Suurpääoma ja sodankäynti
KANSAINVÄLISESTÄ asekaupasta tuli rahakasta liiketoimintaa 1800-luvulla. Sellaiset teräksentuottajat kuin saksalainen Krupp ja englantilaiset Vickers ja Armstrong alkoivat valmistaa aseita suurina sarjoina. Kun oma valtio ei ostanut tai ei voinut ostaa aseita riittävästi, nämä yhtiöt alkoivat kehittää kansainvälistä kauppaa, ja pian niistä tuli mittavia monikansallisia liikeyrityksiä.
Aseiden tuotannon ja viennin moraalisuus herätti epäilyksiä heti alusta pitäen. Ruotsalainen Alfred Nobel keksi ballistiitin, erään savuttoman ruutilaadun, ja 60-vuotiaana hän osti ruotsalaisen Bofors-asetehtaan. Silti hän ilmaisi olevansa kiinnostunut pasifismista ja määräsi testamentissaan perustettavaksi kuuluisan Nobelin rauhanpalkinnon, joka annettaisiin niille, jotka eniten edistäisivät valtioitten välisiä ystävällisiä suhteita. William Armstrongin kuoltua vuonna 1900 eräs englantilainen sanomalehti kirjoitti: ”Jotakin kauhistuttavaa on siinä, että viileä ja rauhallinen äly, sellainen kuin lordi Armstrongilla, sopeutuu palvelemaan tuhoamisen tiedettä.”
Mutta isänmaalliset näkökohdat tai hyötynäkökohdat tukahduttivat pian kaikki omantunnonpistokset. Ensimmäisen maailmansodan alkaessa useimmissa maailman pääkaupungeissa kuhisi aseidenmyyjiä kaupittelemassa tuotteitaan. Tämä sota kuitenkin paljasti erään vakavan asekauppaan liittyvän moraalisen ongelman.
Tuon sodan aikana taistelukentillä käytettiin englantilaisia ja ranskalaisia sotilaita vastaan englantilais- ja ranskalaisvalmisteisia aseita. Saksalaiset taistelivat venäläisiä ja belgialaisia vastaan, jotka Krupp oli aseistanut. Useimpien sotaan liittyneiden maiden sotalaivojen panssarointi oli valmistettu eräällä Kruppin patentilla, ja Skagerrakin meritaistelussa kumpikin puoli ampui Kruppin sytyttimillä varustettuja kranaatteja.
Tämä sota tuotti aseteollisuudelle valtavia voittoja, niin valtavia että monet epäilivät niiden yrittäneen pitkittää sotaa omaksi edukseen. Eräs aikakauslehti arvioi vuonna 1934, että yhden sotilaan tappaminen oli tullut maksamaan tuossa sodassa 25000 dollaria, ”mistä suuri osa meni aseiden valmistajien taskuun”. – Anthony Sampson, Kuoleman kauppiaat.
Tämän sodan päättyminen ei merkinnyt loppua asekaupalle, ja nykyään se kukoistaa paremmin kuin koskaan ennen. Jotkut yhä asettavat kuolemanaseilla käytävän kaupan moraalisuuden kyseenalaiseksi, mutta kukaan ei kiistä sen kannattavuutta. ”Sota on jälleen kannattavaa liiketoimintaa”, sanoi eräs newyorkilainen pörssiasiantuntija. Viitatessaan huippumodernin tekniikan avulla valmistettuihin aseisiin New York Times lisäsi: ”Elektroninen sodankäynti on enemmän kuin tekniikan ihme: se on tuottoisaa liiketoimintaa.”
”Asekauppa on – – voimakkaassa kasvussa, ja Neuvostoliitto on mennyt Yhdysvaltain edelle maailman suurimpana aseiden viejänä”, vahvistaa englantilainen aikakauslehti New Scientist. Se jatkaa: ”Englannin aseidenvienti tulee epäilemättä kasvamaan parin seuraavan vuoden aikana sen näyteikkunan ansiosta, jonka Falklandinsaaret tarjosivat.”
Nykyaikaisia aseita tuottavien yhtiöitten johtajista Falklandinsaarten sodan ja Libanonin selkkauksen on täytynyt tuntua taivaan lahjalta. Guardian-sanomalehti selittää: ”Eurooppalaiset ja amerikkalaiset tehtaat näkevät jännittäviä uusia mahdollisuuksia [Falklandinsaarten] sodan jälkeen, sillä se tarjosi moitteettoman havaintoesityksen niiden tuotteitten käytöstä.”
