Luistelutähdeksi pääseminen oli minulle kaikki kaikessa
LAPSENA halusin tulla balettitanssijattareksi, mahdollisesti jopa balettitähdeksi. Juutalaiset vanhempani panivat minut jo pikkutyttönä opettelemaan balettia. Opiskelin kymmenen vuotta kolmessa kuuluisassa balettikoulussa: Ballets Russes de Monte Carlossa, Fokine Ballet Companyssa ja American Ballet Theaterissa. Mutta koska baletti ei täysin sopinut minulle heikkojen jalkaholvieni takia, päätin kokeilla jazz-balettia New Yorkissa.
Ollessani kiertueella erään newyorkilaisen teatteriryhmän kanssa, joka esitti musikaalia Miten menestyä vaivatta liike-elämässä, tapasin muutamia erittäin mielenkiintoisia ihmisiä, Ice Capades -jääshow’n esiintyjiä. He kutsuivat minut seuraamaan harjoituksiaan. Huippulahjakkaat luistelijat yhdistivät baletin herkkyyden luistelutekniikkaan, ja tulos oli erittäin kaunis. Jääshow’n agentit ajattelivat voivansa valmentaa minusta taitoluistelijan pariluisteluun, sillä olin jo tanssija. Niinpä jätin teatterin, jonka taitojen oppiminen oli vaatinut minulta pitkän ajan, ja aloin matkustella luistelijoitten mukana. Se oli alkuna haastavalle uudelle uralle.
Kivinen tie maineeseen
Harjoittelemalla kovasti me yhdistimme akrobatian ja barettityylin luistelun ilmavuuteen ja vapauteen. Onnistuminen riippuu paljolti myös kelvokkaista partnereista, heidän persoonallisuudestaan, ulkonäöstään ja yhteensopivuudestaan. Pariluistelu muistuttaa jossain määrin avioliittoa, ja yhteispeli on välttämättömyys.
Minulla on vuosien kuluessa ollut useita partnereita. Tehdessäni kerran erään aiemman partnerini kanssa pyörähdystä me kaaduimme, ja loukkasin selkäni. Yhden nikamain välilevyn poistamisen ja vuoden pituisen toipilasajan jälkeen palasin jäälle.
Eräs partnerini päätti yhtäkkiä lopettaa ollessamme esiintymässä Etelä-Afrikassa. Hän oli käyttänyt lääkkeitä. Hän oli hyvin masentunut ja ajatteli voivansa parantaa taloudellista asemaansa jossain muualla. Ajattelematta muita esiintyjiä tai minua hän yksinkertaisesti livisti – vieden mukanaan kaikki rahani. Tuntui kuin uraltani olisi pudonnut pohja pois, ja niinpä minäkin aloin käyttää piristeitä. Minulle se oli kauheaa aikaa. Halusin päättää päiväni.
Lopulta menin Länsi-Saksaan ja pääsin siellä työhön amerikkalaisten joukkojen pitämään luistelukouluun. Sain niin pientä palkkaa, että ruokanani olivat etupäässä leipä ja juusto. Kokeiltuani useita partnereita löysin lopulta sellaisen, jonka kanssa yhteistyö sujui. Saavutimme kansainvälistä mainetta ja pysyttelimme yhdessä seitsemän vuotta.
Maineemme ei syntynyt ilman kovaa työtä, harjoituksia ja ongelmia. Tähdeksi nousu oli minulle niin tärkeää, etten sietänyt minkäänlaisia virheitä. Jos teimme esityksen aikana jonkin pienen kömmähdyksen, panin sen partnerini syyksi, kiistelin siitä ja puolustin itseäni raivokkaasti. Kumpikin meistä halusi välttämättä olla ”oikeassa”. Oli kysymys ”elämästä ja kuolemasta”. Kerran meitä kumpaakin sakotettiin noin 140 markkaa vastaavalla summalla riideltyämme kulissien takana niin äänekkäästi, että eturiveillä istunut yleisö saattoi kuulla sen. Tuli yleisesti tunnetuksi, että kulissien takaiset kohtaukset olivat paljon mielenkiintoisempia kuin kohtauksemme jäällä. Ajattelin, että tähtenä olemisen puolesta kannattaa taistella. Silti se ei jostain syystä tehnyt minua onnelliseksi eikä tuonut elämääni tasapainoa ja hyvinvointia.
