Onko televisio muuttanut sinua?

’IKKUNA maailmaan.’ Tällaiseksi televisiota on sanottu. Erik Barnouw toteaa amerikkalaisen television vaiheista kertovassa kirjassaan, että 1960-luvun alkupuolella ”[televisiosta] oli tullut useimmille ihmisille heidän ikkunansa maailmaan. Siinä maisemassa, jonka se tarjosi, oli ikään kuin koko maailma. He luottivat sen paikkansapitävyyteen ja täydellisyyteen.” – Tube of Plenty – The Evolution of American Television.

Pelkkä ikkuna ei kuitenkaan voi valita sitä, millaisen maiseman se tarjoaa. Se ei voi määrätä valaistusta tai katselukulmaa, eikä se voi yhtäkkiä vaihtaa maisemaa toisenlaiseksi voidakseen pitää yllä mielenkiintoasi. Televisio kuitenkin voi. Tällaiset seikat muokkaavat voimakkaasti niitä tunteita ja johtopäätöksiä, joita sinussa synnyttää se, mitä sinä katselet, ja silti ne ovat niiden määrättävissä, jotka tuottavat televisio-ohjelmia. Sellaisetkin uutislähetykset ja dokumenttiohjelmat, jotka pyrkivät mahdollisimman suureen objektiivisuuteen, ovat alttiina asioitten todellisen laidan vääristelylle, olipa se miten tahatonta tahansa.a

Viettelytaidon mestari

Useimmiten tilanne on kuitenkin sellainen, että ne, joiden määräysvallassa televisio on, pyrkivät häikäilemättä vaikuttamaan katsojiin. Esimerkiksi mainonnassa heillä on lähestulkoon vapaat kädet käyttää kaikkia käytettävissään olevia viettelykeinoja sinun houkuttelemiseksesi sellaiseen mielentilaan, joka panee sinut ostamaan. Värejä. Musiikkia. Kauniita ihmisiä. Eroottisuutta. Upeita maisemia. Heidän keinovalikoimansa on hyvin laaja, ja he käyttävät sitä mestarillisesti.

Eräs entinen 15 vuotta mainosalalla ollut mainostoimiston johtaja kirjoittaa: ”Olen oppinut sen, että on mahdollista puhua tiedotusvälineitten [kuten television] kautta ihmisille suoraan heidän mieleensä ja kuin jonkin toisesta maailmasta tulleen taikurin tavoin saada heidän päähänsä mielikuvia, jotka voivat panna ihmiset tekemään sellaista, mitä he eivät olisi muutoin osanneet koskaan ajatellakaan tekevänsä.”

Se, että televisiolla on tällainen valtava vaikutus ihmisiin, kävi ilmi jo 1950-luvulla. Huulipunayhtiö, jonka vuotuinen liikevaihto oli 50000 dollarin luokkaa, alkoi mainostaa tuotteitaan amerikkalaisessa televisiossa. Kahdessa vuodessa vuotuinen liikevaihto kasvoi 4,5 miljoonaksi dollariksi. Pankki, joka mainosti palveluksiaan eräässä naisten suosimassa televisio-ohjelmassa, keräsi lyhyessä ajassa talletuksina 15 miljoonaa dollaria.

Tavallinen amerikkalainen näkee nykyisin 32000 televisiomainosta vuodessa. Mainokset käyttävät viettelevästi hyväkseen tunteita. Mark Crispin Miller kirjoittaa: ”On totta, että meitä muokkaa salakavalasti se mitä me katselemme. Mainokset, joita päivittäinen elämämme on täynnä, vaikuttavat meihin lakkaamatta.” Hänen mukaansa tällainen hienovarainen muokkaaminen ”on vaarallista juuri sen takia, että sitä on usein vaikea havaita, ja niinpä se menettääkin tehonsa vasta siinä vaiheessa, kun olemme oppineet tunnistamaan sen”. – Boxed In – The Culture of TV.

Televisio myy silti muutakin kuin vain huulipunaa, poliittisia näkemyksiä ja kulttuuria. Se myy myös moraalia – tai sen puutetta.

