Riittääkö maineensa huipulla oleminen?
UNELMANI toteutuivat elokuun 17. päivän iltana vuonna 1968. Tulkitsin Hippolytoksen vaikuttavaa roolia vuosisatamme alkupuolella eläneen espanjalaisen kirjailijan Miguel de Unamunon näytelmässä Faidra. Toiset ammattinäyttelijät, jotka näyttelivät isääni ja äitipuoltani, olivat näyttelijöitten parhaimmistoa. Kohtauksiin oli saatu voimaa ja todellisuudentuntua, ja ne tempasivat yleisön mukaansa. Meidät keskeytettiin viisi kertaa kättentaputuksin. Kahdessa kohtauksessa lankesi vuoropuhelun pääsisältö minulle.
Tuo ilta Espanjassa Madridin provinssissa sijaitsevan San Lorenzo del Escorialin kaupungin järjestämillä festivaaleilla merkitsi minulle ratkaisevaa läpimurtoa. Vuosia kestäneen katkeran kamppailun jälkeen pääsin maistamaan täydellisen menestyksen makeutta. Pian sen jälkeen aloin saada enemmän ja parempia tarjouksia elokuvantekijöiltä ja televisiolta.
Mutta mikä oli saanut minut antautumaan teatteriuralle? Jotta ymmärtäisitte vaikuttimiani, palatkaamme ajassa taaksepäin 1940-luvulle Andalusiassa sijaitsevaan Sevillaan, lapsuuteni maailmaan, jolloin elettiin vuosina 1936–1939 käydyn Espanjan sisällissodan jälkeistä kammottavaa aikaa.
Levoton lapsuus
Olin viisihenkisen lapsikatraan vanhin ja olin kasvanut sodanjälkeiselle kaudelle tyypillisen köyhyyden, nälän ja kurjuuden keskellä. Olimme niin köyhiä, että minulla oli tapana norkoilla paikallisen ruokatavarakaupan lähettyvillä ja odotella toisten asiakkaitten poistumista, jotta voisin toisten tietämättä ostaa leipää velaksi. Uskon näyttelijäntaitojeni todella alkaneen siitä, kun yritin puijata naapureita.
Elämä kotona ei juuri ollut ruusuilla tanssimista. Vanhempani riitelivät ja tappelivat alinomaa. Isä oli avoimesti kaikkea uskonnolta tuntuvaa vastaan, kun taas äiti ja isoäiti uskoivat Neitsyt Mariaan ja kaikkiin katolisen kirkon ”pyhimyksiin”. Lapsena elämääni hallitsivat pelko ja turvattomuus: väkivallan pelko, uskonnollisen taikauskon aiheuttama pelko, la mala suerten eli pahan onnen pelko, joka näytti olevan yhteydessä kaikkeen.
Kaikesta tästä huolimatta puhkaisin joskus lapsellisessa mielikuvituksessani painajaiseni kattoon reiän ja aloin uneksia . . . uneksia paremmasta maailmasta, jossa ihmiset rakastaisivat toisiaan ja luottaisivat toisiinsa. Tuollaiset lapselliset valveunet olivat varaventtiilini.
Teatteri saa minut valtoihinsa
Kuusitoistavuotiaana sain ensimmäisen ujon kosketukseni teatteriin. Menin seuraamaan harrastelijaryhmän esitystä erääseen Sevillan katoliseen kouluun. Istuin odotuksen vallassa ja tukahdutin jännitykseni. Esirippu nousi, ja yllätyksekseni sen takaa paljastui eteeni kaunis musiikillinen, värikäs ja kuvitteellinen maailma. Siitä hetkestä lähtien teatteri sai minut valtoihinsa. Tässä oli se onnellinen ja nähtävästi pelosta, kyynelistä ja nälästä vapaa maailma, jossa voisin laskea mielikuvitukseni laukkaamaan vapaasti. Se olisi ponnahduslauta, jolta voisin kertoa unelmistani ja toiveistani toisille. Päätin, että minusta tulisi näyttelijä.
Otin heti yhteyttä erääseen harrastelijanäyttelijöitten ryhmään ja kysyin, pääsisinkö mukaan sen seuraavaan näytelmään. Sen nimenä oli Herramme Jeesuksen Kristuksen kärsimys ja kuolema. Ryhmä tarvitsi ylimääräisiä näyttelijöitä, joten pyyntööni suostuttiin. Sain vähäpätöisen roolin, jossa minun piti näytellä Andreasta, yhtä kahdestatoista apostolista. Vaikka osallistumiseni jäi hyvin vähäiseksi, se riitti osoittamaan minulle, että olin vihdoin löytänyt oman paikkani. Tämä ensimmäinen näytelmä oli tärkeä toisestakin syystä: se tutustutti minut Raamatun Jeesukseen. Henkilönä hän herätti minussa syvää kunnioitusta ja ihailua.