Joka tapauksessa olin voittanut ottamani haasteen. Minusta tuli tähti ja esiinnyin eräissä maailman parhaista yökerhoista. Mutta missä oli kaikki se onnellisuus, jota minun olisi pitänyt tuntea? Tunsin itseni hirvittävän yksinäiseksi. Lopulta vanhuus tavoittaisi minut, ja vaikka minulla ei ollut taloudellisesti mitään hätää, elämä olisi hyvin tyhjää, jos kaikki elämä olisi tässä. Mitä tosiaankin voisin odottaa? Kuolemaa kuten kaikki muutkin.
Miksi ihmiset ryhtyvät viihdealalle?
Jos puhun omasta puolestani ja siitä mitä olen nähnyt, voin sanoa että monilla taiteilijoilla on lapsuudesta saakka jonkinlainen alemmuuskompleksi. Heille kehittyy halu muuttua paremmaksi ihmiseksi teatterin maailmaa apuna käyttäen. Ehostus ja esiintymispuvut näyttävät auttavan kohti tätä päämäärää. Monet myös kaipaavat kipeästi rakkautta, ja yleensä ajatellaan, että viihdealalla ihmisellä on paljon ystäviä ja ihailijoita. Jotkut uskovat yleisön aplodien tyydyttävän heidän kaipauksensa ja tekevän heidät onnellisiksi. Todellisuudessa näin käy vain harvoin.
Tiedän viihdealalta monia, joilla on samanlainen tunne kuin oli minullakin. He onnistuvat ja pääsevät huipulle. Tajutessaan, ettei heitä vieläkään rakasteta aidosti, ja tuntiessaan itsensä vaillinaisiksi he turvautuvat huumeisiin tai muihin pettäviin nautintoihin. Päästäkseen eroon yksinäisistä hetkistä ja turvattomuudesta he uppoutuvat jatkuvaan huvitteluun ja yöelämään. Tällainen on kuitenkin pinnallista onnellisuutta jokaisen pelatessa vain omaan pussiinsa. Aitoa rakkautta tapaa harvoin.
Voisiko uskonto auttaa minua?
Sitten tapahtui sellaista, mikä painoi raskaasti mieltäni. Eräs tuntemani nuori, kaunis luistelija kuoli traagisesti. Hän oli lähtenyt ajamaan autolla eräitten kutsujen jälkeen. Tunsin tämän tytön ja tiesin, miten onneton hän oli, vaikka olikin tähti. En voinut ymmärtää hänen kuolemaansa. Sen turhanpäiväisyys kummitteli jatkuvasti mielessäni.
Ollessani Länsi-Saksassa tulin elämässäni vaikeaan taitekohtaan. Tunsin itseni neuvottomaksi, onnettomaksi ja hyvin surkeaksi. Olin yksin hotellihuoneessani ja purskahdin itkuun. Tunsin itseni hyvin avuttomaksi. Vaikken tiennyt juuri mitään Jumalasta enkä pitänyt itseäni uskonnollisena, rukoilin hartaasti: ”Jumala, jos olet olemassa, auta minua jollain tavalla. Tämä maailma tuntuu aivan sairaalta, ja elämä on täysin tarkoituksetonta.”
En itse asiassa odottanut saavani koskaan vastausta tähän rukoukseen, sillä en ollut koskaan tuntenut Jumalaa. Mikään uskonto ei ollut tyydyttänyt minua, ei edes oma juutalainen uskontoni. Tutkin juutalaista talmudia ja tutustuin zenbuddhalaisuuteen. Luin myös psykologiaa ja harrastin jopa okkultismia ja aakkoslaudan käyttöä. Mikään niistä ei kyennyt vastaamaan yksinkertaisiin kysymyksiini elämän ja kuoleman tarkoituksesta ja onnellisuuteen johtavasta tiestä.
