Johannes Paavali II vauhdissa – voiko hän yhdistää jakautuneen kirkkonsa?

KOSKAAN ei ole paavi matkustanut yhtä paljon yhtä lyhyessä ajassa. Johannes Paavali II vieraili Meksikossa, Puolassa, Irlannissa ja Yhdysvalloissa 16. lokakuuta 1978 tapahtunutta valintaansa seuranneen ensimmäisen vuoden kuluessa.

Joku voisi päätellä hänen jokaisessa maassa saamastaan innokkaasta vastaanotosta, että katolinen kirkko on menestyksensä huipulla. Puolassa, paavin kotimaassa, vastaanotto oli omaa luokkaansa. Sanotaan, että noin puolet maan 35 miljoonasta asukkaasta näki hänet, kun hän vieraili siellä viime kesäkuussa.

Onko tällainen kiinnostus Johannes Paavali II:ta kohtaan osoitus voimakkaasta katolisesta kirkosta vai jostakin muusta? Miten hänen vierailunsa ovat vaikuttaneet kansoihin?

Kirkon kriisi

Sen sijaan että katolinen kirkko olisi voimakas ja menestyksensä huipulla, se kokee vaikeita aikoja. Amerikkalainen teologi Edward J. Foye kirjoitti: ”Kirkkomme on vaarallisessa ja epäterveessä tilassa.” (National Catholic Reporter, 19.10.1979) Yhdysvaltain katolisten historioitsijoiden esimies monsignore John Tracy Ellis sanoi: ”Tunnemme ahdistusta. Ei ole yhtään seminaaria, joka ei olisi jakautunut oikealle ja vasemmalle ja vallitsevan tilan kannattajiin.”

Yksistään Yhdysvalloissa noin 10000 pappia on luopunut pappeudestaan 1960-luvun puolivälin jälkeen, ja enää harvat valitsevat pappeuden ammatikseen. Vuonna 1965 Yhdysvaltain seminaareissa oli 49000 oppilasta ja vuonna 1978 ainoastaan 11200 oppilasta. Nunnien kohdalla tilanne on vielä huonompi. Vuonna 1966 heitä oli 181421, mutta nykyään heitä on runsaat 50000 vähemmän. Yhdysvalloissa suljetaan katolisia kouluja lähes yksi viikossa nunnien puutteen vuoksi.

Toisissa maissa, joissa paavi vieraili, tilanne on kenties vieläkin kriittisempi. New York Times totesi paavin viime vuoden tammikuussa tekemästä Meksikonmatkasta seuraavasti:

”Paavi Johannes Paavali II saapuu tällä viikolla Meksikoon arkaluonteisessa tehtävässä – estääkseen avoimen välirikon syntymistä latinalaisen Amerikan roomalaiskatolisen kirkon vanhoillisen ja edistyksellisen siiven välille. . . .

”Se, että hän on päättänyt käydä Meksikossa, osoittaa tilanteen vakavuuden . . . Vuoden 1968 jälkeen latinalaisen Amerikan kirkko on kietoutunut syvälle politiikkaan, ja edistysmieliset papit kapinoivat piispojensa harjoittamaa perinteistä kuria vastaan.”

”Syvästi liikuttuneita” – miten?

Paavin vieraillessa eri maissa niiden uutisselostajat sanoivat väkijoukkojen olleen ”syvästi liikuttuneita”. Mutta millä tavalla? Lontoossa ilmestyvän The Observer-lehden päätoimittaja Conor Cruise O’Brien kirjoitti:

”Jos voisin nähdä merkkejä siitä, että ihmiset käyttäytyvät paremmin katseltuaan paavia ja nähtyään hänet, olisin sitä mieltä, että he olivat todella olleet ’syvästi liikuttuneita’, ja riemuitsisin siitä . . . Valitettavasti en voi nähdä minkäänlaista merkkiä tällaisesta muutoksesta parempaan. . . .

”Paavi tuomitsi väkivallan toistuvasti ja voimakkain sanakääntein. Irlannin [katolinen] tasavaltalaisarmeija piti sen jälkeen lehdistötilaisuuden, jossa se ilmoitti aikovansa jatkaa entiseen tapaan.”

Kuusi päivää sen jälkeen kun Johannes Paavali II oli vedonnut Irlannin katolilaisiin, jotta nämä ’jättäisivät väkivallan tiet ja palaisivat rauhan teille’, terroristit ampuivat kuoliaaksi erään 38-vuotiaan protestanttisen telakkatyöläisen. Ilmeisesti kostoksi protestantit surmasivat seuraavana päivänä erään roomalaiskatolisen miehen. ”Ja näin tilanne jatkuu juuri niin kuin me tiesimmekin sen jatkuvan”, sanoi muuan irlantilainen pappi.

