Koulutetut ensiapumiehet pelastavat tuhansien ihmisten elämän
YHDYSVALLOISSA on koulutettu etupäässä palomiehiä ensiapumiehiksi, jotka pystyvät antamaan vaativaakin apua sairaaloitten ulkopuolella. Vuoden 1967 jälkeen on yli 10 miljoonaa amerikkalaista turvautunut heidän apuunsa. Heistä käytettyä sikäläistä nimitystä paramedic on hankala suomentaa, ja vastineeksi on tarjottu ”koulutettua sairaankuljettajaa”, mutta he ovat koulutetumpia kuin esimerkiksi suomalaiset sairaankuljettajat. Tässä ja seuraavassa artikkelissa heistä kuitenkin puhutaan yksinkertaisuuden vuoksi vain ”ensiapumiehinä”. Kertomus näistä ensiapumiehistä on kertomus ihmisistä, jotka auttavat toisia ihmisiä.
Ennen tällaisten ensiapumiesten ilmaantumista ensiavun antaminen uskallettiin aloittaa vasta potilaan saavuttua sairaalaan. Ambulanssit pyyhälsivät punaiset valot vilkkuen ja sireenit ulvoen vinhaa vauhtia pitkin katuja saadakseen potilaat mahdollisimman pian ensiapuun. Monesti sairaaloihin ei ehditty ajoissa. Vuosia sitten monet ambulanssinkuljettajat ja heidän apulaisensa eivät hallinneet edes ensiavun alkeita. Yhdysvaltain silloisen ensiapujärjestelmän surkea tila tuli korostetusti esille erilaisissa raporteissa.
Eurooppa ryhtyi ensimmäisenä korjaamaan ennen sairaalaan tuontia annettavan ensiavun puutteita. Jo ennen vuotta 1960 Neuvostoliitossa oli ambulanssimiehistöjä, joissa oli aina mukana lääkäri, sairaanhoitaja ja lääkärin apulainen. Länsi-Saksassa ja Ranskassa sijoitettiin ambulansseihin lääkäreitä vuonna 1961. Ensimmäiset lääkäriambulanssit erikoistuivat sydänpotilaille annettavaan ensiapuun.
Yhdysvallat sai ensimmäisen tällaisen yksikkönsä vuonna 1966, ja se toimi New Yorkissa. Se oli koottu terveydenhoitohenkilöstöstä, ei ensiapumiehistä. Miamissa Floridassa palosotilaita koulutettiin toimimaan ”lääkärin kättä pitempinä” – korvikkeina eli sijaisina, joille lääkäri antoi ohjeita radiopuhelimitse sairaalasta. Vuoteen 1967 mennessä Miamin kaupunki oli kehittänyt välineitä, joiden avulla sen ensimmäiset ensiapumiehet saattoivat helposti lähettää sairaalalääkäreille potilaitten sydänkäyriä ja joiden avulla nämä vuorostaan saattoivat ilmoittaa ensiapumiehille, millaisia lääkkeitä potilaille pitäisi antaa tai miten heitä pitäisi muutoin hoitaa. Silloiset välineet olivat kömpelöitä verrattuna niihin välineisiin, joita ensiapumiehillä on nykyään.
Pysyäkseen nopean kehityksen tahdissa Ohion osavaltio varusti ensimmäisenä ”sydänambulanssin”. Se otettiin käyttöön huhtikuussa 1969. Samana vuonna Los Angelesin kaupunki otti käyttöön samanlaisen ambulanssin.
Los Angelesin ensiapumiesten työstä saatiin aihe Emergency-nimiseen televisiosarjaan, joka alkoi vuonna 1971 ja jota kesti kuusi vuotta. Sitä näytettiin Suomessakin televisiossa nimellä ”Pelastajat”. Se on vaikuttanut miljooniin ihmisiin mittaamattoman paljon tekemällä ensiapumiehet tunnetuksi sellaisina, jotka vastaavat nopeasti hengenvaarallisissa tilanteissa esitettyihin avunpyyntöihin. Jännittävistä seikkailuista liikuttuneina miljoonat lapset vakuuttivat, että heistä tulee aikuisina ensiapumiehiä.
Seattlen kaupungin ensiapuohjelma tuli tunnetuksi eräästä toisestakin syystä: ensiapumiesten käytön lisäksi se aloitti vuonna 1971 ohjelman, jonka tavoitteena oli opettaa 100000 kaupunkilaista antamaan puhallus-paineluelvytystä. Vuonna 1973 oli ensiapumiesten suorittamista elvytyksistä 20 prosenttia sellaisia, jotka sivulliset olivat panneet alkuun jo ennen ensiapumiesten tuloa. Vuoteen 1978 mennessä Seattle oli opettanut tämän elvytysmenetelmän 200000 asukkaalleen – 36 prosentille koko väestöstään. Seattlesta tuli maailmankuulu ”turvallisimpana sydänkohtauksen saantipaikkana”.
1970-luvulla ensiapumiehet laajensivat palveluksiaan, niin että he voivat nykyään paitsi auttaa sydänkohtauksen uhreja auttaa myös melkein millaisessa tahansa hengenvaarassa olevia ihmisiä. Heillä on pitkälle kehitettyjä välineitä, he ovat saaneet perinpohjaisen koulutuksen, ja lääkärit luottavat heihin nykyään paljon enemmän. Kaikkialla Yhdysvalloissa on niin sanottuja tukikohtasairaaloita ja niissä lääkäreitä ensiapupäivystyksessä. Hälytyksen saaneet ensiapumiehet ovat radiopuhelimitse yhteydessä tällaisiin lääkäreihin, kertovat heille sairaan tai loukkaantuneen tilasta ja jopa lähettävät sairaalaan sydänkäyriä, joita lääkäri voi seurata kuvaruudusta sairaalassa. Sen jälkeen lääkäri kertoo ensiapumiehelle, millaista hoitoa tämän pitäisi antaa. Ensiapumiehen täytyy tehdä niin kuin lääkäri määrää. Hän ei ole lääkäri vaan lääkärin sijainen. Lääkäri päättää kulloisestakin hoitomenetelmästä.
Tilanne on lähes samanlainen kuin noin 50 vuotta sitten, jolloin lääkäri teki kotikäyntejä. Erona on vain se, että lääkärillä on nyt käytettävissään ”kättä pitempää”: kentällä toimiva ensiapumies, johon hän on yhteydessä radiopuhelimen avulla ja joka pitää hänet ajan tasalla potilaan voinnin suhteen. Kun lääkäri sanoo, että on aika tuoda potilas sairaalaan, ensiapumies tuo hänet.
Ensiapumiehet ovat tällä tavalla elvyttäneet lääkäreitten kauan sitten lopettamat kotikäynnit ja ovat siten pelastaneet tuhansia ihmishenkiä. Seuraavassa eräs ensiapumies kertoo omista kokemuksistaan. Lue se, sillä se sisältää mielenkiintoisia yksityiskohtia.