Rukoukseeni vastataan?
Palattuani kotiin Kaliforniaan otin yhteyttä Trish-nimiseen ystävättäreeni, entiseen yökerhotanssijattareen, ja kysyin häneltä, voisinko tulla hänen luokseen ”pariksi, kolmeksi päiväksi”. Keskusteltuamme siitä, miten viettäisimme aikaamme yhdessä, hän sanoi minulle menevänsä seuraavana päivänä erääseen kokoukseen.
”Mutta saat mielihyvin tulla mukaan” hän sanoi.
”Millainen kokous se on?” kysyin.
Hän vastasi: ”Minä olen nyt Jehovan todistaja, ja meillä on säännöllisesti viikoittain raamatullisia kokouksia.”
Jähmetyin paikalleni. Mihin olinkaan oikein joutunut? Mieleeni tulivat tunteella latautuneet kokoukset, kuten Billy Grahamin tilaisuudet, ja siksi pelästyin ajatusta. Suostuin silti lähtemään hänen mukaansa.
Tullessamme valtakunnansaliin meidät otettiin ystävällisesti vastaan, ja ohjelma alkoi pian. En enää juuri muista mistä siellä puhuttiin, mutta oloni alkoi vähitellen tuntua mukavalta, ei hankalalta. Ei ollut jumalankuvia, ei ristejä eikä pimeitä huoneita. Puhujalavalta puhuvat miehet näyttivät tavallisilta, luontevilta, älykkäiltä ihmisiltä. Jokaisella oli Raamattu, ja kaikki osallistuivat sen tutkimiseen. Hämmästyksekseni äärimmäinen tunteellisuus oli sieltä poissa. Ei ollut mitään sellaista mitä olin kuvitellut!
Eräs seikka teki minuun valtavan vaikutuksen. Näillä ihmisillä näytti olevan rakkauden suurenmoinen ominaisuus keskuudessaan. Miehet ja vaimot istuivat yhdessä aitoa hellyyttä ja kunnioitusta tuntien. Tunnen kyllä teennäisyyden nähdessäni sitä. Olen nähnyt sitä paljon teatterissa, enkä ole nähnyt siellä ainuttakaan todella onnellista avioliittoa. Muistan nähneeni tässä salissa, miten eräs kohtelias mies pani huomaavaisesti vaimonsa harteille takin, kun tällä oli kylmä. Tällainen ele liikutti minua syvästi.
Lapset ja nuoret olivat vanhempiensa kanssa ja todella nauttivat kokouksesta ikään kuin he kaikki olisivat olleet samalla aaltopituudella. Heidän uskontonsa ei ollut synkkää eikä pelottavaa. Menin sanattomaksi. Oliko tämä juuri sitä, mitä olin etsinyt? Sitä mikä kukoisti aidon rakkauden ja onnellisuuden luomassa ilmapiirissä? Palattuamme Trishin asunnolle kysyin häneltä, löytäisikö hän jonkin niistä pienistä kirjoista, joista hän oli puhunut. Hän sanoi pidättyväisesti koettavansa hankkia minulle sellaisen.
Kaksi viikkoa aiemmin esittämääni rukoukseen oli alettu vastata. Siitä lähtien luin jatkuvasti, tutkin jokaisen asian tarkkaan ja kaivauduin tieteeseen, historiaan, arkeologiaan ja lääketieteeseen. Nämä ”pari kolme päivää” muuttuivat kolmeksi kuukaudeksi. Onnellisuus alkoi vähitellen tarttua minuun huomaamattani. Herätessäni aamulla vanhenemisen tai kuoleman pelko oli tipotiessään. Kuoleman sijasta ajattelin elämää.
