Yritin tappaa itseni ja olin vähällä tappaa poikani
OLEN iloinen siitä, että epäonnistuin kummassakin. Onnistuminen totuuden etsinnässäni juuri parahiksi pelasti meidät molemmat. Tämä totuus on muuttanut elämäni, mieleni ja persoonallisuuteni. Sen ansiosta minulla on uusi työ, asun vieraassa maassa ja tuskailen uuden kielen oppimisen parissa – tai oikeastaan kahden uuden kielen, mutta vain toinen niistä on vaikea, sillä toisen oppiminen on suuri ilo.
Ennen kuin aloin etsiä jotakin parempaa, vajosin melko alas. Minun oli kai pakko käydä pohjalla asti ennen kuin tajusin muuttaa suuntaa.
Olen juutalainen, ja sain juutalaisen kasvatuksen juutalaisilta vanhemmiltani, jotka eivät olleet kovinkaan uskonnollisia. He kuitenkin vaativat minua käymään synagogan yhteydessä olevaa koulua sekä lauantaisin pidettävää ”pyhäkoulua” ja olemaan läsnä suurien juhlapäivien jumalanpalveluksissa. Kymmenenteen ikävuoteen mennessä olin jo huomannut juutalaisuudessa paljon ulkokultaisuutta. Yksi minua ihmetyttänyt asia oli se, että suurten juhlapäivien jumalanpalveluksiin täytyi ostaa lippu. Miksi Jumalan palvomisesta täytyisi maksaa? Huomasin myös sen, että suurempia summia maksaneitten ihmisten nimi kirjoitettiin suuremmilla kirjaimilla synagogan seinään. Sitä pyhäkoulua, jota kävin, piti lauantaisin juutalainen lakimies, jota pidettiin synagogan parhaana opettajana. Siellä esitettiin pelkkää filosofiaa, ja Raamatun sanottiin olevan viisaitten miesten kirjoittama hyvä kirja mutta ei Jumalan henkeyttämä.
Kun täytin neljätoista ja vanhempani lähettivät minut pois kotoa yksityiskouluun, lakkasin käymästä synagogassa ja kartoin kaikkea uskontoa. Kun myöhemmin menin kotiin käymään ja isäni halusi minun lähtevän synagogaan, muistan sanoneeni hänelle, että olen ateisti. Olin nähnyt niin paljon ulkokultaisuutta, etten uskonut enää mihinkään. Elämäni kotona ei ollut koskaan ollut kovin miellyttävää. Tunsin itseni ei-toivotuksi. Millään ei tuntunut olevan mitään merkitystä. Karkasin usein yksityiskoulusta, ja aina poliisit löysivät minut ja toivat takaisin. Lopulta vanhempani laittoivat minut vuodeksi koulukotiin.
Siellä jouduin kosketuksiin useiden nuorten naisten kanssa, jotka olivat joutuneet monenlaisiin vaikeuksiin: jotkut heistä olivat saaneet aviottoman lapsen, jotkut olivat varastaneet autoja, monet käyttivät huumeita ja jotkut olivat jopa yrittäneet tappaa vanhempansa. Olin kuudentoista, kun pääsin tuosta laitoksesta. Muutin Kaliforniasta New Yorkiin ja ilmoittauduin Brooklynissa sijaitsevaan Long Island University -yliopistoon. Opiskelin valtiotiedettä ja taloustieteitä. Olin siihen aikaan kiinnostunut yhteiskunnan parantamisesta ja luulin sen olevan mahdollista poliittisin keinoin. Olin hieman aikaisemmin kulkenut ovelta ovelle yrittäen saada ihmiset äänestämään Eugene McCarthya presidentiksi. Mutta mitä enemmän opiskelin ja tarkkailin politiikkaa sitä paremmin tajusin sen turmeltuneisuuden. Vaihdoin opiskeluaineitani ja lopulta jätin koko opiskelun sikseen.
