Mistä sen voi tietää?

”Tätä menoa maailma on vuonna 2000 . . .”

TÄLLAISET ennusteet ovat tulleet nykyään tutuiksi. Aihetta käsitteleviä kirjoja, aikakauslehtiä, sanomalehtiartikkeleita ja radio- ja televisio-ohjelmia on yllin kyllin. ”Futurologeille” eli tulevaisuuden tutkijoille, jotka muistuttavat suuresti vanhan ajan hoviennustajia, maksetaan tulevaisuuden ennustamisesta. Kun he esittävät hämmentävän määrän usein ristiriitaisia tosiasioita ja lukuja, useimmat ihmiset jäävät miettimään, mihin heidän oikein pitäisi uskoa.

Valtaosa näistä ennusteista maalaa tulevaisuudesta synkän, tuhoa enteilevän kuvan. Ne kertovat väestöräjähdyksestä, elintarvikkeitten puutteesta, saastumisesta, energiakriisistä, ydinsodasta ja niin edelleen. Esimerkiksi Yhdysvaltain hallituksen julkaisema 800-sivuinen ”Maailma vuonna 2000 -raportti” varoittaa, että aika on kulumassa nopeasti loppuun ja ”jolleivat valtiot yhdessä ja erikseen ryhdy rohkeisiin ja mielikuvituksellisiin toimenpiteisiin – – maailma saa odottaa astuvansa 2000-luvulle kovin ikävissä merkeissä.”

Yhdistyneitten Kansakuntien ympäristöohjelma UNEP esitti 637-sivuisessa raportissaan samanlaisen kuvan. Torontolaisen Globe and Mail -lehden mukaan se puhuu ”sairaasta, täpötäydestä maailmasta, jonka neuroottiset asukkaat jatkavat ilman ja veden likaamista samalla kun he suunnittelevat tehokkaampia menetelmiä toistensa tappamiseksi”.

Toisaalta toiset yhtä pätevät asiantuntijat pitävät tällaisia raportteja pelkkänä onnettomuuden manaamisena. Heidän mielestään tällainen on karkeaa liioittelua, jota kansainvälisten järjestöjen edustajat harrastavat saadakseen järjestöilleen lisää rahaa. He sanovat teknologian keksivän keinot puutteiden korvaamiseen ja kaiken järjestyvän itsestään.

On kuitenkin kiintoisaa havaita, että hyvin usein asiantuntijat molemmilla puolilla tarrautuvat innokkaasti samoihin tietoihin ja tulevat niiden perusteella täysin vastakkaisiin johtopäätöksiin. Esimerkiksi taloustieteilijä Julian Simon sanoo, että vaikka ”huono sää, sota, politiikka ja väestöliikkeet tulevat aina aiheuttamaan taloudellista ahdinkoa”, se on vain lyhytaikaista. Hän väittää: ”Kasvanut aineellisten voimavarojen tarve yleensä parantaa pysyvästi mahdollisuuksiamme niiden saamiseen, koska me samalla saamme tietoa.” Ja väestön kasvaessa ”ihmisiä on aina vain enemmän ratkomassa näitä ongelmia, mikä pitemmällä tähtäimellä alentaa kustannuksia ja vähentää puutetta”. – The Ultimate Resource.

’Pelastusvenemoraalistaan’ tunnettu ympäristönsuojelija Garrett Hardin on täysin toista mieltä. Hän väittää kulttuuriamme ”pintakulttuuriksi – kakuksi jonka päälle on pantu jotain hyvää mutta joka sisältä on törkyä”. Hän kumoaa taitavasti sen väitteen, että ihmisten lisääntyessä ongelmien ratkaisijoitakin olisi enemmän: ”Englannissa on nykyään 11 kertaa niin paljon asukkaita kuin Shakespearen päivinä – mutta onko siellä myös 11 kertaa niin paljon Shakespearejä? Onko siellä edes yhtä Shakespeareä?”

Seuratessamme optimistisia ja pessimistisiä lausuntoja huomaamme, että kaiken tämän keskeltä erottuu yksi yhteinen nimittäjä: myönnetään, että ihmiskunnan edessä on nykyään ennen näkemättömiä vaaroja ja ongelmia ja että jotain pitäisi kiireellisesti tehdä. Samalla kun asiantuntijat väittelevät siitä mitä pitäisi tehdä, miljoonat ihmiset kärsivät ja kuolevat aliravitsemuksen ja sairauksien vuoksi, useampia kasveja ja eläimiä häviää sukupuuttoon, ilmaa ja vettä saastutetaan ja valtiot kasvattavat ydinasevarastojaan.

Sen tietäminen, että ihmisiä kuolee nykyään syystä tai toisesta prosentuaalisesti vähemmän, on laiha lohtu, kun tämä prosenttimäärä edustaa miljoonia ihmishenkiä. Samaa voidaan sanoa aineellisen elintason noususta joillakin alueilla, kun suurin osa ihmiskunnasta elää yhä viheliäisessä köyhyydessä ja puutteessa vailla todellista toivoa paremmasta.

On vaikea sanoa, onko elämisen laatu paranemassa niilläkään alueilla, joilla ihmiset ovat suhteellisen vauraita. Ihmiset eivät ehkä taistele ravinnosta ja polttoaineesta, mutta he elävät jatkuvan ydinsodassa tuhoutumisen pelon vallassa. Rikollisuus, väkivalta ja vandalismi uhkaavat joka päivä heidän henkeään ja omaisuuttaan. Inflaatio nakertaa heidän varallisuuttaan. Avioerot ja nuorisorikollisuus hajottavat heidän perheitään. Ja luetteloa voisi jatkaa vaikka kuinka.

Pyrkiessämme raottamaan tulevaisuutta on oleellista, että me erotamme sen mitä todellisuudessa on tapahtumassa siitä mitä jotkut luulevat tai lupaavat tulevan tapahtumaan. Meidän pitäisi seurata vain tosiasioita eikä jonkun arveluja. Nobelin palkinnon saanut fyysikko Niels Bohr sanoi kerran: ”Ennustaminen on hyvin vaikeaa, varsinkin tulevaisuuden ennustaminen.” Tulevaisuutta koskevissa ennusteissa niin usein nähtävä sanonta ”Mikäli suuntaus jatkuu tällaisena” tai ”Jollei mitään tehdä” kertoo meille, että parempi tulevaisuus ei riipu ainoastaan ratkaisukeinojen löytämisestä nykyisiin ongelmiin vaan myös siitä, olemmeko halukkaita toimimaan niiden mukaisesti.

Ovatko kaikki tuhoennusteet saaneet kansat ja valtiot toimimaan? Aikovatko ne toimia?