Joka tapauksessa paavin läsnäolo sai ihmisjoukot liikuttumaan silminnähtävästi. Mutta liikuttuminen oli samanlaista kuin silloin, kun väkijoukot näkevät jonkun kuuluisan elokuvatähden tai poliitikon. Paavi todellakin saapui kuningasperheen jäsenelle kuuluvan värikkään loiston ja seremonian kera – todella upeaa katseltavaa!

Paavin saama näyttelijäkoulutus auttoi selvästi häntä pääsemään hyviin suhteisiin väkijoukkojen kanssa. Hän oli kiertänyt Puolaa erään teatteriseurueen mukana ennen papiksi ryhtymistään. Kun paavi saapuessaan suuteli maata, laski leikkiä ja lauloi ihmisten kanssa näiden omalla kielellä, suuteli pikkulapsia ja kurkotteli puristaakseen käsiä, hänestä tuli nopeasti suosittu henkilö niissä maissa, joissa hän vieraili. Time-aikakauslehti totesi hänen näyttäneen ”taitavalta poliitikolta, joka olisi saattanut häpeään Lyndon Johnsonin”, entisen Yhdysvaltain presidentin.

Mutta huolimatta paavin henkilökohtaisesta suosiosta U.S. Catholic -lehti huomautti marraskuussa 1979: ”Me emme edes kuuntele puhumattakaan siitä, että me soveltaisimme elämäämme sitä, mitä hän sanoo.” Miksi ei?

Miksi paavin sanoista ei välitetä

Siihen on useita syitä. Yksi perussyy on uskottavuuden häviäminen. Muuan Philadelphiasta oleva katolilainen sanoi Johannes Paavali II:n käynnistä hänen kaupungissaan seuraavasti:

”Hän ajoi satojen poliisien asein turvattua juhlakulkureittiä, käveli pitkin punaista mattoa 800000 markkaa maksaneen korokkeen huipulle sotilaallisia höyhenkoristeita kantavien kolumbusritarien ympäröidessä koroketta. Myöhemmin hän söi päivällistä yhdessä kaupunkimme upeimmista palatseista, kardinaalin kodissa, otti keisarilta vastaan arvaamattoman kalliita taideaarteita ja pyysi sen jälkeen St. Charles Borromeo -pappisseminaarin oppilaita säilyttämään Jumalan sanan puhtaana. . . .

”Ja sen jälkeen tämä tunteemme vanginnut iloinen, ystävällinen ja lempeä mies palasi Roomassa sijaitsevaan Castel Gandolfoonsa [kesäpalatsiinsa], Pietarinkirkkoonsa, aseellisen sveitsiläiskaartinsa luo ja kirjastoonsa ja mittaamattoman arvokkaita aarteita sisältävään museoon. . . .

”Hän sanoi meille, että rikkailla mailla on suurempi vastuu vaurautensa uudelleen jakamisesta köyhille. Eikö tämän vastuun pitäisi ulottua myös Vatikaaniin?” – ”National Catholic Reporter”, 26.10.1979.

Chicagolainen Virginia M. Rickmeier puhui epäilemättä monien katolilaisten puolesta: ”Paavia olisi helpompi kuunnella varsinkin ’maallisissa asioissa’, jos hän toteuttaisi käytännössä sen, mitä hän julisti. Perheen, joka kamppailee selviytyäkseen päivittäisistä menoistaan, on hieman vaikea ajatella köyhille antamista, kun paavi elää loisteliaasti. Miten moni maallikoista voi rehvastella kesäasunnolla? . . . Miten nykyistä paaviutta kaikkine komeuksineen voidaan todellakaan verrata vaatimattomaan ja silti voimakkaaseen ja kunnianarvoisaan Pyhään Pietariin?” – U.S. Catholic, marraskuu 1979.

Tosiaan, miten suuri onkaan ero katolisen kirkon johtajien mahtavan elämäntavan ja Kristuksen ja hänen apostoleittensa elämäntavan välillä! Tämä ristiriita ei ole kuitenkaan suurin syy siihen, miksi useimmat katolilaiset eivät välitä paavin puheista.

Syntyvyyden säännöstely

Paavin suhtautuminen syntyvyyden säännöstelyyn on kenties tärkein syy, miksi he eivät välitä hänen puheistaan. Eräs henkilö sanoikin: ”Kun paavin uskotaan olevan täysin väärässä jossakin asiassa, kuten ’Humanae Vitaessa’, on vaikea ottaa kovin vakavasti muitakaan lausuntoja.”

