen jälkeen ikääntyvä veljeni, joka nyt on eläkkeellä Yhdysvaltain asevoimista, halusi meidän muuttavan Yhdysvaltoihin viettämään loppuelämämme hänen kanssaan. Siellä minut kastettiin vuonna 1974. Uskonnollisten eroavuuksien vuoksi meidän oli vaikea asua veljeni luona. Vaimoni ja minä muutimme Etelä-Kaliforniaan, ja toimimme nyt onnellisina erään täkäläisen Jehovan todistajien seurakunnan yhteydessä.
Kun olin 14-vuotias oppikoululainen ja veljeni oli juuri palannut Rooseveltin veljesten retkikunnan kanssa tekemältään matkalta, ajattelin: ”Jonakin päivänä teen jotakin samanlaista tai vielä parempaa.” Olen iloinen, että toteutin tuon poikavuosieni haaveen. Mutta tällä hetkellä iloitsen paljon enemmän eräästä toisesta toivosta: mahdollisuudesta elää ikuisesti paratiisimaassa, huolehtia kaikista sen kasveista ja eläimistä ja elää ihmisten kanssa, jotka osoittavat rakkautta toisiaan kohtaan ja palvovat yksimielisesti Jehova Jumalaa, taivaan ja maan Luojaa.
Rukoilen, että Jehovan ansaitsemattoman hyvyyden avulla voin toteuttaa myös tämän kaikkein suurenmoisimman toiveeni.
[Huomioteksti s. 24]
”Muutkin ovat koettaneet tuoda sieltä elävän pandan, mutta yksikään heistä ei ole onnistunut. Miksi juuri te luulette onnistuvanne?”
[Huomioteksti s. 25]
En vastannut, ojensin vain hänen nähtäväkseen käsissäni olevaa pienen pientä karvapalloa. ”Tämä on se, mitä varten tulit Kiinaan.”
[Huomioteksti s. 26]
Sen sijaan minulle sanottiinkin: ”Olet tulossa vanhaksi; me tarvitsemme nuorta väkeä.”
[Huomioteksti s. 27]
Tein monia hankalia kysymyksiä. ”Miksi kiinalaiset eivät olleet valittu kansa juutalaisten sijasta?” ”Miksi lohikäärme kuvaillaan niin pahaksi Ilmestyskirjassa?” Kiinalaisille se on menestyksen tunnus
[Kartat s. 24]
(Ks. painettu julkaisu)
Chengdu
Guan Xian
Wenchuan
Weiku
Mowchow
Lifanting
Etsintäleiri nro 1
Tsapai
Tsaopo-go’n laakso
Quentinin leiri
Pääleiri
[Kartta]
Kiina
Shanghai
Nanking
Jangtse
Hankou
Kingchow
Yichang
Jangtse
Wanxian
Chongqing
Chengdu
Mowchow
[Kuva s. 25]
Su-Lin Kiinassa
[Kuva s. 26]
Chicagon eläintarhassa