Katkeruus vaihtuu Jumalan rakastamiseen

ASUN Pariisissa sellaisessa kaupunginosassa, jossa 30-kerroksiset kerrostalot jättävät varjoonsa toiset, puolta matalammat kerrostalot. Noihin rakennuksiin verrattuna olen hyvin pieni nainen – vain 1,2 metrin pituinen.

Syntyessäni vuonna 1942 olin kuulemma perheen suurikokoisin, mutta valitettavasti myös heikoin pienokainen. Havaittuaan, että muistutin nukkea, jonka kädet eivät olleet kohdallaan, äitini vei minut lääkäriin kahdeksan päivää syntymäni jälkeen. Lääkäri totesi minun sairastavan Lobsteinin tautia,a mikä merkitsi sitä, että olisin invalidi koko ikäni. Kuten odottaa saattoikin, jalkani murtuivat myöhemmin kymmeniä kertoja. Niistä tuli epämuodostuneet eivätkä ne kasvaneet juuri lainkaan. En pystynyt kävelemään.

Tilastani huolimatta pystyin käymään tavallista koulua, jossa oli kolme luokkaa vammaisia varten. Joka aamu sain kyydin kouluun, ja illalla minut tuotiin kotiin. 14-vuotiaana lopetin koulun ja menin erääseen Pariisin sairaalaan, jonka toiminnasta vastasivat nunnat. Olin siellä useita vuosia, sillä tuossa laitoksessa työskenteli muuan huomattava luustoasiantuntija, professori Jean Ducroquet. Olen hänelle kiitollisuuden velassa eräästä suurimmasta ilonaiheestani: siitä, että pystyn edes hiukan kävelemään. Tämä vaati kuitenkin, että minulle tehtiin useita leikkauksia ja että vietin pitkiä kuukausia liikkumattomana kipsissä, minkä jälkeen tulivat loppumattoman pitkät ja tuskalliset kuntoutusjaksot. Varttuessani tajusin, etten ollut samanlainen kuin muut ja etten pystyisi koskaan nauttimaan samoista iloista kuin he. En myöskään pystynyt näkemään tähän ongelmaan mitään ratkaisua.

Ei liene kovinkaan vaikeaa ymmärtää, miksi katkeroiduin jo elämäni alkuvaiheessa. Onnistuin kuitenkin taistelemaan tätä tunnetta vastaan ja opin rakastamaan tosi Jumalaa. Miten se oli mahdollista?

Katolisesta opetuksesta ei ollut apua

Sairaalassa ollessani perehdyin katolisuuteen. Minut oli kastettu, mutta koska isäni oli kommunisti, minua ei ollut kasvatettu uskomaan Jumalaan. Siksi väitinkin olevani ateisti. Monien muiden tavoin uskoin kehitysoppiin, jonka olin oppinut koulussa.

Saatat hyvinkin kuvitella, että kun nunnat puhuivat minulle rakkauden Jumalasta, vastasin katkerasti: ”Miksi Jumalanne antoi minun syntyä vammaisena?” Heidän vastauksensa hämmästytti minua: ”Koska hän rakastaa sinua.” Täysin mieletöntä! En hyväksynyt ajatusta Jumalasta, joka antoi rakastamiensa ihmisten kärsiä. Mielestäni uskonnossa oli kysymys vain rahasta ja kauniista muotomenoista. 16-vuotiaana nautin kuitenkin ensimmäisen kerran ehtoollista, jotten olisi tuottanut pettymystä nunnille.

Ammatin hankkiminen

Palattuani kotiin halusin ryhtyä viettämään normaalia elämää. Opettelin pikakirjoitusta ja sen jälkeen pääsin uuteen kouluun Choisy-sur-Seineen kirjanpitokurssille. Sain tuon alan päästötodistuksen. Sitten tajusin, että vammani vuoksi kukaan ei halunnut ottaa minua palvelukseensa.