Televisio ja moraali

Kaiketi vain harvoille tulee yllätyksenä sellainen tieto, että amerikkalaisessa televisiossa kuvataan yhä useammin seksuaalikäyttäytymistä. Vuonna 1989 julkaistiin Journalism Quarterly -aikakauslehdessä paljonpuhuva tutkimus. Siinä oli tutkittu parhaaseen katseluaikaan esitettävistä amerikkalaisista televisio-ohjelmista 66 tunnin mittainen otos, ja tulokseksi tuli kaikkiaan 722 sellaista tapausta, joissa ilmeni suusanallisia tai muutoin julkituotuja seksuaalisia vihjailuja tai jotka olivat kursailemattomia seksikohtauksia. Esimerkit vaihtelivat hipelöinnistä yhdyntään, masturbointiin, homoseksuaalisuuteen ja sukurutsaukseen. Keskiarvoksi tuli 10,94 kohtausta jokaista tuntia kohden.

Tuskinpa Yhdysvallat on tässä suhteessa ainutlaatuinen. Ranskan televisiossa kuvataan avoimesti sadismia. Italiassa televisio tarjoaa riisuutumisesityksiä. Espanjan televisio esittää iltamyöhäisellä väkivaltaisia ja eroottisia elokuvia. Luetteloa voitaisiin jatkaa vaikka kuinka.

Väkivalta on toisenlaista television tarjoamaa moraalittomuutta. Yhdysvalloissa kiitteli muuan televisiokriitikko jokin aika sitten Time-viikkolehdessä erään kauhuohjelmasarjan ”karmeaa, hyvää huumoria”. Sarjassa oli kohtauksia, joissa katkottiin kauloja, silvottiin ja seivästettiin ihmisiä ja esiintyi pahojen henkien riivaamia ihmisiä. Suuri osa television tarjoilemasta väkivallasta on tietenkin vähemmän raakaa – ja sellaista, että sitä voidaan helpommin pitää itsestään selvänä. Kun Länsi-Afrikassa Norsunluurannikolla esiteltiin äskettäin eräässä syrjäkylässä länsimaista televisiota, ei muuan hämmentynyt vanha mies osannut muuta kuin kysyä: ”Miksi ihmeessä valkoiset aina vain pistävät puukolla, ampuvat ja lyövät nyrkillä toisiaan?”

Vastaus on luonnollisestikin se, että televisio-ohjelmien tuottajat ja rahoittajat haluavat antaa katselijoille sellaista, mitä nämä haluavat nähdä. Väkivalta vetää puoleensa katsojia. Samoin seksi. Niinpä televisio tarjoaa molempia suurina annoksina – mutta ei liikaa liian pian, jottei katsojia alkaisi tympäistä. Donna McCrohan ilmaisee asian näin: ”Useimmat suosituimmista televisio-ohjelmista menevät ruman kielen, seksin ja väkivallan viljelyssä tai aiheensa käsittelyssä niin pitkälle kuin ne voivat; seuraavaksi ne menevät rajojen yli sen verran kuin ihmisten sietokyky antaa periksi ja niin usein, että nämä tottuvat siihen. Vähän myöhemmin yleisö on valmis rajojen siirtämiseen hieman entistä kauemmas.” – Prime Time, Our Time.

Esimerkiksi homoseksualismi oli aiemmin aihe, jonka käsitteleminen televisiossa oli sopivaisuuden ”rajojen” yli menemistä. Heti kun katsojat olivat tottuneet siihen, he olivat valmiita ottamaan vastaan enemmänkin. Eräs ranskalainen toimittaja on väittänyt: ”Yksikään tuottaja ei uskaltaisi enää tänä päivänä esittää homoseksuaalisuutta poikkeavuutena – – Sen sijaan yhteiskunnassa ja sen suvaitsemattomuudessa katsotaan olevan jotakin kummallista.” Amerikkalainen kaapelitelevisio alkoi vuonna 1990 esittää erästä ’homosarjaa’ 11 suurkaupungissa. Joissakin sen kohtauksissa miehet olivat samassa sängyssä. Sarjan tuottaja kertoi Newsweek-viikkolehdelle, että tällaisten homojen suunnittelemien kohtausten tarkoituksena oli ”turruttaa katsojien mieli, jotta ihmiset ymmärtäisivät meidän olevan samanlaisia kuin kaikki muutkin”.

