Thamesin sulkuportit

Herätkää-lehden Englannin-kirjeenvaihtajalta

NYKYÄÄN miljoonat lontoolaiset voivat nukkua rauhallisina. Tähän asti heidän henkensä ja kotinsa ovat olleet vaarassa. Suur-Lontoon alueesta on noin 120 neliökilometriä nousuveden korkeimman tason alapuolella. Matalimmat alueet on merkitty yllä olevaan karttaan tummalla värillä. Suuri tulva olisi aikaisemmin saattanut aiheuttaa ainakin 30 miljardin markan vahingot, ja se olisi voinut lamaannuttaa suuren osan kaupungista. Pulma on ratkaistu rakentamalla Thamesiin 10 tulvaportin sulkupato. Sitä alettiin käyttää marraskuussa 1982.

Thames ei ole aina ollut yhtä tarkoin rajattu kuin nykyään. Aikoinaan Lontoosta merelle ulottuva alue on ollut vain suunnaton suo, jonne nousuvedet ovat silloin tällöin tulvineet. Kaupungin kasvaessa otettiin käyttöön kuitenkin yhä enemmän maata, ja sen pitämiseksi kuivana rakennettiin rantapenkereet. Siitä huolimatta korkeat nousuvedet joskus murtautuivat näiden ihmisen tekemien pengerrysten läpi tai ylittivät ne. Eräs anglosaksinen aikakirja kertoo suuresta tulvasta vuodelta 1099. Myöhemmin historioitsija John Stow kirjoitti, että vuonna 1236 Thames tulvi yli äyräittensä ja ”monet alueen asukkaista hukkuivat, ja keskellä Westminsterin suuren palatsin juhlasalia miehet jopa soutivat veneillä”.

Tulvat alkoivat käydä niin yleisiksi – niitä sattui suunnilleen kerran vuosikymmenessä – että ne ilmeisesti alettiin hyväksyä väistämättöminä. Tulvan torjunta jätettiin vuosisatojen ajan yksityisten maanomistajien asiaksi, jotka rakensivat jokeen penkereitä ja pitivät ne kunnossa suojellakseen omaisuuttaan. Sitten vuonna 1879 parlamentti päätti, että tehtävä kuuluu paikallisille viranomaisille. Tulvien vaara lisääntyi silti jatkuvasti.

Miksi? Aikakauslehti New Scientist selittää: ”Ensiksikin, Lontoo vajoaa vähitellen. Ei ainoastaan savipohja, jolla kaupunki lepää, puristu hitaasti kokoon, vaan vuosisatojen kuluessa koko Englannin maaperä kallistuu – – maan kaakkoisosan painuessa vähitellen 30 senttimetrin nopeudella sadassa vuodessa. Toiseksi, Pohjanmeren nousuvedet yltävät joka vuosi yhä korkeammalle.” Sen ajatellaan aiheutuvan napajäätikön sulamisesta. Ja kolmanneksi, Thamesin vuorovesien eli niiden merivesien määrä, jotka virtaavat jokea ylös ja alas, on lisääntynyt. Koska pohjaa on toistuvasti ruopattu ja rantapenkereitä on korotettu, vesillä on syvempi ja esteettömämpi kulku. Kaikki nämä tekijät yhdessä ovat nostaneet nousuvesien korkeutta Lontoon keskustassa yli 70 senttimetriä kuluneiden sadan vuoden aikana.

Tulva-aallot todellinen vaara

Pahin uhka koituu kuitenkin Pohjanmeren myrskyjen ajamista tulva-aalloista. Kun matalapaineen alue liikkuu Atlantin yli ja Skotlannin ympäri, se saa suuret vesimassat nousemaan alhaalla olevassa meressä. Kun myrskytuuli ajaa näitä suunnattomia ylimääräisiä vesimassoja eteenpäin pitkin suppilonmuotoista Pohjanmerta, ja jos lisäksi on nousuveden aika, Lontoo on vaarassa. Tilannetta saattaa vaikeuttaa lisäksi se, jos joki sattuu samalla tulvimaan kovien sateiden vuoksi.

