Miksi paavi matkustelee?

PAAVI Johannes Paavali II:n toinen Puolan-vierailu oli hänen 20. ulkomaanmatkansa vain viiden vuoden aikana. Koska paavit eivät ole vuosisatoihin juuri matkustelleet, on aiheellista kysyä: miksi nyt on ollut tarpeellista tehdä näin monta matkaa näin lyhyessä ajassa?

Kirjailija Peter Nichols antaa meille johtolangan. Hän kirjoittaa Johannes Paavali II:n valinneesta konklaavista eli kardinaalikokouksesta: ”On kuitenkin täytynyt vallita suuri yksimielisyys – – ennen muuta siitä, että katolinen kirkko tarvitsee todellisen johtajan ja että se pitkä ajanjakso, jota ovat leimanneet levottomuus, sekasorto, kokeilut, epäilykset ja pohdiskelut puhumattakaan oppiriidoista ja jäsenkadosta – – oli nyt saatava loppumaan.”

Lisävalaistusta tähän tilanteeseen antaa eräs vanhahko hollantilainen pappi, joka Hollannin katolisuudesta puhuessaan sanoi: ”Olemme epätoivon vallassa. Älymystön jäsenet ja tavalliset ihmiset jättävät kirkon. Piispat kiistelevät keskenään julkisesti. Tällainen on järkyttävää.” Pappiskutsumuksesta hän sanoi: ”Nuoret eivät halua papeiksi. He eivät luota kirkkoon, joka on moraalisesti huonolla tolalla.”

Tällainen levottomuus vaikuttaa katoliseen kirkkoon suurimmassa osassa maailmaa. Vielä 30–40 vuotta sitten katolilaiset tottelivat sokeasti kirkkonsa käskyjä mutta eivät enää. Messussa käyminen ja ripilläkäynti ovat vähentyneet.

Roomalaiskatolisen kirkon yhtenäiseen rakennelmaan on siis syntynyt syviä ja selviä halkeamia. Epäsopu näkyy ennen muuta kolmessa asiassa: suhtautumisessa 1) moraalia (aborttia, syntyvyydensäännöstelyä, avioeroa) koskeviin katolisiin perusnormeihin, 2) poliittisiin ja yhteiskunnallisiin uudistuksiin ja 3) teologiaan, kirkon perusopetuksiin.

Tottelevatko katolilaiset paavia?

Abortista, ehkäisystä ja avioerosta on aivan muutamassa vuodessa tullut polttavia kiistanaiheita kaikilla katolisen yhteiskunnan tasoilla. Paavin vuonna 1979 Yhdysvaltoihin tekemän vierailun alla tutkittiin Amerikan katolilaisten kuuliaisuutta katolisille normeille heidän keskuudestaan poimitulla satunnaisotoksella. Kirja The Man Who Leads the Church sanoo, että ”50 prosenttia oli valmis tarpeen vaatiessa sallimaan abortin; 53 prosenttia arveli, että pappien tulisi saada avioitua; 63 prosenttia piti avioeroa hyväksyttävänä – – ja 66 prosenttia halusi kirkon hyväksyvän syntyvyydensäännöstelyn. Varsinkin viimeksi mainitussa kohdassa olivat Amerikan katolilaisten keskuudessa käytäntö ja säännöt pysyvästi erossa toisistaan. Katolisten pariskuntien tiedettiin käyttävän yleisesti ehkäisyvälineitä heidän tuntematta sen johdosta mitään suurempaa syyllisyyttä.”

Jopa valtaosaltaan katolisissa maissa moraalikysymyksiin suhtaudutaan samalla tavalla. Erään tiedon mukaan Espanjassa myytiin 47605000 ehkäisyvälinettä vuonna 1982. Abortit ovat olleet jo pitkään yleisiä katolisissa maissa. Jopa kiihkeän katolisessa Irlannissa on syntynyt halkeamia. John Whale kirjoittaa: ”Irlannin piispat myöntävät itse, että ’virallisen rekisterin mukaan Englannissa tehdään nykyään vuosittain yli 2200 irlantilaistytölle abortti’. Todellinen lukumäärä arvioidaan yleisesti paljon suuremmaksi.”

Myös avioero on suuren luokan kysymys katolilaisten keskuudessa. Kirkko ei tunne avioeroa, ja paavi Johannes Paavali II:n puheet ovat olleet tässä suhteessa järkkymättömiä. On kuitenkin olemassa mahdollisuus avioliiton peruuttamiseen, mikä on joskus kallista ja aikaa vievää. John Whale kirjoittaa Yhdysvaltain tilanteesta: ”Miamista oleva arkkipiispa Edward McCarthy mainitsi avioeron ’pahimmaksi ongelmaksi, jonka me kohtaamme – eikä siitä ole mitään epäilystä’.” Miksi jotkut kirkolliset viranomaiset ovat haluttomia soveltamaan kirkon tiukkoja normeja tähän asiaan? ”He tajuavat, että tällainen menettely tekisi tyhjäksi heidän tavoitteensa sekä pappistyössä että heidän yrityksissään lisätä kirkon jäsenmäärää. Niinpä he myöntävät vuosittain 30000 peruutusta eli todistusta siitä, ettei hajonnutta avioliittoa ole todellisuudessa koskaan ollutkaan, – –. ’Se vaatii lainopillista taitotemppuilua’, myönsi – – eräs chicagolainen pappi.” – Kursivointi meidän.