Olin päättänyt edistyä, joten kirjoittauduin Sevillan konservatorioon opiskelemaan näyttämötaidetta. Kahdeksantoistavuotiaana pääsin ensi kerran esiintymään ammattiseurueessa, joka oli maakuntakiertueella. Ensimmäinen roolini oli opiskelijan rooli. Lyhyitten harjoitusten jälkeen suoritin vaatimattoman ensiesiintymiseni oikeassa teatterissa. Vihdoinkin olin saanut jalkani menestykseen johtavien tikkaitten ensimmäiselle puolalle. Ammattilaisten ja harrastelijoitten välillä oli todella suuri ero! Ilmapiirille oli leimaa-antavaa tietynlainen vauraus, tärkeys ja itseriittoisuus.
Olin useita viikkoja johtajan apulaisena ja jouduin hoitamaan monenlaisia tehtäviä. Johtaja oli samalla päänäyttelijä. En voinut uskoa hyvää onneani. Olin nyt osa tästä kauniista kuvitteellisesta maailmasta.
Menestykseen johtavat tikkaat
Valitettavasti lapsuudenunelmani pirstoutuivat pian. Aloin tajuta, että ympärilläni oli moraalittomuutta. Päänäyttelijä ja -näyttelijätär elivät yhdessä, vaikka nainen oli jo naimisissa jonkun muun kanssa. Edelleen tämä nainen pani pahakseen rakastajansa minulle osoittaman ystävällisyyden, ja lyhyen ajan kuluttua sain potkut. Niinpä palasin Sevillaan saattaakseni näyttämötaiteen opintoni päätökseen.
Tiesin tarvitsevani lisää kokemusta ja ohjelmistoni laajentamista, joten tein sopimuksen erään maakuntateatterin kanssa. Kierreltyäni kaksi vuotta Andalusiaa ja esiinnyttyäni sellaisissa kaupungeissa kuin Córdobassa, Málagassa ja Sevillassa päätin, että olisi aika mennä Madridiin, Espanjan pääkaupunkiin, jossa useimmat tärkeimmistä teattereista toimivat. Ensimmäisen sopimukseni tein vuonna 1962 Eslava-teatterin kanssa, jolloin pääsin näyttelemään José María Pemánin komediassa Hombre Nuevo (Uusi ihminen). Tanssin roolissani twistiä, joka oli siihen aikaan suurta muotia Espanjassa. Aloin saada mainetta.
Seuraavan tärkeän nousuaskeleeni maineen tikkailla otin vuonna 1967, jolloin esiinnyin venäläisen Maksim Gorkin näytelmässä Pohjalla Madridin María Guerrero -teatterissa. Sain jälleen työskennellä erinomaisten näyttelijöitten kanssa, mikä sekä valmensi että innosti minua.
Vuonna 1968 sain vihdoin tilaisuuden päästä esiintymään televisiossa. Olin jo näytellyt vähäpätöisiä osia televisiossa, mutta nyt minulle tarjottiin yhtä pääosaa näytelmässä La herida luminosa (Hohtava haava), jonka on tehnyt José María de Sagarra, vuosisadallamme vaikuttanut katalonialainen runoilija ja näytelmäkirjailija. Tuolloin sääkin suosi minua. Tuona iltana satoi niin rankasti, että monet pysyttelivät kotona ja katsoivat televisiota. Tulin taiteilijanimelläni ”Manuel Toscano” yhdessä yössä kuuluisaksi koko Espanjassa. Eräs elokuvatuottaja tarjosi minulle yhtä seuraavan elokuvansa pääosista.
Todellisuus on toisenlainen
Joka suhteessa näytti käyvän niin kuin olin halunnutkin. Mutta en silti ollut tyytyväinen. Teatteri ei ollut osoittautunut siksi ylen onnelliseksi mielikuvitusmaailmaksi, jollaiseksi olin kuvitellut sen nuoruudessani. Sen sijaan se hyvin harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta oli täynnä turhamaisuutta, kateutta, taikauskoisia käsityksiä ja moraalittomuutta. Havainnollistan pettymystäni eräällä tapauksella.