Nyt kun olin täysin päässyt kaikista harhakäsityksistäni ja kun minulla ei ollut mitään toivoa mistään, aloin oleskella baareissa juoden ja käyttäen huumeita. Olin jopa tanssijana eräissä baareissa. Rakastuin Jon-nimiseen mieheen, aloin asua hänen kanssaan ja lopulta menimme naimisiin. Hänestä tuli alkoholisti. Hän saattoi yhtäkkiä kadota useiksi päiviksi, niin että vaivuin syvään epätoivoon. Perhe-elämäni oli pilalla, poliittinen järjestelmä oli mätä, saasteet turmelivat maata ja näytti siltä kuin ihminen olisi päättänyt räjäyttää itsensä ilmaan ydinsodassa. Yritin tehdä itsemurhan.
Halusin vilpittömästi jotakin parempaa. Lopetin huumeitten käyttämisen. Yritin kovasti parantaa perhe-elämääni. Aloin miettiä: ’Onkohan Jumalaa olemassa?’ Tutustuin spiritismiin ja ostin röykkiöittäin demonismia käsitteleviä kirjoja. Olin onnekas, sillä demonit eivät koskaan vaivanneet minua. Jon sanoi, että Raamatussa on ennustuksia tulevaisuudesta. En ollut missään uskonnollisessa koulussa oppinut sellaista. ”Ovatko ne Uudessa testamentissa?” kysyin häneltä. Hän muisteli niin olevan. Hän oli katolilainen, joka ei harjoittanut uskontoaan eikä uskonut siihen. Siitä lähtien halusin saada selville, mitä Raamatussa sanotaan.
Nyt tapahtumat alkoivat vyöryä nopeasti. Yritin useita kertoja tappaa itseni – viiltämällä ranteeni auki, puukottamalla itseäni, leikkaamalla kurkkuni auki – mutta ne olivat vain puolisydämisiä yrityksiä, jotka tein mieheni nähden, avunhuuto, jolla yritin saada hänet lopettamaan juomisensa ja baareissa oleskelunsa. Se ei kuitenkaan auttanut.
Kohta tämän jälkeen elämässäni tapahtui suuri käänne. Eräänä sunnuntaina Jon ja minä menimme vierailulle hänen ystäviensä, iäkkään pariskunnan, luo. He olivat tutkineet Jehovan todistajien kanssa, heidän suvussaan oli Jehovan todistajia ja he ymmärsivät Raamattua samalla tavoin kuin todistajat. Kummallista kyllä yritin todistella heille, että juutalaisuus oli paras mahdollinen uskonto, vaikka itse olinkin hylännyt sen. Sitten iäkäs aviomies alkoi kertoa minulle, mihin todistajat uskovat. 15 minuutissa hän selitti kaiken Aadamista Harmagedoniin. Olin aivan haltioissani. Siinä se on! Tämä on totuus!
Seuraavana iltana menin hänen vaimonsa kanssa raamatuntutkisteluun. Aloin käydä melko säännöllisesti kokouksissa. Jonkin aikaa Jon kannusti minua kaikkeen tähän, mutta oppiessani yhä enemmän ja enemmän Raamatun totuuksista aloin muuttua. Minulle alkoi tapahtua se, mitä kuvaillaan Roomalaiskirjeen 12:2:ssa: ”Älkää enää muovautuko tämän asiainjärjestelmän mukaan, vaan muuttukaa uudistamalla mielenne voidaksenne koettelemalla todeta Jumalan hyvän ja otollisen ja täydellisen tahdon.” Marihuana, baareissa maleksiminen, liiallinen alkoholinkäyttö ja varastaminen saivat nyt jäädä.