Sain tietää, että viihdealalla oli ollut muitakin minunlaisiani, jotka myös olivat oppineet Raamatun totuuden ja tehneet elämässään suuria muutoksia. Trish oli yksi sellainen. Luin hyvin kiinnostuneena Teresa Gravesin, viihdemaailman tähden, liikuttavan tarinan Herätkää-lehden numerosta 22.4.1977 [suomeksi 8.12.1977]. Hän oli joutunut valitsemaan kahden rakkauden välillä. Hänen esimerkkinsä auttoi minua suuresti.
Eroon tupakasta
Oli aika palata työhön, ja niinpä partnerini ja minä teimme sopimuksen Espanjan Barcelonassa toimivan La Scala -yökerhon kanssa. Olin jo siihen mennessä tehnyt elämässäni monia muutoksia, ja se näkyi. Suhtautumiseni moraaliin oli muuttunut. En myöskään enää riidellyt partnerini kanssa, ja lisäksi minulla oli uudenlainen ystäväpiiri. Tunsin itseni enää paljon harvemmin alakuloiseksi ja yksinäiseksi.
Saavuttuamme Espanjaan otin yhteyttä Barcelonan Jehovan todistajiin, ja Eric ja Hazel, englantilaiset lähetystyöntekijät, jatkoivat kanssani Raamatun tutkimista ja vastailivat moniin kysymyksiini. He auttoivat minua myös vapautumaan vielä yhdestä pahasta tavasta. Olin nimittäin kova tupakoija.
Ei ollut helppoa luopua tupakasta. Muistan kysyneeni Ericiltä: ”Mitä voin tehdä vapautuakseni tästä tavasta?”
”Elyn, onko sinulla huoneessasi savukkeita?” hän kysyi.
”Tietenkin on”, vastasin.
”Eikö sinun pitäisi päästä niistä eroon, vai kuinka? Miten voisit onnistua siinä, jos sinulla on savukeaskeja huoneessasi?”
Päätin, että vapautumiseni oli tapahduttava nopeasti ja tehokkaasti. Olin kutsunut erään koomikkoystäväni teatterista illalliselle. Kun tuli aika tarjoilla jälkiruokaa, pudotin kaikki savukeaskini kulhoon. Sitten kaadoin hänen hämmästyksekseen niiden päälle vettä. Hänessä heräsi uteliaisuus, ja hän halusi tietää, millaista jälkiruokaa olin laittamassa. Selitin hänelle, että aion uuden uskoni takia luopua tupakoinnista ainiaaksi. Hän oli huojentunut kuullessaan selitykseni.
Terroristit iskevät teatteriin
Neljän kuukauden kuluttua siitä kun olin aloittanut työni Espanjassa teatteriin ryntäsi eräänä sunnuntaiaamuna terroristeja, ja he heittivät polttopulloja, minkä johdosta rakennus tuhoutui täydellisesti. Neljä ihmistä kuoli ja 350 jäi työttömäksi. Mikä onni, että useimmat meistä olimme tuolloin poissa rakennuksesta! Esiintymisvaatteeni ja luistimeni tuhoutuivat, samoin tuhoutui muutamia arvokkaita kirjoja, mutta henkeni oli säilynyt.
Toiset taiteilijat olivat hyvin hermostuneita ja masentuneita. Rupesin selittämään kaikille, että tämä oli jälleen yksi osoitus siitä, että me todella elämme ajassa, jota Raamattu kutsuu ”viimeisiksi päiviksi”, ja että pian Jehova Jumala tuo uuden järjestelmän, jota hänen valtakuntansa hallitsee, ja se saa aikaan rauhan koko maapallolle. – 2. Timoteukselle 3:1–5; 2. Pietari 3:13.
Tiesin nyt, millaista oli olla todistaja, ja se toi minulle iloa. Onnellisempaa on antaa kuin saada. (Apostolien teot 20:35) Koska me olimme nyt työttöminä, Raamatun tutkimiseen toisten kanssa jäi runsaasti aikaa, ja aloin tutkia monien kansainvälisten taiteilijoitten kanssa.
