Ristiriitojen repimä balettiurani
MINULTA pääsi huuto vajotessani tiedottomana maahan. Heräsin siihen, että minua kannettiin teatteriin, josta olin juuri poistunut. Kahdesta pukista ja puulevystä kyhättiin kiireen vilkkaa pöytä, jolle minut laskettiin. Minuun kohdistettiin suuri valonheitin.
Huoneessa ollut ihmisjoukko kerääntyi kauhistuneena ympärilleni. Kasvoistani pursusi verta, valo häikäisi ja ylitseni kumartunut mies sähisi hampaittensa välistä: ”Ei ole tapahtunut mitään, ei mitään! Ymmärrätkö, ei mitään!”
Mitä ’ei ollut’ tapahtunut? Kuka oli tämä mies ja keitä olivat ympärilläni olleet ihmiset? Miten olin joutunut tällaiseen tilanteeseen? Mihin se johti? Haluaisin vastata näihin kysymyksiin, mutta palatkaamme ensin taaksepäin siihen aikaan, jolloin olin kolmivuotias.
Olin tyypillinen pikkutyttö, joka ihastui ja lumoutui televisiossa näkemäänsä ballerinaan. Päätin silloin, että minusta tulee aikuisena ballerina. Niinpä tanssimisesta tuli minulle elämän tarkoitus. Lopulta pääsin tavoitteeseeni, ja minusta tuli ammattimainen balettitanssijatar.
Esiinnyin urani aikana monissa televisio-ohjelmissa joko tanssijana tai haastateltavana. Esiinnyin useita kertoja Mike Douglasin vetämässä showsarjassa, jossa kerran oli päätähtenä itse Carol Burnett. Muutamaa päivää ennen kyseistä showta meille ilmoitettiin, että meidän oli määrä tanssia Burnettin kanssa cancania. Mentyämme televisiostudioon meille selitettiin, että kaikkien meidän pitää esiintyä hyvinä tanssijoina ja olla yleisöön päin, mutta että Carol Burnettin oli määrä olla keskellä riviä selin yleisöön ja tehdä kaikki päin mäntyä. Tietenkin hän lopulta kääntyisi ympäri ja yleisö saisi tietää, kuka oli tanssinut epätahdissa. Mutta nauhoitustilaisuuteen liittyi vielä yksi jekku. Televisiostudio ei kertonut meille, että musiikki oli vaihdettu cancanista musikaalikappaleeseen nimeltä ”Maailman kaunein tyttö”! Vauhti oli aivan toisenlainen! Me saimme käydä esityksen pari kertaa läpi, ja se nauhoitettiin studioyleisön edessä. Mietin vieläkin, ymmärsiköhän yleisö, että meidän oli määrä olla ”hyviä” tanssijoita.
Henkinen valmennus
Jo lapsena alkaneen valmennuksen aikana mieleeni syöpyi monia asioita. Ensinnäkin taiteellista johtajaa (joka toimi yhtä aikaa balettimestarina ja koreografina) oli toteltava ehdottomasti. Toiseksi balettiseurueelle ja koreografialle oli oltava ehdottoman uskollinen; tanssijan on astuttava näyttämölle vaikka puolikuolleena tai pahasti vammautuneena, eikä hän saa pettää yleisön, toisten esiintyjien tai tuottajan luottamusta. Kolmanneksi voidakseen kehittää omia lahjojaan täysin määrin täytyy olla valmis syömään, nukkumaan ja hengittämään balettia – ja vain balettia. Tehtyäni sopimuksen jopa yksityiselämääni (siihen vähään mitä siitä oli enää jäljellä) liittyneistä ratkaisuista päätettiin puolestani.