Juuri niin, varastaminen. Kun asuimme yhdessä New Yorkissa, varastimme autoja ja myimme niiden osia. Otimme selvää, ketkä tarvitsivat autoonsa varaosia, ja varastimme samanmerkkisen auton ja myimme noille ihmisille siitä osia. Kun lakkasin tekemästä tällaista, Jon alkoi vastustaa sitä, että tutkin Raamattua todistajien kanssa. Mutta hän pehmeni, kun kaksi todistajaa tuli ovellemme ja teki häneen hyvän vaikutuksen. Ainoana ehtona oli: ”Tutki vain heidän kanssaan, mutta jätä minut rauhaan. Älä todista minulle äläkä yritä käännyttää minua.”
Kohta tämän jälkeen syntyi uusi kriisitilanne. Olin raskaana. Hän ei halunnut lasta, joten säästääkseni avioliittoni suostuin aborttiin. Olin tehnyt aikaisemmin jo kaksi aborttia, joten kolmannen tekeminen ei tuntunut sen pahemmalta. Mutta sitten näin diakuvaesityksen Jehovan todistajien valtakunnansalissa. Se käsitteli syntymän ihmettä. Pienen olennon kehittyminen kohdussa on niin suuri ihme, että se teki minuun valtavan vaikutuksen. Tuo olento elää, kasvaa ja liikkuu! Sen käsivarret ja jalat kasvavat, sormet ja varpaat muotoutuvat, ja pian se imee peukaloaan! Tällaisen olennonko minä tappaisin? Siihen asti olin pitänyt alkiota vain esineenä, osana ruumistani. Mutta Jehovan silmissä se on elävä luomus, ja sellaiseksi se tuli myös minun silmissäni.
Kokouksen jälkeen menin ulos ja itkin. En voinut enää mitenkään hankkia aborttia. Menin kotiin ja kerroin miehelleni: ”Aion saada lapseni.” Hän raivostui ja syöksyi ulos läimäyttäen oven kiinni jäljessään. Hän ei puhunut minulle kolmeen päivään. Mutta kun vauva syntyi, hän rakasti sitä. Siitä tuli hänen koko maailmansa. Hän ajatteli sen olevan ihanin asia maailmassa. Hänellä, 37-vuotiaalla miehellä, oli oma poika! Hän pehmeni myös muissa suhteissa. Kun kerroin hänelle meneväni kasteelle, hän vain sanoi: ”Hyvä on, jos sitä haluat.” Näin hän sanoi kolmen vuoden vastustuksen ja uhkailujen jälkeen.
Kolme päivää myöhemmin hän ei tullutkaan illalla kotiin. Kaikki oli sujunut niin hyvin, mutta oletin hänen aloittaneen taas juopottelunsa. En voinut kestää enempää sellaista varsinkaan nyt, kun olin oppinut Raamatun totuuksia ja kun minulla oli poikani Jonathan kasvatettavana. Jättäisin mieheni. Pakkasin laukkuni ja odotin hänen paluutaan, niin että voisin kertoa tämän hänelle. Oveen koputettiin. Se ei ollut mieheni. Se oli poliisi. ”On tapahtunut onnettomuus. Miehenne kuoli siinä.” Hän oli ollut tulossa kotiin baarista ja oli suistunut vuorenrinnetieltä rotkoon. Vain päivää aikaisemmin hän oli suuttunut jostakin, menettänyt malttinsa ja sanonut: ”En saa ikinä rauhaa! Olisi parempi olla kuollut!” Nuo sanat kaikuivat korvissani, kun poliisi kertoi minulle Jonin kuolemasta.
