Iloitsen vammastani huolimatta
Kertonut Lee Doo-yong
Oli kylmä talvipäivä helmikuussa vuonna 1951, kun perääntyvät sotilastoverini jättivät minut kuolemaan taisteluhautaan. Molemmat jalkani olivat pahasti haavoittuneet. Minulla ei ollut muuta syötävää kuin lunta, ja kolmantena päivänä nälän aiheuttama tuska oli suurempi kuin haavojeni aiheuttamat kivut. Seitsemäntenä päivänä vihollissotilaat löysivät minut vain jättääkseen minut kuolemaan. Tänä aikana rukoilin ”Jumalaa”, kuka tahansa hän olisikin. Lupasin palvella häntä, jos hän auttaisi minua.
SOTA, joka puhkesi kesäkuussa vuonna 1950, muutti meidän kaikkien Korean niemimaalla asuvien elämän. Minut kutsuttiin palvelukseen Etelä-Korean sotavoimiin myöhemmin samana vuonna, ja ennen kuin neljä kuukautta oli kulunut, makasin pahoin haavoittuneena taisteluhaudassa. Se soi minulle aikaa ajatella, koska en voinut tehdä mitään muuta.
Minut oli kasvatettu buddhalaiseksi, mutta se ei koskaan antanut minulle todellista toivoa. Sitä paitsi vanhempani uskoivat moniin Kungfutsen opetuksiin, ja esi-isien palvonnalla oli tärkeä sija perhe-elämässämme. Mutta nyt kun tarvitsin apua, katsoin muualle ja rukoilin ”Jumalaa”, josta korean kielessä käytetään nimeä Ha-nanim.
Lopulta kommunistisen Kiinan sotilaat ottivat minut vangiksi ja veivät minut hylättyyn taloon, jossa pidettiin muutamia sotilastovereitani. Koska en halunnut joutua Pohjois-Korean joukkoihin, pakenin laahaamalla itseäni pitkin maata. Mutta kommunistisen Kiinan sotilaat ottivat minut uudelleen vangiksi ja hylkäsivät minut pian, koska he ajattelivat, etten ollut sotavangiksi ottamisen arvoinen.
Nyt oli kulunut noin 50 päivää haavoittumisestani. Vaivuin syvään uneen. Sodan heilahtelevan luonteen vuoksi ystävälliset Etelä-Korean sotilaat löysivät minut jonkin aikaa myöhemmin. Minut vietiin Koreassa olevaan Wonjun kenttäsairaalaan, mutta siellä ei kyetty hoitamaan saamaani kuoliota, joten minut siirrettiin sairaalaan Pusaniin. Vasen jalkani amputoitiin reiden yläosasta ja oikea jalkani katkaistiin polven alapuolelta. Olin masentunut ja minusta tuntui, ettei minulla ollut mitään syytä elää.
USKONNOSTAKO TOIVOA?
Sairaalassa ollessani kävi luonani kenttäpappi. Koska olin jo rukoillut Jumalaa, halusin tietää antaisiko tämä ”kristillinen” uskonto sisällystä ja iloa elämään. Mutta kaikki toivo, mitä minulla oli, oli pian häipynyt.
Pappi oli miellyttävä henkilö. Hän sanoi minulle, että olin palvellut hyvin maatani ja että pääsisin niin muodoin taivaaseen. En kuitenkaan voinut uskoa siihen. Se, että olin ollut maani palveluksessa, ei millään tavoin lisännyt Jumalan tuntemustani eikä antanut minulle syytä elää. Itse asiassa se sai minut vakuuttuneeksi siitä, ettei ”kristillinen” usko ikuiseen piinaan ollut ainoastaan järjetön, vaan ettei se myöskään voinut olla tosi Jumalasta.
KUNTOUTUSYRITYKSIÄ
Ne kaksi vuotta, jotka olin sairaalassa, olivat tuskallisia, katkeria ja tyhjiä. Kun sairaanhoitajat ensimmäisen kerran auttoivat minua kävelemään uusilla tekojäsenilläni, lentokone lensi ylitse, ja kun katsoin sitä, kaaduin selälleni. Se lamaannutti ja turhautti minut täysin. Sairaanhoitajat ponnistelivat kovasti valaakseen minuun rohkeutta, he jopa sanoivat, että ajan mittaan kykenisin vaikka tanssimaan uusilla jaloillani. Mutta heidän puheensa ei tuottanut minulle mitään lohdutusta.