Valmennukseni toinen puoli oli se, että minun oli opittava tekemään viime hetken muutoksia eli nopeita ratkaisuja yllättävien tilanteitten johdosta, jotta esitys jatkuisi kitkattomasti. Yksi esimerkki: Kerran minulla oli erittäin vähän aikaa vaatteiden vaihtoon, ja puvustaja veti pukuni vetoketjua kiinni muutamaa sekuntia ennen kuin saisin sisääntulomerkin. Partnerini seisoi sivukulisseissa toisella puolella näyttämöä, ja hänen puvustajansa viittilöi hurjasti ja elehti meille merkiksi siitä, että hänen puvustaan oli juuri mennyt vetoketju rikki! Ei ollut aikaa puvun sulkemiseen ompelemalla tai edes nuppineulojen avulla. Kun yleisö näkisi, että toisen puvun vetoketju on kiinni ja toisen ei, se tietäisi jonkin olevan hullusti. Kuullessani sisääntulomerkin ja astuessani eteenpäin tunsin samalla, miten pukuni vetoketju avautui, ja me kumpikin astuimme Pennsylvanian Philadelfian musiikkiakatemian näyttämölle ihmetellen, olisimmeko me ensimmäisiä balettitanssijattaria, jotka ennen näytöksen päättymistä muuttuvat hulluttelutanssijoiksi! Onneksi niin ei käynyt.
Ollessani teini-iässä tytöt alkoivat yleisesti pitää lyhyitä hiuksia. Minulla oli pitkät hiukset. Päädyin kompromissiratkaisuun: Leikkautin tukkani jättäen sen kuitenkin niin pitkäksi, että saatoin kiertää osan siitä kuminauhan avulla kiinni ja irtonutturan ympärille. Teoriassa ratkaisu tuntui hyvältä, mutta käytännössä tilanne kuitenkin oli – miten sen nyt sanoisi – toinen. Varmistettuani nutturan koossapysymisen vähintään sadalla hiusneulalla ”lakkasin” pääni hiuskiinteellä ja olin valmis astumaan näyttämölle. Kaikki sujui hyvin, kunnes tein näyttämön poikki sarjan piruetteja (pyörähdyksiä yhden jalan varassa). Piruetit kyllä vielä onnistuivat, mutta pysähdyttyäni nuttura jatkoikin pyörimistään – kuin lentävä lautanen paljettien välkkyessä valoissa se sinkoutui pimeässä istuvan yleisön sekaan! Yleisö nauroi hysteerisesti, johtaja oli (lievästi sanottuna) raivoissaan ja itse säikähdin puolikuoliaaksi! Koska ammattitanssijalta ei saa edes pieni varvastossunnauha näkyä näyttämöllä, voit kuvitella, millainen ”synti” on hiusten hajoaminen. Muut seurueen jäsenet tiesivät mikä minua odotti, joten he piilottivat minut vaatekomeroon, kunnes ”ukonilma” oli ohi.
Ruumiillinen valmennus
Muistutan vielä siitä, että kerron tässä ammattimaisen balettitanssijan harjoittelusta. Jos lapsesi haluaa ottaa balettitunteja tanssimisen viehkeyden ja sen tarjoaman liikunnan takia, se on aivan eri asia.
Ammattilaisuralle valmentautuminen on kuitenkin kovaa, jatkuvaa ruumiinsa kurittamista, ja koko ajan väijyy se vaara, että voi saada vakavia ruumiinvammoja. Itse aloitin seitsenvuotiaana, ja harjoituksia oli ensin tunti viikossa. Tuntien määrä kasvoi nopeasti kahteen, kolmeen, neljään ja lopulta viiteentoista viikkotuntiin. Ennen ammattilaistasolle pääsyäni esiinnyin kenties kahdeksan kertaa vuodessa.
Ollessani noin 16-vuotias seurueestamme tuli ammattilaisseurue, ja esiintymisten määrä nousi kerralla lähes 80 esiintymiseen vuodessa. Se vaati meiltä valtavan paljon. Ollessani vielä oppikoulussa olin koulutuntien jälkeen osa-aikatyössä sihteerinä ja otin useita balettitunteja viitenä iltana viikossa, ja näitä tunteja seurasivat harjoitukset. Ei ollut harvinaista, että harjoitukset kestivät jopa kello yhteen tai kahteen aamuyön puolelle. Perjantai-illasta sunnuntaihin meillä oli yleensä pari kolme esiintymistä. Jokaista esiintymistä edelsivät verryttelytunnit ja harjoitukset. Taisin käyttää keskimäärin 35–40 tuntia viikossa valmennukseen, harjoituksiin ja sovittuihin esiintymisiin. ”Vapaa-aikanani” laadin koreografioita koulujen ja teatteriryhmien esittämiin musikaaleihin, joita olivat esimerkiksi Musiikkimies, Kuningas ja minä ja Finianin sateenkaari.