Kerran minulle soitti ventovieras, joka halusi tavata minut eräässä tunnetussa madridilaisessa kahvilassa, jossa johtavat näyttelijät ja näyttelijättäret tapasivat käydä. Sovittuun aikaan eräs hyvin pukeutunut mies esittäytyi minulle johtajana, joka etsi miespuolista pääosan esittäjää näytelmään, jonka hän aikoi esittää. Hänen mielestään sopisin mainiosti näyttelemään tuota roolia, ja hän kutsui minut kotiinsa voidaksemme neuvotella sopimusehdoista. Päästyämme sisälle hän kapsahti kaulaani ja koetti suudella minua!
Hän oli siis yksi teatterimaailman homoseksualisteista. Hän pysyi siinä kannassaan, että jos mielin pääroolia, minun pitäisi olla yhteistoiminnallisempi. Sysäsin hänet luotani ja sanoin, etten ollut halukas työskentelemään hänen ehdoillaan, ja ryntäsin ulos.
Valitettava totuus on, että viihdemaailma on kieroutumien ja moraalisen turmeluksen mädättämää. Ja monet elävät jatkuvan epävarmuuden vallassa. Huippunäyttelijöitä vaivaa pelko, että heidän valonsa voi sammua seuraavassa ensi-illassa. Heidän menestyksensä kestää yhtä kauan kuin heidän tuorein näytelmänsä pysyy ohjelmistossa. Niinpä huumeet ja luvattomat sukupuolisuhteet ovatkin yleinen pakoreitti.
Olosuhteet muuttuvat
Käydessäni vuonna 1965 Madridin näyttämötaiteen konservatoriossa tapasin erään näyttelijäksi opiskelevan tytön, ja kiinnostuin hänestä. Myöhemmin me menimme kihloihin, ja syyskuussa 1967 me solmimme avioliiton. Sen jälkeen hänestä on tullut neljän lapsemme äiti, ja lapset ovat tehneet elämämme tarkoituksenmukaiseksi ja täyttäneet sen ilolla.
Vuonna 1969 tapahtui sellaista, mikä myös oli muuttava elämäämme. Ollessani mukana elokuvan Los cañones de Córdoba (Córdoban kanuunat) teossa ”Roma”-yhtiön studioissa Madridissa tapasin nuoren näyttelijättären, joka alkoi puhua minulle Raamatusta. Hän selitti minulle, mikä on Jumalan tarkoitus ihmiskunnan ja maan suhteen ja miten Jumalan valtakunta toisi pian rauhan ja turvallisuuden. Uteliaisuuteni kasvoi, ja halusin tietää enemmän. Hän kutsui minut seuraavana päivänä pidettävään Jehovan todistajien konventtiin. Siihen aikaan todistajat olivat vielä kiellettyjä Espanjassa. Konventti oli määrä pitää autotallissa, mutta se ei saanut minua muuttamaan mieltäni.
Päästyäni sinne aito ystävällinen ilmapiiri teki minuun heti suuren vaikutuksen. Ricardo Reyes -niminen vanhin sopi kanssani siitä, että alkaisimme tutkia Raamattua. Hänen rauhallisuutensa, vaatimattomuutensa ja selkeä ajattelutapansa tyydyttivät erinomaisesti ulospäin suuntautunutta näyttelijän minääni.
Tutkistelun edistyessä minua alkoivat ahdistaa epäilykset. Oliko tämä tosiaankin totuus vai pelkkää huijausta kuten muutkin uskonnot? Oliko kyseessä jonkinlainen silmänkääntötemppu tai juoni? Elettyäni monia vuosia kuvitteellisessa, valheellisessa maailmassa kaipasin totuutta, oikeaa elämää.
Se tuli minulle niin tärkeäksi, että innoissani laiminlöin työtäni voidakseni tutkia Raamattua. Mielessäni oli monia kysymyksiä, joihin halusin saada vastauksen. Mikä on elämän tarkoitus? Onko Jumala olemassa? Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen? Raamatun ja oppikirjan Totuus joka johtaa ikuiseen elämään avulla epäilykseni hävisivät. Tutkittuamme yhdeksän kuukautta vaimoni ja minä olimme vakuuttuneita siitä, että tämä oli totuus, ja meidät kastettiin syyskuussa 1970.