Pian sen jälkeen sairaanhoitaja näki, kun nautin viisitoista rauhoittavaa tablettia, jotka olin salaa säästänyt ottaakseni itseltäni hengen. Hän pani minut oksentamaan ne ulos. Tein kolme tällaista itsemurhayritystä.
Vuoden 1953 keväällä 23-vuotiaana minut päästettiin pois sairaalasta ja minulle myönnettiin hyvin pieni eläke. Elämälläni ei ollut mitään suuntaa. Molemmat vanhempani olivat kuolleet sodassa, ja ainoa paikka, mihin voin mennä, oli vanhemman veljeni koti. Itämailla vanhimmasta veljestä tulee sellaisissa tapauksissa huonekunnan pää, ja kaikista nuoremmista veljistä ja sisarista tulee alamaisia hänelle, varsinkin perheasioissa. Halusin vapautua tästä perinteestä ja viettää itsenäistä elämää. Ajattelin, että vaimon saaminen auttaisi minua siinä.
Mutta täällä Koreassa ei mies voi mennä suoraan kosimaan. Siihen tarvitaan välittäjä, joku joka järjestää avioliiton, joko sukulainen tai hyvä ystävä. Ystäväni vaimo otti tämän tehtävän ja löysi nuoren tytön, joka oli halukas auttamaan. Avioliitto toi minulle jonkin verran riippumattomuutta, mutta elämä osoittautui silti vaikeaksi. Koimme vaimoni kanssa yhdessä monia vaikeuksia, muun muassa taloudellisia ongelmia.
USKONTO TEKEE PYSYVÄN VAIKUTUKSEN
Eräänä hyvin kuumana elokuun päivänä vuonna 1955 minulle esitettiin kysymys: Voitko elää ikuisesti maan päällä onnessa? Eräs Jehovan todistaja tuli ovelleni ja tarjosi tämännimistä kirjasta. Se oli hyvä kysymys minulle. Tällä todistajalla tuli olemaan suuri vaikutus elämääni.
Jo hänen ensimmäisillä uusintakäynneillään tunsin suurta huojennusta kuullessani hänen selittävän Raamatun perusteella, ettei ole olemassa palavaa helvettiä. Ajan mittaan aloin ymmärtää, että on olemassa rakkauden Jumala. Tämä sekä odote ikuisesta onnellisesta elämästä maan päällä avasivat eteeni jotakin sellaista, minkä voin uskoa. (Ps. 37:29) Ja koska minulla ei ollut alaraajoja, niin voitte kuvitella, kuinka onnellinen olin, kun minulle luettiin Raamatusta ennustuksia siitä, että rammat hyppivät kuin eläimet. Tässä oli tosi toivoa ja rohkaisua! – Jes. 35:6.
Kun todistaja oli käynyt kolmannen tai neljännen kerran luonani, huomasin rukoilevani Jehovaa ja ilmaisevani arvostukseni siitä, mitä olin oppinut. Raamatusta oppimani sykähdytti minua niin, etten joinakin öinä saanut unta, koska vain ajattelin näitä asioita. Nyt minulla oli ensimmäisen kerran aito syy elää. Kysymyksessä ei ollut vain elämän saaminen, vaan elämän käyttäminen rakkaudellisen Luojamme, Jehova Jumalan, palvelemiseen.
Olin niin onnellinen siitä, mitä oli tapahtumassa, että innostukseni pulppusi toisille sotainvalideille, jotka olivat liikekumppaneitani. Kolme heistä liittyi pian viikoittaiseen raamatuntutkisteluumme.
YHTEYS SEURAKUNTAAN
Ensimmäiseen kokoukseen meneminen valtakunnansaliin ei ollut helppoa minulle. Tilanteeni – kainalosauvat ja kaikki – oli minulle arka paikka, enkä pitänyt siitä, että ihmiset säälivät minua. Niinpä yleensä kartoin ihmisjoukkoja. Ainoa esittämäni tekosyy siihen, etten mennyt valtakunnansaliin, oli, etten voinut nousta kahden kerroksen portaita, vaikkei se ollutkaan todellinen ongelma.
Sitten muutaman viikon kuluttua ensi käynnistään todistaja toi mukanaan amerikkalaisen lähetystyöntekijän, joka vieraili säännöllisesti seurakunnissa Koreassa. Hänkin kannusti minua käymään kokouksissa valtakunnansalissa ja osoitti sen tarpeellisuuden ja hyödyllisyyden. Minuun teki syvän vaikutuksen se, että hän tuli käymään vaatimattomaan asuntooni ja puhui kieltäni, jonka tiesin olevan hänelle vaikeaa. Oli siksi vaikea vastata kieltävästi hänen kutsuunsa.