Päätettyäni oppikoulun olin kokopäivätyössä sihteerinä ja käytin keskimäärin 45–50 tuntia viikossa valmennukseen, harjoituksiin ja esiintymisiin. Vaikka olisinkin tullut toimeen sillä mitä ansaitsin ammattitanssijana, halusin pitää sihteerintyöni saadakseni ylimääräistä rahaa säästöön. Tajusin, että yrittäessäni suorittaa läpimurtoani jossakin merkittävässä balettiseurueessa tarvitsisin ylimääräistä rahaa tullakseni toimeen tällaiseen ”läpimurtoon” asti.
Millaiset ovat ammattimaisen balettitanssijan jalat niiden oltua monta tuntia varvastossuissa? Ensinnäkin tossu on kova ja hankauksesta syntyy rakkoja. Myöhemmin rakot kovettuvat känsiksi. Känsän alle voi syntyä uusi rakko. Tämä kehä toistaa jatkuvasti itseään. Lopputuloksena ovat vereslihalle hiertyneet varpaat. Joskus ovat kaikki känsät yhtä aikaa kovia, ja joskus taas monet niistä ovat jälleen vereslihalla – viimeksi mainitun ollessa yleisempää.
Entä varpaankynnet? Täytyy valmistautua siihen, että ne irtoavat, ja jatkaa tanssimista samalla kun uudet kynnet kasvavat – varvastossuissa, jotka ovat monta numeroa kävelykenkiä pienemmät. Silti on aina oltava esiintymisissä, vaikka jalkoihin koskisi, ja useimmitenhan niihin koskee. Balettitanssijan on kestettävä, vaikka se merkitsisikin sitä, että hänen varvastossunsa ovat esiintymisen jälkeen verestä kosteat, kuten minulla on ollut. Meille opetettiin, että balettitanssija on todellinen ammattilainen vasta sen jälkeen kun hän on ainakin kerran menettänyt kaikki varpaankyntensä.
Loukkaantumisia ei sallita. Ollessani 14-vuotias myöhästyin kerran eräältä tunnilta. En ollut verrytellyt ja rupesin toisten oppilaitten kanssa harjoittelemaan spagaatteja. Ponnistin kylmillä, lukkiutuneilla lihaksilla ja kuului napsahdus. En yritä kuvailla, miten kipeältä tuntui. Tuon äänen kuultuaan äidit ryntäsivät seinän takaa katsomaan, keneltä oli katkennut luu. Meille sanottiin, että minulta oli repeytynyt nivelside, ja minut pakotettiin kävelemään koko tuon illan. Itkin ja anoin armoa, mutta minun käskettiin vain purra hammasta. Tottelin enkä käynyt ollenkaan lääkärissä.
11 vuotta myöhemmin minulle tehtiin suuri leikkaus niiden komplikaatioiden takia, joita tämä tapaturma oli aiheuttanut. Äidit olivat olleet oikeassa. Sain tietää, että lantioluuni alaosa oli katkennut oikealta puolelta kahdeksi. Suuri osa oikean puoleni hermoista oli lamaantunut, minulla oli lihasvaurioita ja lantioluuni alaosa on edelleen kahtena kappaleena.
Vammat voivat olla pieniä tai suuria. Mutta koska tanssijat käyttävät jatkuvasti ruumistaan, pienetkin vammat muuttuvat usein kroonisiksi, koska niillä ei ole milloinkaan tilaisuutta parantua kunnolla. Eräs seurueemme tyttö venäytti usean kylkiluun lihakset suorittaessaan erittäin vaikeata nostoa. Sen jälkeen hän pystyi esiintymään ainoastaan kylki teipattuna, sillä ilman teippausta hän ei olisi kyennyt tuohon nostoon. Muistan kaksi tapausta, joissa tanssijoille annettiin tuskallisten lihasvammojen takia kortisonipistoksia, jotta he olisivat selviytyneet esiintymisestä.