Noin 50 vuotta sitten paavi Pius XI väitti eräässä julistamassaan lausunnossa, että ”ne, jotka antautuvat [keinotekoiseen syntyvyyden säännöstelyyn], syyllistyvät suureen syntiin”. Paavi Paavali VI ei halunnut asettaa kyseenalaiseksi kirkon opetusta paavin erehtymättömyydestä. Niinpä hän julkaisi vuonna 1968 kuuluisan kiertokirjeensä Humanae Vitae (Ihmisen elämästä), jossa hän vahvisti sen, että katolilaisilla ”kaikkien aviollisten toimien täytyy pysyä avoimina elämän siirtämiseksi”.

Useimmat katolilaiset toivoivat, että Johannes Paavali II muuttaisi suhtautumista tässä suhteessa. Muuan Yhdysvalloissa hänen vierailunsa kynnyksellä julkaistu mielipidetutkimus osoitti, että 66 prosenttia halusi hänen hyväksyvän keinotekoiset syntyvyydensäännöstelymenetelmät. Mutta mitä tapahtui? 5. lokakuuta paavi sanoi Yhdysvaltain katoliselle piispainkokoukselle Chicagossa seuraavasti:

”Olette tehneet oikein puhuessanne sekä syntyvyyden säännöstelyn että hedelmöitystä ehkäisevien toimenpiteiden ideologiaa vastaan, kuten kiertokirje Humanae Vitae teki. Ja nyt minä itse omaten samanlaisen vakaumuksen kuin Paavali VI vahvistan tämän kiertokirjeen opetuksen, jonka edeltäjäni esitti ’Kristuksen meille uskoman valtuuden nojalla’.”

Silti suhteellisen harvat katolilaiset avioparit ovat yhtä mieltä paavin kanssa. Ja koska monet papitkaan eivät ole samaa mieltä, hänen määräyksistään ei välitetä. ”Millä oikeudella paavi tulee minun makuuhuoneeseeni?” kysyi eräs katolinen äiti vuosia sitten. ”Se on minusta täysin omantunnonasia.”

Johannes Paavali II olisi tehnyt viisaasti, jos hän olisi ottanut varteen 1. Korinttolaiskirjeen 4:6:ssa olevan apostoli Paavalin neuvon, jonka katolinen Jerusalem Bible kääntää: ”Muistakaa elämänohje: ’Pysy siinä, mikä on kirjoitettu.’” Menemällä yli sen, mitä on kirjoitettu Jumalan sanaan, paavi on pitkittänyt valtavaa erimielisyyttä ja jakaumaa kirkkonsa piirissä.

Selibaatti

Kirkon vanha säädös, joka kieltää papiston jäseniä menemästä naimisiin, on johtanut siihen, että monet heistäkään eivät ota paavia kuuleviin korviinsa. Kirjaimellisesti sadat tuhannet papit ja nunnat ovat jättäneet tehtävänsä 1960-luvun jälkeen suureksi osaksi tämän säädöksen vuoksi. Kuitenkin Philadelphiassa 4. lokakuuta Johannes Paavali II korosti uudestaan sitä, että pappien tulee pysyä selibaatissa.

Raamattu ei kuitenkaan opeta sellaista. Raamattu osoittaa, että jopa apostoli Pietari ja muita Kristuksen apostoleja oli naimisissa. Seuraavana päivänä, 5. lokakuuta, katolinen kolumnisti Gary Wills kiinnitti tähän huomiota Chicagossa ilmestyvässä Sun-Times-lehdessä, ja hän mainitsi esimerkkeinä Markuksen 1:29–31:n ja 1. Korinttolaiskirjeen 9:5:n. Sen jälkeen hän herätti kysymyksen siitä, miksi kirkko on salannut Pietarin vaimon olemassaolon, ja selitti:

”Vastaus on tietenkin se, että Rooman selibaattipapit koettivat sivuuttaa Raamatun todisteet, joiden mukaan Pietari oli apostolinvirassaan avioituneena miehenä. He ovat otaksuneet tai väittäneet, että ainoastaan selibaattipappeudella on arvoa – näin ollen he pitävät Pietarin pappeutta arvottomana. Apostolinen normi kumotaan . . .

”Minusta on outoa, että Pietarin seuraajana matkustava paavi Johannes Paavali korostaa Amerikassa selibaattipappeuden merkitystä, kun Rooma aina korostaa Pyhän Pietarin merkitystä apostolien joukossa, vaikka hän oli apostolinvirassaan vaimo toverinaan.”

Koska siis monet papit ja nunnat tunsivat, että heidät pakotettiin epäoikeudenmukaisesti alistumaan ihmistekoiseen lakiin, he ovat lähteneet. Jotkut ovat lähteneet tyystin katolisesta kirkosta, ja epäilemättä heidän ratkaisuaan vahvisti se, kun he havaitsivat Raamatun varoittavan: ”Henkeytetty ilmaisu sanoo nimenomaan, että myöhempinä ajanjaksoina jotkut luopuvat uskosta, kun he kiinnittävät huomiota eksyttäviin henkeytettyihin ilmaisuihin ja demonien opetuksiin, . . . kieltävät menemästä naimisiin.” – 1. Tim. 4:1–3.