Tulipalon johdosta työhöni tuli kolmen kuukauden tauko, jona aikana minut kastettiin 26. maaliskuuta 1978 Barcelonassa. Jotkut ”teatterioppilaistani” tulivat kastetilaisuuteen, ja ystäväni Trish tuli lentäen Kaliforniasta. Se oli hyvin iloinen tilaisuus, elämäni onnellisin päivä!
Onko tähdeksi nouseminen kaikki kaikessa?
Olen ollut viimeiset neljä vuotta tienraivaajajulistajana ja käyttänyt keskimäärin 90 tuntia kuukaudessa saarnaamiseen. Toimeentuloni olen hankkinut lyhytaikaisilla teatterisopimuksilla. Barcelonan onnettomuuden jälkeen löysin uuden partnerin, ja sain aloittaa harjoitukset aivan alusta, eikä se ollut helppoa. Kun meille sitten tarjottiin hyviä sopimuksia, minun oli pakko hylätä niitä siksi että meille tarjottu esitys oli monesti luonteeltaan moraaliton, enkä halunnut enää tehdä myönnytyksiä tässä suhteessa. Oli vaikea kieltäytyä, sillä tarjoukset olisivat usein olleet hyvin tuottoisia, ja menetykset koituivat yhtälailla partnerini tappioksi, joka ei ole Jehovan todistaja. Aluksi hän ei ymmärtänyt Raamattuun perustuvia periaatteitani. Mutta nykyään me saamme aina sieltä täältä eri puolilta maailmaa hyviä tarjouksia, ja voin yhä saarnata suurimman osan ajastani silloinkin kun olen työssä teatterissa.
Epätavallisen aikataulunsa takia teatteri-ihmiset saavat harvoin suoraa todistusta. Niinpä ollessani kiertueella teatteriryhmästä tulee minulle se kenttä, jolla voin antaa todistusta. Sen johdosta jotkut taiteilijat ovat tutkineet Raamattua ja käyneet kanssani seurakunnan kokouksissa. Erityisesti he ovat nauttineet Jehovan todistajien maailmanlaajuisen veljeyden näkemisestä. Olinpa sitten Australiassa, Euroopassa, Singaporessa tai Japanissa, minulla on aina paljon tehtävää Jumalani palveluksessa. Onnellisuuttani on syventänyt tieto siitä, että on olemassa Jumala, joka välittää, ja että hän osoittaa luomuksiaan kohtaan loputtomasti rakkautta. Teatterissa saatava kunnia on sen rinnalla onttoa. Tämän tosiasian ymmärtäminen tuottaa nykyään suunnattomasti iloa tässä murheellisessa maailmassa. – 1. Johannes 4:8.
Siinä, että voi kuulua tällaiseen Jumalan kansan maailmanlaajuiseen veljesseuraan, toteutuu uskomattomalta tuntuva unelma, ja olen todennut sen kirjaimellisesti matkoillani. Se on elävä todistus elävästä, rakkaudellisesta Jumalasta. Mikään ei ole sen kauniimpaa, täydellisempää ja todellisempaa kuin totuus. Mikä etu onkaan se, että Jehova on avannut sydämeni! Jehova on pannut ihmisen sydämeen ja myös minun sydämeeni loistavan toivon ikuisesta elämästä maapallolla, joka on täynnä rakkautta, ja odotan innokkaasti päivää, jona se toteutuu suurenmoisella tavalla. – Kertonut Elyn Tia.
[Huomioteksti s. 22]
Tuntui kuin uraltani oli pudonnut pohja pois. Halusin päättää päiväni
[Huomioteksti s. 23]
Ajattelin, että tähtenä olemisen puolesta kannattaa taistella
[Huomioteksti s. 23]
Rukoilin hartaasti: ”Jumala, jos olet olemassa, auta minua jollain tavalla”
[Huomioteksti s. 24]
Kuoleman sijasta ajattelin elämää
[Huomioteksti s. 24]
Teatteriin ryntäsi terroristeja, ja he heittivät polttopulloja
[Huomioteksti s.25 ]
Onnellisuuttani on syventänyt tieto siitä, että on olemassa Jumala joka välittää