Itse Lontoon keskusta oli tulvan alla viimeksi vuonna 1928. 14 ihmistä hukkui, paljon kauppatavaraa turmeltui ja rakennukset sekä erilaiset laitteet kärsivät suunnatonta vahinkoa. Vuonna 1953 joen alajuoksulla sen suppilomaisella suulla sattui vielä tuhoisampi tulva, jossa 300 ihmistä menetti henkensä. Sama Pohjanmeren tulva-aalto vaati Hollannissa 2000 henkeä. Lontoon keskusta kuitenkin pelastui, sillä varotoimet siellä pitivät. Murhenäytelmä oli kohtaamassa kaupunkia jälleen 8. huhtikuuta 1982. Tulva-aalto oli tulossa pitkin Pohjanmerta, ja samaan aikaan sattui olemaan nousuveden aika. Kun jäljellä oli enää vain muutama tunti, tuuli muutti suuntaansa ja vaara oli ohi.

Liikkuva suojavarustus

Jotakin tarvittiin suojelemaan Lontoota tulvilta siten, että joki pysyisi silti laivoille avoimena. Esillä oli kaksi vaihtoehtoa. Yksi oli korottaa seinämiä ja pengerryksiä lisää kaksi metriä. Etuna olisi se, että seinämiä on helppo hoitaa eivätkä ne todennäköisesti petä inhimillisen virheen tai mekaanisen vian vuoksi. Mutta jos niiden korkeutta lisättäisiin, ne olisivat rumia ja estäisivät näkyvyyttä. Siksi se ajatus hylättiin.

Toisena vaihtoehtona oli pystyttää joen poikki jonkinlainen sulkupato ja korottaa tulvavalleja vain alajuoksulla. Ensin ehdotettiin patoa, jonka sulkujen kautta laivat voisivat kulkea. Satama-alueen omistajat vastustivat tällaista suunnitelmaa jyrkästi vuosisadan ajan, koska he pelkäsivät hankalien sulkujen karkottavan laivat muualle. Myös äskettäin perustettu Lontoon satamalaitos vastusti suunnitelmaa, koska pato lisäisi merkittävästi joen liejuuntumista ja merkitsisi suunnattomia ruoppauskustannuksia. Kun asiasta oli keskusteltu runsaasti ja erilaisten vaihtoehtojen toteutusmahdollisuuksia oli tutkittu ja kokeiltu, päätettiin rakentaa liikkuvista osista koostuva sulku, joka voitaisiin tarvittaessa muuttaa padoksi. Parlamentti teki asiasta päätöksen elokuussa 1972 ja työt voitiin aloittaa. Paikaksi valittiin Silvertown, joka sijaitsee joen alajuoksulla noin 13 kilometrin päässä Tower Bridgestä.

Miten se toimii

Kukin sulku koostuu pääasiassa kolmesta osasta: portista, kynnyksestä ja aallonmurtajasta. Aallonmurtajien välissä vieri vieressä olevat kymmenen porttia kattavat koko 520 metriä leveän joen. Kuudessa niistä on nouseva sulkuportti, kuten piirroksesta ilmenee. Kun sulkuportteja ei käytetä, ne on suunniteltu makaamaan vaakatasossa joen pohjaan upotetuissa kynnyksissä. Ne eivät siten estä joella tapahtuvaa liikennettä, vuorovesiä eivätkä itse joen virtaamista. Kun ne ovat pystyasennossa, ne suojaavat kuitenkin jopa sellaisilta tulva-aalloilta, jotka ovat 1,7 metriä korkeampia kuin vuoden 1953 tuhoisa tulva-aalto. Näistä porteista neljä on 61 metriä leveitä, mikä antaa laivoille runsaasti tilaa kulkea niistä. Kukin niistä on todellisuudessa yhtä leveä kuin Tower Bridge -sillassa oleva aukko. Nämä teräksiset sulkuportit ovat 16 metriä korkeita, mikä merkitsee sitä, että käytössä ollessaan ne kohoavat joen pohjasta korkeammalle kuin viisikerroksinen rakennus.