Yhdentyminen vai hajaannus?

Paavi tietenkin toivoi vierailujensa parantavan ja yhdentävän kirkkoa. Mutta näyttää siltä, että on käynyt päinvastoin. ”Me aloimme puhua keskenämme ja parantaa 60-luvulla syntyneitä haavoja”, sanoi Notre Damesta oleva monsignore John E. Egan. ”Me rupesimme jälleen kuuntelemaan ja kuulemaan toisten näkemyksiä. Olemme nyt taas repineet haavat auki. Vaikka me kaikki yhdessä ihailemmekin paavia, kirkon kiistakysymykset ovat jälleen kerran hajottaneet meidät.”

Mutta eivät pelkästään paavin käsitykset uskonnollisista opetuksista ole aiheuttamassa hajaannusta ja levottomuutta. Hyvän esimerkin tarjoaa se, miten hän hoiti puolalaissyntyisen pappisystävänsä Michael M. Zembrzuskin häväistysjuttua, josta National Catholic Reporter -lehti kertoi 21. syyskuuta 1979. Zembrzuski johti Pyhän Paavalin, ensimmäisen erakon, munkkiveljeskuntaa Yhdysvalloissa. Mutta Zembrzuski rikkoi köyhyydenvalansa ja harjoitti taloudellista keinottelua, ja hänen väitettiin tuhlanneen miljoonien markkojen arvosta hyväntekeväisyytenä annettuja lahjoituksia.

Piispa George H. Guilfoyle ja Chicagon kärsimysisien silloinen johtaja Paul M. Boyle nimitettiin Vatikaanin tutkijoiksi. Tutkimuksessa, joka monimutkaisuutensa vuoksi kesti vuosia, he havaitsivat Zembrzuskin elämäntavan ”moraalittomaksi”, ”petolliseksi” ja ”häpeälliseksi”. He kirjoittivat esimerkiksi seuraavaa:

”Isä Zembrzuski huvitteli tuhlaavaisesti ja käytti valtavasti rahaa itse ja ystäviensä hyväksi. Hänen ystävyytensä erään naisen kanssa, jota hän ylläpiti anteliaasti luostarin varoilla, synnytti monia huhuja ja syytöksiä.”

Helmikuussa 1979 Vatikaaniin lähettämässään loppuraportissa Guilfoyle ja Boyle korostivat mahdollisimman voimakkaasti sitä, että Zembrzuski ja häntä kannattavat papit olisi pantava viralta. Mutta paavi ei kiinnittänyt huomiota suosituksiin. Päinvastoin Zembrzuski sai kunnian olla mukana paavin virallisessa seurueessa, kun hän vieraili Puolassa viime kesäkuussa.

Tällaiset toimenpiteet saavat monet ihmettelemään, millainen mies Johannes Paavali II oikeastaan on. Hän näyttää olevan monikasvoinen ja ristiriitainen mies. Yhtäältä hän kannattaa vastenmielisiä ja rasittavia – jopa epäraamatullisia – kirkon opetuksia, jotka aiheuttavat vaikeuksia hänen alamaisilleen. Mutta toisaalta ihmisjoukkojen ja varsinkin lasten kanssa hän vaikuttaa myötätuntoiselta ja hellältä.

Paavi vetoaa Jumalan sanaan ja Kristuksen esimerkkiin silloin kun se on tarkoituksenmukaista. Kehottaessaan Meksikossa pappeja pidättymään kumouksellisista ja tuhoisista toimista hän sanoi: ”Evankeliumit osoittavat selvästi, että Jeesus piti kiusauksena mitä tahansa, mikä olisi muuttanut hänen kutsumustaan Jahven [Jehovan] palvelijana.”

Mutta soveltaako paavi käytännössä sitä, mitä hän tässä saarnasi? Noudattaako hän itse Kristuksen esimerkkiä? Miten usein hänen on kuultu julistavan ”Jahven, koko maailman Korkeimman”, nimeä ja tarkoituksia? Silti Jeesus sanoi rukouksessa Jahvelle: ”Minä olen ilmoittanut sinun nimesi.” – Ps. 83:19, katol. Jerusalem Bible; Joh. 17:6, KR.

Se, että Johannes Paavali II ei ole tehnyt tunnetuksi Jumalan nimeä eikä ole pysynyt uskollisesti Jumalan sanassa, viittaisi siihen, että paavi ei tule koskaan onnistumaan jakautuneen kirkkonsa yhdistämisessä riippumatta siitä, kuinka monta matkaa hän tekee.