Vihin elämäni Jehovalle, ja kolme kuukautta myöhemmin aloitin kokoajanpalveluksen Jehovan todistajien yhteydessä. Asuimme Coloradossa aviomieheni kuoleman aikaan, mutta nyt muutimme toiseen paikkaan voidaksemme todistaa sellaisella alueella, missä tarve oli suurempi. Eräänä kesänä Jonathan ja minä saimme työskennellä muutamien kokoajanpalvelijoitten kanssa Kentuckyssa. Teimme pitkiä päiviä – 8, 10 tai 12 tuntia päivässä. Jonathan oli nyt noin 5-vuotias, ja eräs todistaja ajatteli hänen väsyvän liikaa. ”Mikset anna pojan pitää lomaa?” hän kysyi. Hänellä oli kolme lasta, joten annoin Jonathanin jäädä kotiin heidän kanssaan. Jonathan oli innostunut tästä, mutta seuraavalla viikolla hän kysyi: ”Onko huomennakin vapaapäivä?” ”On kyllä.” Sitten hän sanoi: ”Ei, en halua enää vapaapäiviä. Haluan tulla palvelukseen sinun kanssasi.”
Isäni kunnioittaa uskontoani sen muutoksen takia, jonka se on saanut aikaan minussa, mutta hän ei itse halua olla missään tekemisissä sen kanssa. Hän kuitenkin kyselee Jonathanilta asiasta. Äitini kuoleman jälkeen isäni näytti Jonathanille hänen kuvaansa. ”Kuka se on?” hän kysyi. ”Hän on isoäiti.” ”Missä hän on?” ”Hän kuoli ja hänen sielunsa meni taivaaseen”, isäni selitti. Mutta Jonathan sanoi: ”Ei, hän on sielu, ja hän on haudassa.” Hämmästyneenä isäni alkoi kysellä Jonathanilta: ”Kuka on Jumala?” ”Jehova.” ”Mitä hän tekee?” ”Hän on taivaassa ja pitää huolta siitä, että kaikki sujuu hyvin”, Jonathan sanoi. Isäni ei kuuntele minua mutta hän kuuntelee Jonathania. Ja Jonathan pystyy vastaamaan hänen kysymyksiinsä, koska olemme lukeneet yhdessä Jehovan todistajien julkaisemaa Kirjaani Raamatun kertomuksista.
Isäni uskoo Jumalaan. Muistan, kun olin noin yhdeksänvuotias ja kyselin jo Jumalan olemassaolosta, niin isäni vei minut ulos ja näytti minulle kukkasta. ”Mistä se on tuohon tullut?” hän kysyi ja vastasi omaan kysymykseensä: ”Vain Jumala pystyisi luomaan sellaisen.” Hän selitti, että kasveilla oli voimaa tunkeutua jopa asfaltin läpi! Isäni yritti niin kovasti saada minua uskomaan Jumalaan, mutta nyt minun pieni poikani yrittää auttaa häntä saamaan tietoa Jehovasta ja Hänen tarkoituksistaan, niin että isänikin voisi elää kanssamme paratiisissa maan päällä. Juuri tällaisina hetkinä katselen Jonathania ja ajattelen: ’Jos en olisi mennyt siihen valtakunnansalissa pidettyyn diakuvaesitykseen viisi vuotta sitten, Jonathan ei nyt olisi tuossa.’ Joskus minua pelottaa ajatella, miten vähällä olin tappaa poikani.
Vuonna 1979 menin Israeliin. Halusin nähdä Raamatun maan. En ottanut Jonathania mukaani, koska hän oli liian nuori osatakseen arvostaa sellaista matkaa. Tulin kotiin sydämessäni halu muuttaa Israeliin kertomaan oman kansani ihmisille siitä tiedosta, joka oli niin paljon hyödyttänyt minua. Näin, miten Israelin väestö oli täysin omistautunut ahertamaan kovasti kotimaansa rakentamiseksi. He olivat niin innokkaita ja kuitenkin niin harhaanjohdettuja, koska he olivat vieraantuneet Jehovasta. Palasin tuolta matkalta rukoillen hellittämättömästi, että Jehova avaisi minulle mahdollisuuden palvella häntä Israelissa.