Äskettäin eräs kardinaali toimitti Yhdysvalloissa messun eronneille ja asumuserossa oleville ihmisille. New York Times kertoi: ”Se oli – – ensimmäinen kerta, jolloin kardinaali toimitti messun eronneille ja asumuserossa oleville katolilaisille.” Kun avioeron pätevyyden tunnustamisen puolesta on tällaista painetta, ei ihme, että yrittäessään pitää kirkkonsa rivit järjestyksessä paavi on joutunut matkustelemaan paljon.

Repiikö politiikka kirkkoa hajalle?

Vaikka Vatikaanin edustajat tähdentävät sitä, että paavi on matkustellut ”paimenena”, monet kommentaattorit näkevät hänen matkansa toisessa valossa. Kirja The Man Who Leads the Church sanoo paavin matkoista: ”Vaikka onkin haluttu korostaa niiden hengellistä eli papillista luonnetta, jokaisella matkalla on puututtu johonkin poliittiseen ongelmaan.”

Miksi nämä vierailut ovat sitten olleet niin tarpeellisia? Koska poliittiset ja yhteiskunnalliset kysymykset jakavat katolisen papiston kaukana toisistaan oleviin leireihin. Hyvän esimerkin tästä tarjoaa paavin kiertomatka Keski-Amerikassa. Eräs lehtimies pani tästä paavin matkasta kertovan artikkelinsa otsikoksi: ”Politiikka ja uskonto erillään ja yhdessä paavin matkareitillä.” Tämä kävi täysin selväksi hänen vieraillessaan Nicaraguassa, jossa tärkeitä hallituspaikkoja on jaettu myös katolisille papeille. Samanaikaisesti Nicaraguan pääkaupungin Managuan arkkipiispa on New York Timesin mukaan ”hallituksen ankara arvostelija”. Mitä tällainen sitten on ellei kirkon hajallaan olemista?

Samassa uutisessa sanottiin myös, että paavin päätarkoituksena Keski-Amerikassa oli ollut ”vahvistaa roomalaiskatolista kirkkoa – – vasemmistolaisten pappien ja nunnien kirkon sisällä herättämiin haasteisiin”. Katolisen kirkon yhtenäinen ja itsevaltainen rakennelma halkeilee, ja syöksähdellessään eri puolille maailmaa ja yrittäessään tukkia reikiä paavi on melkein kuin tarinan hollantilaispoika, joka koetti sormellaan tukkia patovalliin syntyneen murtuman.

Kirkon opetukset hyökkäyksen kohteena

Kirkkorakennelma halkeilee myös siten että katoliset teologit ja papit epäilevät jatkuvasti eräitä kirkon perusopetuksia. Ei ihme, että benediktiinipappi Patrick Granfield kuvasi paavin vastuuta uskon ykseyden säilyttäjänä pelottavaksi, ”koska lähes jokaisesta perinteisen uskon- ja moraaliopin piirteestä käydään kiivasta teologista väittelyä. Kiistanaiheita ovat: – – sukupuolimoraali, syntyvyydensäännöstely, abortti, avioero ja uudelleen avioituminen, selibaattikäsky, naispappeus” jne.

Nykyinen paavi oli jo vuonna 1971 – ollessaan vielä kardinaali Wojtyla – osoittanut, että jotkin teologit olivat kylväneet epäilyksen siemeniä asettamalla kyseenalaiseksi esimerkiksi sellaiset perusopit kuin kolminaisuuden, Kristuksen luonnon, Kristuksen todellisen läsnäolon ehtoollisessa ja avioliiton purkamattomuuden. Edelleen esimerkiksi sveitsiläinen katolinen teologi Hans Küng asetti epäilyksenalaiseksi 1800-luvulla hyväksytyn opin paavin erehtymättömyydestä.

Katolisen kirkon asiat ovat todella huonolla tolalla jakaumien takia ja siksi että se ei enää jaksa uskoa itseensä. Papiston skaala ulottuu uskonnollisella alueella vapaa- ja edistysmielisistä vanhoillisiin ja äärimmäistä puhdasoppisuutta vaativiin ja poliittisella areenalla kommunisteista fasisteihin. Oman lisänsä tähän tuo vielä niin sanottu kutsumuskriisi, minkä johdosta papeista ja nunnista on nykyään pulaa. Kommunismi vaatii yhä kuuliaisuutta melkoiselta väestönosalta sellaisissa katolisissa maissa kuin Italiassa, Ranskassa ja Espanjassa. Ei ihme, että paavin täytyy matkustella ja esittää vakavia varoituksia.

Millaista sanomaa hän sitten vie kansoille näillä matkoillaan? Millaisen toivon hän tarjoaa maailmalle? Näitä kysymyksiä tarkastellaan artikkelisarjamme viimeisessä osassa.

[Kuva s. 8]

Vanhoillinen paavi on kovistellut katolilaisia heidän suhtautumisestaan avioeroon, syntyvyydensäännöstelyyn ja aborttiin