Television vaikutus perhe-elämään ja kasvatukseen
TELEVISIOTA sanotaan joskus ”lapsenvahdiksi”. Ilmeisesti monet vanhemmat ovat havainneet helpoimmaksi ja halvimmaksi keinoksi lasten hiljaisina pitämisessä sen, että heidät pannaan istumaan tämän myös ”yksisilmäiseksi hypnotisoijaksi” kutsutun laitteen eteen.
Australialainen Sun-lehti sanoi eräässä uutisessaan: ”Erään Isossa-Britanniassa vasta valmistuneen laajan tutkimuksen mukaan useimmat vanhemmat pitävät sitä [televisiota] korvaamattomana lastenkaitsijana. Tuntuu uskomattomalta, että 70 prosenttia vanhemmista käyttää televisiota saadakseen lapset pois käsistään huolimatta siitä tosiasiasta, että he ovat epämääräisesti huolissaan television ’huonosta kielenkäytöstä ja väkivallasta’. Vielä pahempaa on se, että 90 prosenttia vanhemmista antaa lastensa katsoa mitä tahansa.”
Erittäin vaativainen perheenjäsen
Televisio on tullut kutsumattomana vieraana miljooniin koteihin kaikkialla maailmassa, ja siitä on tullut hyvin tunkeileva perheenjäsen, joka usein monopolisoi puhumisen itselleen. Monissa perheissä se nauttii suurempaa kunnioitusta kuin aviomies tai vaimo, isä tai äiti. Mies, joka ei epäröi piiloutua sanomalehden tai aikakauslehden taakse hänen vaimonsa puhuessa hänelle, on pelkkänä silmänä ja korvana ”lapsenvahdin” puhuessa. Lapset, jotka vastaavat nenäkkäästi vanhemmilleen, istuvat hiljaa ja silmät pyöreinä, kun herra Televisio puhuu heille.
Aika ajoin televisiosta on tullut myös hyvin vaativainen. Keskimääräinen televisionkatseluaika kasvaa useimmissa maissa. Kun Yhdysvalloissa käytettiin vuonna 1969 televisionkatseluun 5 tuntia 50 minuuttia päivässä, niin vuonna 1980 siihen kului siellä 7 tuntia 25 minuuttia päivässä. Japanissa on yhteensä vähemmän talouksia kuin televisioita, ja vuonna 1978 ne olivat auki runsaat 5 tuntia päivässä, kun ne Ranskassa ja Suomessa olivat auki noin 2 tuntia päivässä.
Edistääkö televisio perheen yhteenkuuluvuuden tunnetta?
Katsotaanpa televisiota sitten 7 tai 2 tuntia päivässä, se ei voi olla vaikuttamatta syvällisesti useimpien perheitten elämään. Englantilainen lapsipsykologi Penelope Leach ”arvelee, että televisio on yksi erittäin suuri uhka perhe-elämälle, laite, joka estää vanhempien ja lasten välisen ajatustenvaihdon. ’Ihmiset yksinkertaisesti lakkaavat puhumasta keskenään’, hän sanoo.” – The Sun (Australia), 18.3.1980.
Tosin jotkut väittävät television lähentävän perheenjäseniä toisiinsa, siksi että lapset viettävät vähemmän aikaa ulkona. Mutta vaikka perheenjäsenet katselevatkin jotakin televisio-ohjelmaa ääneti, ovatko he todellisuudessa ”yhdessä”? Edistääkö televisionkatselu yhteenkuuluvuuden tunnetta? Yhteenkuuluvuus tarkoittaa sitä, että perhe ”viettää paljon aikaa yhdessä esimerkiksi seuraelämässä ja vapaa-ajan toiminnoissa – – varsinkin kun sen katsotaan eheyttävän ja lujittavan tätä suhdetta”? Eikö liika televisionkatselu pikemminkin estä asianmukaista ajatustenvaihtoa aviomiehen ja vaimon, vanhempien ja lasten ja jopa lasten itsensä välillä?
Televisionkatselu ei ole ainoastaan suuresti vähentänyt tai jopa täysin syrjäyttänyt perheen yhteisiä ajanvietehetkiä – pelejä, harrastuksia, luontoretkiä ja niin edelleen – vaan se usein estää lapsia auttamasta kotona erilaisissa askareissa. Tällaisista aineksista ”yhteenkuuluvuuden tunne” koostuu, ja sikäli kuin televisio on syrjäyttänyt kaiken tämän, se on pakosta osaltaan syypää perhe-elämän luhistumiseen. Historia osoittaa, että perheitten hajotessa itse yhteiskunta ja kokonaiset valtiot pian murenevat ja katoavat.
Vaikutus lapsiin
Television vaikutus lapsiin on arvaamaton. Useimmille heistä televisio on kuin paraskin ystävä. He katsovat melkein mitä tahansa. Televisioruutu näyttää hypnotisoivan heidät. Erään tutkimuksen mukaan amerikkalaiset lapset katsovat televisiota keskimäärin 4–5 tuntia päivässä. Keskiarvo on pienempi muissa maissa, mutta 2 tuntia päivässä näyttää olevan vähimmäismäärä useimmissa kehittyneissä maissa. Tutkiessaan Michiganin yliopistossa lasten kehitystä professori John Murray sanoi: ”Kun lapset käyttävät jopa 5–6 tuntia päivässä television katselemiseen, ensimmäiseksi alkaa miettiä, mistä kaikista puuhista ja harrastuksista he jäävätkään osattomiksi.”
Niin, mistä kaikesta he jäävätkään osattomiksi, kun heillä ei ole aikaa hyvän kirjallisuuden lukemiseen, läksyjen tekemiseen kunnolla, jonkin harrastuksen kehittämiseen, terveelliseen liikuntaan, virkistäviin peleihin eikä siihen, että oppisivat jakamaan ilonaiheensa ja lelunsa toisten kanssa. Eikä kysymys ole vain siitä, mitä kaikkea he jäävät vaille, vaan ennemminkin siitä, mitä he oppivat.
Olisi väärin sanoa, etteivät he opi mitään hyvää. Televisio voi olla hyvin sivistävä; se voi tutustuttaa lapset paremmin heitä ympäröivään maailmaan ja saada heidät kiinnostumaan maantieteestä, luonnontieteistä ja historiasta. Mutta olisi yhtä väärin kiistää sitä, että televisio opettaa heille myös väkivaltaa ja antaa heille vääristyneen näkemyksen sukupuoliasioista ja vääristyneet käyttäytymisnormit. Jäljellä on siis vielä kysymys: onko televisio kirous vai siunaus?