Uusi haaste
Raamatun aiheuttama näkemyksen ja persoonallisuuden muuttuminen asettivat minulle haasteen: voisinko sovittaa uuden kristillisen elämäntapani rooleihin, joita näyttelin teatterissa ja televisiossa? Käännekohdaksi taisi tässä mielessä muodostua päivä, jolloin olin harjoituksissa muutaman muun näyttelijän, erään ohjaajan ja erään teatterinjohtajan kanssa. Keskustelu lähti käyntiin siitä, miten voitaisiin lisätä yleisön kiinnostusta näyttämötaidetta kohtaan. Yleisenä valituksen aiheena oli se, että sensuuri oli liian ankaraa ja että jos sitä lievennettäisiin seksikkäämpien kohtausten sallimiseksi näyttämöllä, kansa alkaisi tungeksia lippuluukuille. Kun näin kaikkien näiden ammattilaisten, arvostettujen teatteri-ihmisten, olevan yhtä mieltä kenenkään uskaltamatta puolustaa tosi taidetta, hyviä tapoja ja kulttuuria, tajusin meidän kaikkien olevan samassa ansassa: kaupallisen seksin luoman halpahintaisen menestyksen ansassa. Päätin luopua koko näyttelemisestä.
Ystäväni ennustivat, että palaisin pian näyttelemään, sillä se oli mennyt minulle veriin. Tämä palauttaa mieleeni sen, mitä kuuluisa espanjalainen näyttelijä José María Rodero on kerran sanonut: ”Jos teatteri häviäisi, ei tapahtuisi mitään. Toisaalta jos me jäisimme ilman vettä, se kyllä tuntuisi ja vaikuttaisi – – Näyttelijä on teatterin ja kulttuurin tavoin ylellisyyttä, tietenkin tarpeellista mutta ei kuitenkaan korvaamatonta ylellisyyttä.”
Tästä on nyt kulunut jo runsaat kymmenen vuotta, ja voin rehellisesti sanoa, etten kaipaa näyttämölle. Voin yhä harrastaa tätä taidetta joka vuosi ohjaajana ja näyttelijänä raamatullisissa näytelmissä, joita Jehovan todistajat esittävät piirikonventeissaan. Vaimoni ja minä olemme näytelleet tällaisissa näytelmissä monituhantisten yleisöjoukkojen edessä erilaisissa luentosaleissa ja erilaisilla jalkapallostadioneilla. Erona on se, että me esiinnymme nyt paremmista vaikuttimista. Teatterissa halusin olla tähti, olla imarreltu. Näissä raamatullisissa näytelmissä on tärkeintä kertomus, eivät näyttelijät. Niinpä näyttelijät eivät kilpaile niissä keskenään eivätkä kohtele toisiaan yliolkaisesti. Nämä raamatulliset roolit ovat antaneet minulle paljon suurempaa tyydytystä siitä yksinkertaisesta syystä, että me olemme esittäneet ylevän moraalin sävyttämiä todellisia tapahtumia kuuluisien Raamatun henkilöitten elämästä.
Työtön näyttelijä
Jokaisen näyttelijän tapaus on tietenkin erilainen, enkä yritä sanoa, että kristitty ei voi työskennellä näyttämöllä. Se on omantunnon asia. Jätettyäni teatterin minun kuitenkin oli etsittävä uutta työtä. Minulla ei ollut teatterikokemukseni lisäksi muunlaista pätevyyttä. Monien vaikeuksien jälkeen sain lopulta työtä, ja siihen loppuivat taloudelliset ongelmamme.
Olemme varmasti osoitus siitä, että Jehova on uskollinen sanalleen ja tukee niitä, jotka etsivät ensin hänen Valtakuntaansa. On käynyt niin kuin Raamattu sanoo: ”Olen ollut nuori ja olen vanhaksi tullut, mutta en ole nähnyt vanhurskasta hyljättynä enkä hänen lastensa kerjäävän leipää.” – Psalmit 37:25.
Shakespeare on kirjoittanut: ”Maailman maailmana nään, – – vain näyttämönä, jolla joka mies saa osansa.” Olen kuitenkin havainnut, että elämä voi olla paljon mielekkäämpää kuin tällainen, mutta sillä ehdolla, että ihminen oppii tuntemaan Jehovan ja hänen rakkaudellisen tarkoituksensa ihmiskunnan suhteen. Perheenä me toivomme näkevämme yhdessä ajan, jolloin maapallo muutetaan sellaiseksi, millainen sen mahdollisuuksiensa puolesta pitäisikin olla: paratiisimaiseksi puistoksi tottelevaista ihmiskuntaa varten. Tämä ei ole mikään kuvitelma. Se perustuu Korkeimman Jumalan juhlallisiin lupauksiin, ja me olemme varmat siitä, että hänen on mahdotonta valehdella. (Heprealaisille 6:18; Tiitus 1:2) – Kertonut Manuel García Fernández.
[Kuva s. 24]
Manuel García Fernández ja hänen vaimonsa raamatullisessa näytelmässä