Kokemuksestani voin sanoa, että ainakin 75–80 prosenttia ammattimaisen balettitanssijan ajasta on sellaista, että aina jotakin kohtaa ruumiista koskee tai pakottaa: joko jalkoja, lihaksia tai jopa luita.
Muistot saavat silmäni kostumaan
Sen jälkeen pieni balettiseurueemme sai taloudellista avustusta. Me kukin allekirjoitimme ensimmäisen sopimuksemme, ja nyt meille maksettiin siitä, että teimme sitä mistä me niin kovasti pidimme! Elämä oli suurenmoista – noin viikon verran. Johtokunta valitsi minut seurueen edustajaksi ja toimimaan välittäjänä tanssijoitten ja johtokunnan välillä sopimuksiin liittyvissä kysymyksissä tai kiistoissa. Sain silmät ja korvat täyteen. Ystävyyssuhteet muuttuivat lähes yhdessä yössä keskinäiseksi kilpailuksi. Vihat ja riidat leiskuivat. Kieli, jota me usein käytimme, tuskin vastasi meistä saatua herkkää, viehkeätä kuvaa. Me opimme, millaista on kilpailuhenki, ja joissakin tapauksissa unohdimme, mitä tarkoitetaan ystävyydellä. Maailma oli nyt aivan toisenlainen, ja se teki kipeää.
Millainen oli moraalinen ilmapiiri? Ympärilläni harjoitettiin aviorikosta, homoseksuaalisuutta, sekä hetero- että homoseksuaalisuutta ja muita kieroutumia. Eräs miestanssija toi kerran mukanaan valokuvaamossa otetun valokuvan, jossa oli kaunis, rehevä juhlapukuinen nainen. Ihmettelimme, mihin hän naisen kuvaa tarvitsi, kunnes meille selvisi, että sehän oli hänen kuvansa!
Olin tanssinut tämän seurueen kanssa 11-vuotiaasta asti ja kasvanut johtajani valvonnassa kuin lapsi isänsä edessä. Olin luottavainen ja uskollinen ja olin ansainnut roolini kovalla työllä ja lahjoillani. Olin aiemmin mainitsemani loukkaantumisen takia joutunut jonkin aikaa esittämään vähemmän vaativia rooleja, mutta nyt olin myös yksintanssija, ja minulla oli etu olla pas de troissa (kolmintanssissa) seurueen prima ballerinan ja premier danseurin (johtavan miestanssijan) kanssa erään modernin baletin kantaesityksessä.
Minusta kuitenkin tuntui siltä, että olin nyt valmis tanssimaan roolia, jonka koreografia olisi laadittu nimenomaan minua varten, ja olisihan sillä merkitystä tulevaisuuttani ajatellen. Puhuin asiasta johtajalle, ja hän oli yhtä mieltä siitä, että olin valmis omaan rooliin. Hän lupasi laatia minua varten koreografian, mutta yhdellä ehdolla: minun pitäisi suoda hänelle seksuaalisia ”suosionosoituksia”.
Olin järkyttynyt ja luulin ensin hänen laskeneen leikkiä. Pian selvisi, että hän oli vakavissaan. Nyt suutuin. En voinut uskoa, että hän kohtelisi minua näin! Kieltäydyin jyrkästi enkä aikonut antaa periksi. Hän koetti yhä uudelleen saada minut muuttamaan mieltäni ja muistutti minua aina siitä, että kaikki mitä olin saanut – roolit, raha, sopimus – oli hänen ansiotaan. Mitä hyötyä oli ollut kovasta työstä ja lahjoista? Olin hämmentynyt, loukkaantunut ja katkera.
Uusia järkytyksiä
Pian tämän jälkeen tapahtui seuraavaa: Olin poistunut teatterista esityksen jälkeen ja suuntasin kohti autoani, joka oli kadun varrella. Ennen kuin ehdin avata oven lukon, takaa ilmestyi kaksi nuorta miestä, ja he kävivät kimppuuni. Toinen heistä tarttui käsivarsiini kokonelsoniotteella, samalla kun toinen löi minua toistuvasti nyrkeillä kasvoihin. Siitä, mitä nyt seurasi, olen jo kertonut tarinani alussa.