Kuvitelmien ja todellisuuden yhteentörmäys

Journalism Quarterly -lehdessä esitellyn tutkimuksen tekijät kiinnittivät huomiota siihen, että koska televisio ei juuri laisinkaan kerro vapaitten suhteitten seurauksista, sen ”jatkuva rumputuli, jolla se herättelee seksuaalisia mielikuvia”, on itse asiassa harhauttavien tietojen levittämistä. He lainasivat erästä toista tutkimusta, jonka mukaan tärkein television viihdesarjojen levittämä sanoma on tämä: seksi on sopivaa sellaisille, jotka eivät ole keskenään naimisissa, eikä kukaan voi saada siitä itseensä mitään tautia.

Tällainenko on se maailma, jonka sinä tunnet? Voiko siinä harrastaa esiaviollista seksiä ilman teiniraskauksien tai sukupuoliyhteydessä siirtyvien tautien vaaraa? Homoseksuaalisuutta ja biseksuaalisuutta (seksikumppanien etsimistä kummankin sukupuolen parista) ilman aidsin saamisen pelkoa? Tai turvautua väkivaltaan ja aiheuttaa ruumiinvammoja aina sillä lopputuloksella, että sankarit ovat voittajia ja roistot häviäjiä – ja että kumpaisetkin näyttävät usein selviytyvän merkillisen vähäisiksi jäävin vammoin? Televisio luo maailman, jossa ihminen saa telmiä autuaan vapaana seurauksista. Omantunnon, moraalin ja itsehillinnän lait on siinä korvattu omien halujen nopean tyydyttämisen lailla.

Televisio ei siis selvästikään ole ”ikkuna maailmaan”, ei ainakaan todelliseen maailmaan. Äskettäin on ilmestynyt mielenkiintoinen television vaikutuksista kertova kirja, jonka nimenä on The Unreality Industry (vapaasti suomennettuna ”Todellisuuden hyljeksintä – kokonainen teollisuudenala”). Sen tekijät sanovat, että televisiosta on ”tullut tärkeimpiä elämäämme vaikuttavia voimia. Seurauksena on ollut, että televisio ei ainoastaan määrittele sitä, mikä on todellisuutta, vaan se myös – mikä on paljon tärkeämpää ja huolestuttavampaa – häivyttää näkyvistä rajalinjan, joka erottaa todellisuuden kuvitelmista.”

Ne, jotka katsovat olevansa television vaikutukselle immuuneja, voivat pitää tällaisia sanoja yliampuvina. ’En usko kaikkea, mitä näen’, väittävät jotkut. On tietenkin totta, että olemme ehkä taipuvaisia suhtautumaan televisioon epäluuloisesti. Asiantuntijat kuitenkin varoittavat, että tällainen automaattinen epäluuloisuus ei kenties suojele meitä niitä salakavalia keinoja vastaan, joilla televisio käyttää hyväkseen tunteitamme. Eräs kirjoittaja ilmaisi asian näin: ”Yksi television parhaista tempuista on se, että se ei koskaan paljasta, miten paljon se vaikuttaa psyykkisiin mekanismeihimme.”

Laite jonka vaikutusvoimaa ei pidä epäillä

Britannica-tietosanakirjayhtiön vuosikirjan (1990 Britannica Book of the Year) mukaan amerikkalaiset katsovat televisiota joka päivä keskimäärin seitsemän tuntia ja kaksi minuuttia. Varovaisemman arvion mukaan tämä luku olisi noin kaksi tuntia päivässä eli saman verran kuin suomalaisilla, mutta sekin merkitsisi jo sitä, että ihminen viettäisi eliniästään seitsemän vuotta television ääressä. Miten näin runsas television katselu voisi olla vaikuttamatta ihmisiin?