Miten kääpiökasvuinen henkilö, joka ei pysty käyttämään jalkojaan, voi saada työtä? Se ei ollut helppoa. Lisäksi minun täytyi päästä töihin yhtiöön, joka ei sijainnut kovin kaukana kotoani, koska liikuin siihen aikaan kolmipyöräisellä käsikäyttöisellä vaunulla, ja se oli hyvin rankkaa.

Kesti useita kuukausia, ennen kuin sain työtä. Töitä odotellessani kudoin kaikenlaista erääseen pieneen myymälään. Tammikuun 10. päivänä vuonna 1966 pääsin vihdoinkin töihin erään kustantamon kirjanpito-osastolle, ja iloitsin siitä suuresti. Lopultakin kävin kaikkien muiden tavoin töissä. Työskentelin siellä seitsemän vuotta. Vuodesta 1973 lähtien en ole käynyt töissä, vaan elän nykyään valtion vammaisille myöntämän eläkkeen turvin.

Ensimmäinen kosketus Jehovan todistajiin

Asuin yhä äitini kanssa, kun luonani kävi ensimmäisen kerran Jehovan todistajia. Otin kaksi lehteä lähinnä sen vuoksi, että ne maksoivat niin vähän, mutta en lukenut niitä. Myöhemmin äitini ja minä muutimme, ja elämme nyt molemmat itseksemme.

Eräänä lauantaiaamuna uuden huoneistoni ovelle tuli jälleen kaksi Jehovan todistajaa. Otin lehdet, mutten taaskaan lukenut niitä. Koska en tuntenut erityistä vetovoimaa uskontoa kohtaan, päätin olla avaamatta ovea, kun he palaisivat seuraavana lauantaina. Muutin kuitenkin mieleni, sillä ajattelin, ettei olisi kovinkaan kohteliasta olla avaamatta ovea, kun kerran olin sopinut tapaamisesta.

Kerroin heille varmaankin asioista, joihin siihen aikaan uskoin – ja joihin monet muutkin uskovat. Uskoin, että Raamattu on ihmisten kirjoittama ja että ihminen polveutuu apinasta. Heidän sanansa kuitenkin herättivät kiinnostukseni mitä suurimmassa määrin. Tuo nuori nainen osoitti minulle, että on hyvät syyt uskoa Luojaan. Hän käytti sir Isaac Newtonin aurinkokuntaa koskevaa ajatteluketjua, joka on esitetty kirjassa Onko ihminen kehityksen vai luomisen tulos?b Tuo johdonmukaisuus teki minuun vaikutuksen, ja vakaumukseni, jonka mukaan Jumalaa ei ollut olemassa, alkoi horjua.

Hän selitti myös, että Jumala on luvannut poistaa kaikki ihmisten sairaudet. Hän muistutti minua siitä, että Jeesus oli maan päällä ollessaan parantanut kaikenlaisia vammoja. Vierailun kuluessa hän näytti minulle kolmea kirjaa, jotka käsittelivät keskusteluumme liittyviä aiheita. Suurimman vaikutuksen minuun teki toivo ikuisesta elämästä. Kysyin: ”Toivotko sinä eläväsi ikuisesti?” ”Tietenkin!” hän vastasi ja näytti minulle Raamatusta perusteet vakaumukselleen. ”Kuitenkaan tämä tyttö ei vaikuta sen enempää kiihkoilijalta kuin idiootiltakaan”, ajattelin. Luulen että hänen henkilökohtainen ystävällisyytensä ja tasapainoinen asenteensa saivat minut suostumaan hänen tarjoamaansa Raamatun tutkisteluun. Lähtiessään hän tarjosi minulle kirjaa Totuus joka johtaa ikuiseen elämään, ja minä tiedustelin: ”Enkö voisi saada kaikkia kolmea?”