Miksi he halusivat mukiloida minut? Elettiin 1960-luvun loppupuolta, jolloin rotumellakat ja -jännitys tuntuivat voimakkaina kautta Yhdysvaltojen. Olin valkoinen, ja he olivat mustia. Olin siis joutunut yhteiskunnallisen turhautumisen uhriksi.
Mutta miksi johtaja sitten hoki minulle maatessani verissäni: ”Ei ole tapahtunut mitään”? Koska meidän pelättiin voivan menettää avustuksemme, jos reportterit ja rahoittajamme saisivat tietää välikohtauksesta. Joku soitti ambulanssin. Se peruttiin. Toiset sanoivat että minut täytyy viedä lääkäriin tai sairaalaan. Sekin kiellettiin. Tärkeintä oli taloudellisten etujen turvaaminen.
Maatessani siinä tunneperäisesti lamaantuneena tajusin, etten ollut sen kummempi kuin lihankappale, jota toiset käyttivät hankkiakseen rahaa. Kun sopimukseni päättyi muutaman kuukauden kuluttua, jätin baletin sellaisten uhkausten saattelemana, että minua voitaisiin estää pääsemästä koskaan mihinkään toiseen balettiseurueeseen.
Koko maailmani sortui. Tuntui siltä kuin minulla ei olisi ollut mitään minkä vuoksi elää. Koska en luottanut kehenkään ihmiseen, rukoilin lopulta koko yön Jumalaa ja käytin hänestä hänen nimeään Jehova. Äitini oli aiemmin tutkinut Raamattua Jehovan todistajien kanssa, ja hän oli opettanut meitä lapsia aina silloin kun se oli mahdollista huolimatta siitä, että isä vastusti katkerasti hänen Raamatun tutkimistaan. Sen ansiosta tunsin Raamattua jonkin verran, mutta sillä oli ollut minulle kovin vähän merkitystä. Nyt kuitenkin käännyin epätoivoisena Jehovan puoleen, ja koska todistajat olivat olleet ystävällisiä äidilleni, pyysin tuona yönä, että hän lähettäisi Jehovan todistajia, jos he voisivat auttaa minua saattamaan elämäni kuntoon.
Seuraavana päivänä muutin San Franciscoon siinä toivossa, että voisin aloittaa alusta uuden balettiseurueen kanssa, ja pian aloin tanssia San Franciscon baletin kanssa. Kolmen viikon kuluttua rukoukseeni vastattiin, sillä muutettuani uuteen asuntoon huomasin, että vuokraemäntäni kuului Jehovan todistajiin! Hän järjesti heti niin, että pääsin erääseen valtakunnansalissa pidettyyn kokoukseen. Kaikkien siellä olleitten ystävällisyys teki minuun syvän vaikutuksen. Mutta valitettavasti San Franciscon baletin tulevan esityskauden koe-esiintymiseen valmistautuminen ja työnteko veivät mielenkiintoni ja aikani siinä määrin, että kului viikkoja, ennen kuin todistajat tavoittivat minut jälleen.
Tänä aikana elämääni oli kuitenkin alkanut vaikuttaa kaksi uutta asiaa. Ennen kuin minut hakattiin, minulla oli ollut toisessa silmässäni vamma ja minulle oli jopa tehty monta silmäleikkausta. Mutta koska päätäni oli nyt mukiloitu, näköni heikkeni nopeasti ja kärsin kovasta särystä. Tanssiminen oli tärkeintä elämässäni, mutta uuden seurueen kanssa tanssiminen ei antanut minulle sitä tyydytystä, jota sen olisi kaiken todennäköisyyden mukaan pitänyt antaa.
Masennus ja pettymys palasivat, ja suunnilleen näihin aikoihin palasivat myös todistajat. He juttelivat kanssani ja tarjosivat kahta Raamatun tutkimisen apuvälinettä. Halusin maksaa kirjat, mutta minulla oli viime tilistä jäljellä enää 50 senttiä, ja olin varannut tuonkin rahan savukerasian ostamiseen, sillä tupakoinnista oli tullut minua orjuuttava tapa. Kirjat voittivat. Luin tuona iltana toisen kirjan ynnä osia Raamatustani ja tiesin, että olin löytänyt sekä totuuden Jumalan tarkoituksesta yleensä ihmiskunnan suhteen että tarkoituksen omalle elämälleni.