On kiinnostavaa, että nämä kaikkiaan 23000 tonnia painavat kynnykset eivät makaa pehmeässä joenpohjassa. Niiden samoin kuin sulkuporttienkin painon kantavat aallonmurtajat. Ja sulkuportit sopivat niin täsmällisesti aallonmurtajien väliin, että vain hyvin mitätön määrä vettä pääsee kulkeutumaan niiden välitse.

Yhdeksän aallonmurtajaa, jotka kannattavat porttien sekä kynnysten valtavaa painoa, oli kiinnitettävä 15 metriä joen pohjan alapuolella olevaan kalkkikiveen, joka on lujaa kuin betoni. Aallonmurtajien päällä on raskas koneisto, jolla liikutellaan sulkuportteja. Koneistojen suojaamiseksi säältä ne on peitetty ruostumattomalla teräskuorella, joka muistuttaa laivan keulaa ja antaa itse aallonmurtajille merellisen ilmeen.

Toiminta hätätilanteissa

Sulkujen kaikkia tärkeitä osia on kaksittain, jotta hätätilanteessa epäonnistumisen mahdollisuus olisi mahdollisimman pieni. Käyttövoimaa voidaan saada kolmesta lähteestä: sulun omista voimalaitteista tai valtakunnallisesta verkostosta joko joen pohjois- tai eteläpuolelta. Mitään ei ole jätetty sattuman varaan. Kaikki sulkuportit voidaan sulkea vain 30 minuutissa – äärimmäisessä hädässä 15 minuutissa. Kahdesti kuussa kaikki sulkuportit suljetaan toinen toisensa jälkeen sen varmistamiseksi, että ne toimivat hyvin.

Thamesilla kulkevia laivoja ja pikkualuksia tarkkaillaan jatkuvasti tutkalla samaan tapaan kuin lentokoneita kentän yläpuolella. Hätätilanteessa laivoille annetaan varoitus kaksi tuntia etukäteen. Sitten vahvat nostotangot nostavat sulkuportit, jotka lukitaan paikoilleen, ja Lontoo on turvassa, suojassa mereltä. Sulkuportit joutuivat kokeeseen ensimmäisen kerran käyttöönottonsa jälkeen, kun nousuvesi yhdessä Pohjanmereltä puhaltavien myrskytuulien kanssa aiheutti uhkaavan tilanteen Lontoolle helmikuun ensimmäisen ja toisen päivän välisenä yönä vuonna 1983. Viranomaiset kertoivat, että ”laitteet toimivat täydellisesti”.

Koska kustannukset ovat olleet yli neljä miljardia markkaa, on herätetty kysymys: onko kaikki sen arvoista – varsinkin koska sulkuja oletetaan tarvittavan tämän vuosisadan loppuosan aikana vain kaksi tai kolme kertaa vuodessa? Kuitenkin jos nousuvedet tulevat yhä korkeammiksi samaa vauhtia kuin kuluneitten 200 vuoden aikana, ja kun Lontoo painuu jatkuvasti alaspäin, sulkuja tullaan käyttämään yhä enemmän. Ne on rakennettu kestämään sata vuotta. Käyttökustannusten ollessa hyvin pienet rakennuskustannuksia voidaan pitää yhdessä erässä maksettuna vakuutusmaksuna kaupungin suojelemiseksi. Lontoon asukkaat sekä valtavat omaisuuteen, teollisuuteen, kauppaan ja tärkeisiin palveluihin tehdyt sijoitukset ovat nyt turvassa.

Thamesin ylittävät tulvaportit ovat todella erinomainen esimerkki siitä hyödystä, jota ihmiset voivat saada, kun insinööritaitoja käytetään ihmisten hyvinvointia edistäviin tarkoituksiin.

[Kartta s. 24]

(Ks. painettu julkaisu)

Westminster

Lambeth

City

Southwark

Tower Hamlets

Lewisham

Newham

Sulun paikka

Greenwich

Bexley

Barking

[Kuvat s. 25]

A. Sulkuportti on poissa käytöstä ja upoksissa joen pohjassa

B. Sulkuportti nostettu tulva-asentoon, jossa se patoaa mereltä tulevat vedet

A Avoinna

B Suljettuna