Kun määräpäivä tuli, olin valtakunnansalissa. Miten suuresti se vaikuttikaan minuun! En ollut koskaan aikaisemmin nähnyt sellaista ihmisjoukkoa, joka oli innokas oppimaan lisää Jumalan tarkoituksista ja palvelemaan Häntä. Kokous oli täysin erilainen kuin uskonnolliset tilaisuudet buddhalaisissa temppeleissä tai muissa kirkoissa, joissa olin ollut. Siitä lähtien säännöllinen läsnäolo valtakunnansalissa kuului osana elämääni. Oli tosiaan vaivan arvoista kävellä tunti ja kaksikymmentä minuuttia tätä neljän kilometrin matkaa.
MUITA MUUTOKSIA JA ANTAUTUMINEN
Sen jälkeen kun haavoituin sodassa, oli liiallisesta alkoholin käytöstä ja tupakoimisesta tullut tärkeä asia elämässäni. Vain ne tuntuivat siihen aikaan helpottavan sekä henkistä että ruumiillista tuskaa. Mutta kun olin noin kolme kuukautta tutkinut Raamattua ja ollut yhteydessä todistajiin, jotka eivät tupakoineet eivätkä juopotelleet, näin tarpeelliseksi luopua näistä epäpuhtaista tavoista. En enää tarvinnut niitä ruumiillisen ja henkisen kuntoni tueksi. Raamatun totuus ei hoitanut ongelmieni oireita vaan niiden syitä. Sen vuoksi elämäni laatu kohentui.
Korealaisen tavan mukaan perheenpää ottaa johdon esi-isien palvonnassa ja kaikkien nuorempien veljien ja heidän vaimojensa odotetaan seuraavan hänen johtoaan. Esi-isien palvontatilaisuuksia tulee melko monta kertaa vuodessa. Kun ymmärsin, että Jumalan sana osoittaa kuolleitten olevan tiedottomia ja kykenemättömiä auttamaan tai estämään meitä, kieltäydyin osallistumasta tähän väärään palvontaan. (Saarn. 9:5, 10) Se oli järkytys vanhemmalle veljelleni. Koska en osallistunut tähän väärään palvontaan, hän alkoi vastustaa voimakkaammin vaimoani. Tämän vastustuksen kestäminen ja todistajaksi tuleminen oli erittäin vaikeaa vaimolleni.
Noin yhdeksän kuukautta sen jälkeen, kun sain ensi kosketuksen todistajiin, pidettiin Söulissa kansainvälinen konventti. Ensimmäisen kerran läsnä oli Jehovan todistajien hallitsevan elimen jäsen, N. H. Knorr. Hänen kannustavat raamatulliset puheensa vaikuttivat minuun syvästi. Tämä suuri konventti vahvisti uskoani, kun näin järjestön ja ihmisten järjestyksellisyyden ja heidän huolenpitonsa toisistaan. Tässä tilaisuudessa huhtikuussa 1956 minut kastettiin vertauskuvaksi antautumisestani palvelemaan Jehova Jumalaa yli kolmensadan muun konventtiin osallistuvan kanssa.
JEHOVAAN LUOTTAMINEN
Ensimmäiset liikekumppanini olivat myös sotaveteraaneja, joista yksi kastettiin kanssani. Mutta toiset kumppanit käyttivät tilannetta hyväkseen, kun omistin niin paljon aikaa kristillisiin kokouksiin, Raamatun tutkimiseen ja toisille saarnaamiseen. He veivät lopulta minulta kaikki asiakkaani ja perustivat oman liikkeen. Velkojemme maksamiseksi minun täytyi myydä omistamani pieni talo, ja perheemme asui jonkin aikaa väliaikaisessa suojassa telttakankaan alla. – Matt. 6:33.
Sotaveteraanina saatavissani oli hyväpalkkaisia työpaikkoja. Mutta niiden vastaanottaminen olisi vaatinut minua toimimaan vastoin kristillistä omaatuntoani, koska työpaikat olivat yhteydessä toimintaan, joka kuvaillaan Raamatussa sellaiseksi, mitä Jumalan palvelijat eivät voi hyväksyä. – Jes. 2:4.
Mutta apu tuli odottamattomalta taholta, kun erään invalidisairaalan johtaja otti minuun yhteyttä ja kysyi, tekisinkö neuletöitä hänen sairaalaansa varten. Vaikka minulla ei ollut siitä mitään kokemusta, luotin Jehovaan ja pidin maallista työtäni hänen keinonaan huolehtia välttämättömistä tarpeistamme. Kuluneiden viiden vuoden aikana olen poikani avulla kyennyt hankkimaan kohtuullisen toimeentulon ilman, että se olisi häirinnyt velvollisuuksiamme ja etujamme kristillisessä seurakunnassa.