Katse luotuna onnelliseen ja varmaan tulevaisuuteen
Tutkittuani Raamattua Jehovan todistajien kanssa minusta tuli Jehova Jumalan vihkiytynyt, kastettu palvelija. Tavoitteenani oli nyt alkaa tienraivaajaksi (kokoajansaarnaajaksi). Olin vahvasti sitä mieltä, että jos omistauduttuani ensin kolmentoista vuoden ajan kokosieluisesti tanssille vihkiytyisin Jehovalle osoittaen vähäisempää antaumusta, ilmaisisin täydellistä kiittämättömyyttä kaikesta siitä, mitä hän oli tehnyt hyväkseni.
Kuitenkin tanssi oli yhä lähellä sydäntäni, ja juuri kun olisin voinut aloittaa uuden urani tienraivaajana, eräs balettiseurue tarjosi minulle Makeishaltijan roolia baletissa Pähkinänsärkijä. Se jopa lupasi, että saisin vapaiksi kaikki ne illat, jolloin seurakunnallani oli kokouksia, ja että voisin harjoitella seurueen kanssa oman aikatauluni mukaan. Useimmat balettiseurueet eivät tee näin! Tarjous oli hyvin houkutteleva.
Rukoilin asian johdosta ja mietin kaikkea sitä mitä minulle oli tapahtunut ammattilaisurani vuoksi ja miksi ylipäätään olin kääntynyt Jehovan puoleen. Ajattelin sitä mielenrauhaa, joka minulla nyt oli. Tuona iltana päätin, että hylkäisin roolitarjouksen ja etten koskaan palaisi tanssijan uralleni tässä asiainjärjestelmässä.
Miltä minusta nyt tuntuu? Tiedän tehneeni oikean ratkaisun. Minua on siunattu rakkaudellisella aviomiehellä, ja luovuttuani balettiurastani 14 vuotta sitten olen jatkuvasti ollut kokoajansaarnaajana. Mieheni ja minä palvelemme nykyään Jehovan todistajien maailmankeskuksessa.
Menetin lopulta toisen silmäni, jotta toisessa olisi säilynyt näkö. Mutta kuvittelehan iloani, kun yksi ensimmäisistä ihmisistä jotka olin auttanut elämäntielle sanoi minulle luottamuksellisesti, että hän tiesi minulla olleen jotakin sellaista mitä hän kaipasi, kun hän näki minun voivan hymyillä ja puhua niin luottavaisesti siitä päivästä, jona näkisin jälleen täydellisesti. Jumalan tarkoituksena on vapauttaa maapallo kaikesta moraalittomuudesta ja pahuudesta ja muuttaa se jälleen paratiisiksi. Sen jälkeen koko ihmiskunta kasvaa ruumiilliseen, tunneperäiseen ja hengelliseen täydellisyyteen ja elää ikuisesti.
Entä minun tanssimiseni? En suinkaan ole luopunut tanssimisesta iäksi. Pidän nyt vain tauon. Nyt on tärkeintä se, että voin kertoa toisille tästä tulevasta paratiisimaasta. Silloin on oleva ikuisesti aikaa ja voin tanssia sydämeni halusta ilman tässä järjestelmässä koettavia tuskia ja pettymyksiä. Odotan voivani tanssia silloin paljon, kuten kuningas Daavid tanssi eräässä iloisessa tilaisuudessa. (2. Samuelin kirja 6:14) Toivon, että sinäkin pääset sinne voidaksesi tanssia kanssani. – Kertonut Elizabeth Balnave.
[Huomioteksti s. 17]
Yleisö nauroi hysteerisesti, johtaja oli raivoissaan ja itse säikähdin puolikuoliaaksi
[Huomioteksti s. 18]
Kokemuksestani voin sanoa, että ainakin 75–80 prosenttia ajasta on sellaista, että aina jotakin kohtaa ruumiista koskee tai pakottaa
[Huomioteksti s. 19]
Ympärilläni harjoitettiin aviorikosta, homoseksuaalisuutta ja muita kieroutumia
[Huomioteksti s. 20]
Kolmen viikon kuluttua rukoukseeni vastattiin