Meille tuskin tulee yllätyksenä sellainen tieto, että joidenkuiden on vaikea tehdä eroa television ja todellisuuden välille. Englantilaisessa Media, Culture and Society -aikakauslehdessä julkaistun tutkimuksen mukaan televisio saa jotkut luomaan itselleen ”toisenlaisen kuvan todellisesta maailmasta” ja tuudittaa heidät sellaiseen ajattelutapaan, että todellisuutta onkin se mitä he toivovat todellisuudelta. Muutkin tutkimukset, joita esimerkiksi Yhdysvaltain kansallinen mielenterveysinstituutti on julkaissut tiivistelminä, tukevat näitä havaintoja.

Jos televisio kerran vaikuttaa ihmisten todellisuudesta muodostamiin käsityksiin, niin miten se voisi olla vaikuttamatta myös heidän elämäänsä ja tekemisiinsä? Donna McCrohan kirjoittaa: ”Kun suuria katsojamääriä keräävässä televisio-ohjelmassa rikotaan tabuja tai kielenkäytön rajoja, tunnemme olevamme vapaampia rikkomaan niitä myös itse. Samoin meihin vaikuttaa se, kun – – vapaa sukupuolinen kanssakäyminen on sääntö tai joku urheilullinen, kova sankarityyppi kertoo kondomien käytöstään. Kummassakin tapauksessa televisio on kuin peili, josta heijastuvaa kuvaa katsellessamme me voimme – pienen hetken päästä – olla vakuuttuneita siitä, että se esittää meitä itseämme ja näin ollen myös sitä, mitä meistä yleensä tulee.” – Prime Time, Our Time.

Varmaa on, että television aikakaudella ovat myös moraalittomuus ja väkivalta lisääntyneet. Pelkkä yhteensattumako? Tuskinpa vain. Eräs tutkimus on osoittanut, että rikollisuus ja väkivalta alkoivat tilastollisesti lisääntyä kolmessa maassa vasta sen jälkeen, kun televisio oli tullut kuhunkin niistä. Siinä maassa, johon televisio tuli ensimmäisenä, alkoi myös rikollisuus ensimmäisenä lisääntyä.

Vaikka hyvin monet voivat pitää televisionkatselua rentouttavana ajanvietteenä, sitä ei yllättävää kyllä voida edes luokitella sellaiseksi. Tutkimuksissa, joissa runsaan 13 vuoden aikana tutkittiin 1200:aa erilaista aihetta, on käynyt ilmi, että televisionkatselu on kaikista ajanvietemuodoista se, joka todennäköisesti vähiten rentouttaa ihmisiä. Se pikemminkin teki heistä passiivisia, kireitä ja lisäksi kykenemättömiä keskittymään. Varsinkin pitempien katseluaikojen jälkeen ihmiset olivat huonommalla tuulella kuin ennen niitä. Lukeminen sitä vastoin teki ihmisistä rennompia, hyväntuulisempia ja kykenevämpiä keskittymään!

Riippumatta siitä, miten rakentavaa jonkin hyvän kirjan lukeminen voikin olla, saattaa helposti käydä niin, että televisio, tämä kekseliäs aikavaras, työntää kirjat ihmisten elämässä toisarvoiseen asemaan. Kun New Yorkin kaupunkiin tulivat ensimmäiset televisiot, väheni kirjojen lainaaminen kaupunginkirjastoista. Tämä tietenkään tuskin merkitsee sitä, että ihmiset aikoisivat luopua lukemisesta. On silti sanottu, että nykyajan ihmisillä riittää vähemmän kärsivällisyyttä lukemiseen ja että heidän tarkkaavaisuutensa pian lopahtaa, jollei heidän näköaistiaan pommiteta värikkäillä kuvilla. Tällaisia asioita ei ehkä kyetä tilastoin ja tutkimuksin vahvistamaan. Ja kuitenkin: mitä menetämmekään omasta syvällisyydestämme ja itsekuristamme, jos olemme riippuvaisia siitä, että televisio alati hemmottelee meitä tasaisena virtana soljuvalla viihteellään, joka on suunniteltu sillä tavoin, että sen tarjoilemia, toinen toisensa jälkeen nopeasti ohi kiitäviä pieniä paloja pystyy seuraamaan hyvinkin heikolla keskittymiskyvyllä?