PERHEENI OMAKSUU TOSI PALVONNAN
Otin lapseni säännöllisesti mukaan valtakunnansaliin ja muistan joitakin hankalia tilanteita, kun lapset olivat ilkikurisia sillä aikaa, kun olin lavalla. Vaikka vaimoni vastusti kaikkea ruumiillista kuritusta, minun mielestäni sillä oli aikansa ja sijansa. Palatessamme kokouksista istuuduimme tyhjälle tontille ja pohdimme lasten kanssa, miksi heidän pitäisi käyttäytyä oikein. Joskus kun he tiesivät, että he saisivat selkäänsä, he livistivät ja juoksivat nopeammin kuin minä pääsin kainalosauvoillani ja välttivät sillä tavoin valmennuksensa tämän puolen. Nyt me kaikki nauramme muistellessamme sitä, mutta siihen aikaan totisesti kadehdin vanhempia, joilla oli kaikki ruumiinjäsenet tallella.
Kun vaimoni alkoi tutkia Raamattua ja tuli hengellisesti niin vahvaksi, että kykeni vastustamaan vanhempaa veljeäni esi-isien palvontaan liittyvissä asioissa, hänet kastettiin vuonna 1969. Se rikastutti perhe-elämäämme, eikä lasten valmentaminen ollut enää sellainen ongelma kuin se oli ollut. Olimme onnellisia, kun ensimmäinen tyttäremme meni naimisiin eräässä toisessa seurakunnassa toimivan avustavan palvelijan kanssa.
Meillä on ollut tavoite lapsemme valmentamisessa. Se on ollut Jehovan palvelemisen halun kehittäminen heidän sydämessään. Olemme pitäneet heidän edessään hyvin toivottavana tavoitteena saarnaamisen ja opettamisen kokoajanpalveluksessa. Ja kaikki lapsemme ovat maistaneet tätä suurenmoista palvelusta. Vuodesta 1974 lähtien toinen tyttäremme, Mee-hee, on ollut tässä kokoajanpalveluksessa, mikä on auttanut perhettämme hengellisesti.
SEURAKUNNAN TOIMINTA
Noin neljä vuotta sen jälkeen, kun minut kastettiin, lähelle kotiani muodostettiin seurakunta, ja minut nimitettiin seurakunnanpalvelijaksi (esivalvojaksi). Tästä seurakunnasta on sen jälkeen muodostettu kolme muuta seurakuntaa. Olen erikoisesti kiinnittänyt huomiota kristittyjen sisartemme epäuskoisiin puolisoihin, ja olen tähän mennessä kyennyt auttamaan yli kolmeakymmentä heistä tulemaan todistajiksi. Nämä ovat myöhemmin myöntäneet, etteivät he voineet fyysisen tilani takia kieltäytyä puhumasta kanssani. Toiset, jotka eivät ole ottaneet vastaan totuutta, ovat ainakin olleet ymmärtäväisempiä kristittyjä vaimojaan kohtaan, jotka ovat arvostaneet sitä.
Yksi aviomies uskoi Kungfutsen opetuksiin ja vastusti kovasti vaimoaan pääasiassa sen käsityksensä vuoksi, että naisen paikka on kotona ja että hänen pitäisi olla siellä kaiken aikaa. Se merkitsi tietysti sitä, ettei vaimo voinut käydä kristillisissä kokouksissa eikä osallistua toisille saarnaamiseen kodin ulkopuolella. Kävin miehen luona monta kertaa ja pääsin hyviin väleihin hänen kanssaan. Lopulta hän vaimonsa kannustuksesta suostui olemaan läsnä yhdessä ohjelmajaksossa konventissamme. Ohjelma ja konventissa läsnä olevat tekivät häneen niin syvän vaikutuksen, että hän kotimatkallaan kävi luonani ja pyysi raamatuntutkistelua. Hän on nyt vanhin kristillisessä seurakunnassa.
Lähes neljännesvuosisata on kulunut siitä, kun aloin oppia Raamatun totuuksia, jotka ovat antaneet niin suuren merkityksen ja toivon elämälleni. En ole koskaan menettänyt luottamustani Jumalan kallisarvoisiin lupauksiin, ja juuri siksi olen iloinnut elämisestä vammastani huolimatta.
[Kuva Lee Doo-yongista s. 9]