Rukoilin tätä asiaa kaksi vuotta. ’Kunpa joku toinen kokoajantodistaja voisi lähteä kanssani, varsinkin sellainen joka osaisi hepreaa ja voisi auttaa minua oppimaan tuon kielen!’ Sitten vuonna 1981 menin jälleen Israeliin, tällä kertaa Jonathan mukanani. Olimme matkalla Jehovan todistajien ryhmän mukana. Vierailimme Betlehemin Jehovan todistajien valtakunnansalissa. Linja-automme, jonka ikkunaa vasten oli asetettu kilpi ”Jehovan todistajat”, oli pysäköitynä kadulle salin eteen.
Kaksi naista näki kilven ja tuli saliin. Hekin olivat Jehovan todistajia ja olivat aivan sattumalta kävelleet siitä ohi ja nähneet kilven ja tulleet tervehtimään meitä. Toinen heistä oli nuori juutalainen nainen, joka oli muuttanut Israeliin Hollannista. Hän palveli koko ajallaan Jehovaa eräässä toisessa kaupungissa, ja hän oli Betlehemissä sattumalta juuri tuona päivänä. Hänkin halusi asuintoverin, jonka kanssa jatkaa todistamistyötä. ”Kyllä sinä ja Jonathan voitte tulla asumaan minun luokseni!” hän vastasi iloisesti tiedusteluuni. Tässä oli vastaus rukouksiini! Ja täällä Jonathan ja minä nyt asumme.
Miten onnellinen olenkaan sen johdosta, että itsemurha-aikeeni epäonnistuivat, ja sen johdosta, etten sammuttanut poikani elämää ennen hänen syntymäänsä! Miten suurenmoista onkaan, että totuuden etsintäni oli menestyksellistä ja muutti elämäni. Se sai minut ’riisumaan pois vanhan persoonallisuuden ja pukeutumaan uuteen persoonallisuuteen’! (Kolossalaisille 3:9, 10) Ja vaikka tuskailen nyt uuden ja vaikean kielen, heprean, oppimisen parissa, opin samalla jatkuvasti uutta, miellyttävää kieltä, josta Sefanjan 3:9 kertoo: ”Silloin minä muutan kansoille puhtaan kielen, jotta ne kaikki huutaisivat avukseen Jehovan nimeä palvellakseen häntä olka olkaa vasten.” – UM.
Nyt rukouksiini on vastattu. Minulla on etu palvella Jehovaa koko ajallani ja työskennellä olka olkaa vasten Jehovan todistajien maailmanlaajuisen veljesseuran kanssa. – Lähetetty.
[Huomioteksti s. 14]
Miksi Jumalan palvomisesta täytyisi maksaa?
[Huomioteksti s. 15]
Perhe-elämäni oli epäonnistunut, poliittinen järjestelmä oli mätä, saasteet turmelivat maata ja näytti siltä kuin ihminen olisi päättänyt räjäyttää itsensä ilmaan ydinsodassa
[Huomioteksti s. 16]
Yritin useita kertoja tappaa itseni – viiltämällä ranteeni auki, puukottamalla itseäni, leikkaamalla kurkkuni auki – mutta ne olivat vain puolisydämisiä yrityksiä, avunhuuto
[Huomioteksti s. 16]
Marihuana, baareissa maleksiminen, liiallinen alkoholinkäyttö ja varastaminen saivat nyt jäädä
[Huomioteksti s. 17]
Se elää, kasvaa ja liikkuu! Sen käsivarret ja jalat kasvavat, sormet ja varpaat muotoutuvat, ja pian se imee peukaloaan! Tällaisen olennonko minä tappaisin?
[Huomioteksti s. 17]
Oveen koputettiin. Se ei ollut mieheni. Se oli poliisi. ”On tapahtunut onnettomuus. Miehenne kuoli siinä”
[Huomioteksti s. 18]
Hän näytti minulle kukkasta. ”Vain Jumala pystyisi luomaan sellaisen”
[Huomioteksti s. 18]
Joskus minua pelottaa ajatella, miten vähällä olin tappaa poikani