Televisio ja lapset

Kun me nyt puhumme televisiosta ja sen vaikutuksesta, niin lapset muuttavat aiheemme todella vakavaksi. Yleisesti ottaen voidaan sanoa, että mitä tahansa televisio voikin tehdä aikuisille, niin saman se tekee varmasti myös lapsille – ja suuremmassa määrin. Lapset näet helpommin uskovat niihin mielikuvitusmaailmoihin, joita he näkevät televisiosta. Saksalainen sanomalehti Rheinischer Merkur/Christ und Welt lainasi jonkin aikaa sitten tutkimusta, jonka mukaan lapset ovat usein ”kykenemättömiä erottamaan todellista elämää siitä elämästä, jota he näkevät kuvaruudusta. He siirtävät sen, mitä he näkevät epätodellisessa maailmassa, todelliseen maailmaan.”

Viime vuosikymmenien aikana tehdyt runsaasti yli 3000 tieteellistä tutkimusta ovat antaneet tukea sille johtopäätökselle, että televisioväkivallan katselu vaikuttaa haitallisesti lapsiin ja teini-ikäisiin. Esimerkiksi sellaiset nimekkäät lääketieteelliset organisaatiot kuin lastentautiopillinen asiantuntijaelin American Academy of Pediatrics, Yhdysvaltain kansallinen mielenterveysinstituutti ja Yhdysvaltain lääkäriliitto ovat kaikki yhtä mieltä siitä, että televisioväkivallan katselu aiheuttaa lapsissa aggressiivisuutta ja epäsosiaalista käyttäytymistä.

Tutkimukset ovat paljastaneet muitakin huolestuttavia tuloksia. Esimerkiksi lapsuusaikaisen liikalihavuuden on katsottu olevan yhteydessä liialliseen televisionkatseluun. Siihen on nähtävästi kaksi syytä: 1) Joutenolo television edessä on korvannut sellaiset leikit, jotka tarjosivat myös liikuntaa. 2) Televisiomainokset myyvät näppärästi lapsille rasvaista mutta ravintoarvoltaan heikkolaatuista kioskiruokaa. Toisissa tutkimuksissa on havaittu, että ne lapset, jotka katselevat liikaa televisiota, menestyvät heikosti koulussa. Vaikka tämä johtopäätös onkin kiistanalaisempi, viikkolehti Time kertoi jonkin aikaa sitten, että monet psykiatrit ja opettajat panevat lasten lukutaidon ja koulumenestyksen yleisen heikkenemisen television tilille.

Jälleen ratkaisevassa asemassa on se, mihin aika käytetään. Siihen mennessä, jolloin amerikkalainen nuori päättää lukionsa, hän on viettänyt television edessä keskimäärin 17000 tuntia ja koulussa vain 11000 tuntia. Monille lapsille televisionkatselu on tärkeintä vapaa-ajan toimintaa, ellei peräti tärkeintä puuhaa, mitä heillä yleensä on. Eräässä kasvatusohjeita antavassa kirjassa (The National PTA Talks to Parents: How to Get the Best Education for Your Child) todetaan, että puolet kaikista kymmenvuotiaista käyttää päivittäin keskimäärin 130 minuuttia televisionkatseluun, mutta vain neljä minuuttia lukemiseen.

Loppujen lopuksi todennäköisesti vain hyvin harvat lähtisivät vakavissaan väittämään sellaista, että televisionkatseluun ei liity niin lasten kuin aikuistenkaan kannalta mitään todellisia vaaroja. Mitä tämä sitten merkitsee? Pitäisikö vanhempien kieltää televisionkatselu kotona? Pitäisikö ihmisten yleensä suojautua television vaikutusta vastaan sillä tavoin, että he luopuvat siitä täysin tai kantavat sen ullakolle?

[Alaviitteet]

[Huomioteksti s. 7]

”Miksi ihmeessä valkoiset aina vain pistävät puukolla, ampuvat ja lyövät nyrkillä toisiaan?”

[Kuva s. 9]

Sulje televisio ja avaa kirja