Minua miellytti kovasti se, että tutkistelu oli ilmainen. En ollut saituri, mutta mielestäni uskonto oli aivan liian kiinnostunut rahasta. Minulla oli jo Raamattu, jonka eräs työtoverini oli antanut minulle. Olin yrittänyt lukea sitä, mutta turhaan. Lopetin päästyäni 1. Mooseksen kirjan sukuluetteloihin. Miksi siis olisin kieltäytynyt, kun minulle tarjottiin Raamatun tutkistelua? En ehkä ollutkaan täysin ateisti. Kenties etsin tietämättäni jotakin muuta, mutta uskonto ei näyttänyt voivan tarjota ratkaisua ongelmiini. Päinvastoin vammaiset uskovaiset eivät yleensä olleet näyttäneet sen onnellisemmilta kuin minäkään.

Opin rakastamaan Jumalaa ja hänen kansaansa

Raamatun tutkiminen auttoi minua syventymään ajatuksiin, joita edellä mainittu nuori nainen oli esittänyt. Pidin Roomalaiskirjeen 5:12:ssa esitettyä todistelua ja selitystä johdonmukaisena. Tuossa jakeessa sanotaan: ”Sen vuoksi niin kuin yhden ihmisen kautta synti tuli maailmaan ja synnin kautta kuolema, ja näin kuolema levisi kaikkiin ihmisiin, koska he kaikki olivat syntiä tehneet.” Tajusin, että ruumiinvammani oli yksi Aadamin synnin lukemattomista seurauksista. Omaksuin myös toivon sairauksien paranemisesta, johon viitataan mm. Jesajan 35:6:ssa, jossa meille kerrotaan: ”Silloin rampa hyppii niinkuin peura ja mykän kieli riemuun ratkeaa.”

Vaikeinta minun oli kuitenkin oppia rakastamaan jumalallista Persoonaa, jonka nimi on Jehova. Ajattelin kyllä, ettei uskonto saisi olla mikään aasin edessä heiluva porkkana, mutta halusin silti saada nuo siunaukset heti. Myöhemmin panin Raamatun opetukset kokeeseen ja havaitsin, että niiden noudattamisesta oli hyvät tulokset. Esimerkiksi 1. Timoteuksen kirjeen 6:11:ssä suositeltu kestävyys on auttanut minua henkisesti elämään vammani kanssa.

Jocelyne, Jehovan todistaja, joka johti minulle Raamatun tutkistelua, kutsui minut usein kokouksiin valtakunnansalille. Olin kuitenkin päättänyt olla menemättä niihin, koska ajattelin sellaisten kokousten olevan samanlaisia kuin katoliset jumalanpalvelukset. Lopulta kuitenkin myönnyin, ja Jocelyne tuli noutamaan minua taksilla. Minun on myönnettävä, etten ymmärtänyt paljoakaan siitä mitä esitelmässä sanottiin, mutta saamani lämmin vastaanotto liikutti minua perin pohjin. Vaikka en tuntenut ketään, niin ihmiset tulivat tervehtimään minua ja juttelemaan kanssani. Eräs Jehovan todistaja perheineen kyyditsi minut kotiin. Tuo mies käyttäytyi hyvin ystävällisesti ja sanoi tulevansa noutamaan minua seuraavalla viikolla. Koska minulla ei ollut mitään pätevää estettä enkä halunnut valehdella, suostuin hänen ehdotukseensa. Näin ryhdyin vähitellen käymään säännöllisesti Jehovan todistajien kokouksissa.

Kiitollisuuteni Jumalaa kohtaan kasvoi sitä mukaa kuin hyödyin hänen hengellisistä siunauksistaan. Tajusin, että Raamattu sisälsi lujan moraalisen perustan. Sen ansiosta sain osakseni monia siunauksia. Nyt tiesin, miten minun tulee toimia ja mihin voin uskoa. Kiintymystäni Jumalaan ei synnyttänyt pelkästään paranemisen toivo, vaikka se luonnollisesti olikin tärkeä. Halusin saada lohtua heti, ja löysinkin lohdutusta siitä ilosta, jota koin saadessani olla vastalöytämieni kristillisten tovereitten seurassa ja voidessani auttaa toisia hengellisesti.

Minut kastettiin elokuussa vuonna 1971 noin kymmenen kuukautta sen jälkeen, kun olin alkanut tutkia Raamattua.

Elämä kristittynä

Sillä kerrostaloalueella, jossa nyt asun, liikkumistani pyörätuolilla on helpotettu monin tavoin. Voin käyttää hissejä ja käydä siten monien lähistöllä asuvien ihmisten luona. Lähiympäristössäni asuu myös kolme kristittyä perhettä.

Huhtikuussa vuonna 1978 sääriluuni leikattiin, ja minun täytyi sen vuoksi viettää kolme kuukautta lepokodissa. Tutustuin sikäläisen seurakunnan kristittyihin veljiin ja sisariin, jotka kutsuivat minut käymään luonaan. Heidän ystävällisyytensä liikutti minua suuresti. Poissa ollessani kotiseurakuntani Jehovan todistajat käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja tapetoivat yksiön, jossa asun. Sellainen apu on minulle todellinen siunaus.

Vammastani huolimatta olen saanut iloa auttaessani lähimmäisiäni hengellisesti. Nähdessään minut ovellaan ihmiset usein hämmästyvät. Jotkut luulevat minun keräävän jotain avustusta. Toiset ostavat kristillisiä julkaisuja vain miellyttääkseen minua. Vain hyvin harvoin ihmiset sanovat närkästyneenä, että Jehovan todistajat käyttävät vammaisia hyväkseen saadakseen ihmisten sydämen heltymään. Useimmat ihmiset ovat kuitenkin kohteliaita minulle, ja Jehovan nimi on erityisen hyvin tunnettu ympäristössäni. Ajatus siitä, että voin olla hyödyksi viemällä Raamatun totuutta niille, jotka eivät tunne Jumalaa, saa minut ”kukoistamaan”.

Kristillisyys on siis antanut minulle sen mitä todella etsin: ”nykyisen ja tulevan elämän lupauksen”. (1. Timoteukselle 4:8) Lisäksi minulla on vuodesta 1976 lähtien ollut tilaisuus käyttää 60 tuntia kuukaudessa saarnaamiseen ja opettamiseen useita kertoja vuodessa. Itse asiassa vuoden 1981 syyskuusta alkaen olen voinut lisätä palvelustani noin sataan tuntiin kuukaudessa.

Elämälläni on nyt tarkoitus

Minut on leikattu kaikkiaan 12 kertaa: käteni on leikattu kerran ja jalkani 11 kertaa. Viittaukset pieneen kokooni tai vammaani sattuvat minuun vieläkin, mutta Raamatun antama toivo siitä, että voin joskus taas käyttää raajojani, antaa minulle elämänhalua.

Kun alan vajota itsesääliin, otan käsiini kansion, jossa säilytän Vartiotornin ja Herätkää-lehden rohkaisevia kirjoituksia. Sellaisia ovat mm. ”Arvot joiden mukaan elää” ja ”Miten oppia mukautumaan siihen mitä ei voi muuttaa”. Muistelen myös kirjoituksia toisista vammaisista, kuten esimerkiksi siitä halvaantuneesta Jehovan todistajasta, joka joutuu olemaan vuoteessa, mutta kuuntelee kokousten ohjelmat ja osallistuu niihin suoran puhelinyhteyden avulla ja toimii vanhimpana seurakunnassaan.c Tuollaiset esimerkit auttavat minua tajuamaan, että voin olla onnellinen vammastani huolimatta. Raamatun ja Jumalan hengen avulla olen voittanut katkeruuteni ja vietän nyt parempaa ja onnellisempaa elämää. – Kertonut Colette Regnier.

[Alaviitteet]

[Huomioteksti s. 23]

Panin Raamatun opetukset kokeeseen ja havaitsin, että niiden noudattamisesta oli hyvät tulokset

[Kuva s. 22]

Colette Regnier todistaa pyörätuolissa istuen