Tämän on täytynyt olla selvää myös niille, jotka etsivät rahoilleen turvallista sijoituskohdetta. Aseteollisuus on saanut runsaasti uusia sijoittajia. Eräs aseidentuotannon tutkija on sanonut: ”Aseteollisuuden osakkeiden arvo on näiden välikohtausten [Falklandinsaarten sodan ja Libanonin selkkauksen] jälkeen noussut huomattavasti. Tämä on selvästikin herättänyt yhä useampien sijoittajien kiinnostuksen.” – New York Times.
1970-luvulla, sodan yhä raivotessa Kaakkois-Aasiassa, protestanttiset kirkkokunnat – joista jotkin olivat protestoineet sotaa ja Yhdysvaltain sotilaallisen panoksen kasvamista vastaan – olivat muiden mukana käyttämässä hyväkseen tuottoisia asemarkkinoita. Yhdysvaltalainen kirkkokuntien yhteistyöelin (National Council of Churches) sanoo aihetta käsittelevässä kirjasessaan: ”Tunnistettujen sijoitusten kohteena ovat aseiden tuotanto ja välitys. Kirkon sijoitusten arvo on lähes 203 miljoonaa dollaria [1,2 miljardia markkaa] – –. Nämä sijoitukset ovat kirkkokunnalle todellinen rahasampo, ja ne edustavat tärkeää ellei tärkeintä osaa niiden arvopapereista.”
Se, että asetehtaat käyvät kauppaa useimmiten armeijan eikä tavallisten asiakkaitten kanssa, saa niiden johtoportaan hieromaan käsiään tyytyväisyydestä. Tästä on asetehtaille monia etuja. Koska useimmat suuret valtiot ovat varanneet jo valmiiksi puolustusbudjettiinsa miljardisummia, asetehtailijoitten kassoihin virtaava raha on varmaa tuloa. Koska tällaisten tuotteitten täytyy täyttää armeijan tiukat laatuvaatimukset, hinta on nelin- tai viisinkertainen verrattuna tavallisille asiakkaille myytävien tuotteitten hintaan. Yleensä armeija ostaa mieluummin omassa maassa tehtyjä kuin ulkomaisia tuotteita, mikä vähentää ulkomaisen kilpailun aiheuttamaa uhkaa. Pyrkiessään solmimaan tuotantosopimuksia asevoimien kanssa amerikkalaiset yhtiöt ovat poikkeuksellisessa asemassa, sillä Japani ei kilpaile niiden kanssa. Asekauppa on tosiaankin tuottoisaa liiketoimintaa.
Avainasemassa rahakkaassa asekaupassa ovat aseiden myyjät, jotka tarjoavat tuhovälineitään kuin kiertävät kaupustelijat. ”Aseitten valmistus muistuttaa olennaisesti autojen valmistusta siinä, että ne aina muuttuvat vanhanaikaisiksi tai kuluvat loppuun. Laajentumismahdollisuudet ovat rajattomat”, sanoi eräs asekauppias.
Asemessuja, joihin ostajat ja myyjät kokoontuvat tutkimaan uusimpia sota-aseita, järjestetään nykyään eri puolilla maailmaa samaan tapaan kuin muotinäytöksiä. Valmistajat kehittelevät jo asetyyppien kolmatta sukupolvea: huippumoderneja laitteita, jotka kasvattavat tutkimukseen ja kehittelyyn tarkoitettuja sotilasmäärärahoja. Yhdysvaltain tiedemiesliittoa edustava Christopher Paine kutsui tällaista ”vaaralliseksi juoneksi, jonka avulla aseitten valmistajat koettavat pysyä mukana liiketoiminnassa”.
Asekaupan moraaliset ongelmat ovat entisenlaisia. Kolme vuotta ennen Falklandinsaarten sotaa englantilaiset myivät Argentiinalle yli 1,2 miljardin markan arvosta sota-aluksia ja elektronisia taisteluvälineitä, joista suurta osaa sitten sodan puhjettua käytettiin häikäilemättä heitä itseään vastaan. Tämä on se riski, jonka sekä valtiot että kauppamaailma tietoisesti ottavat. Kansainvälistä asekauppaa on paheksuttu ja paheksutaan yhä monissa puheenvuoroissa. Silti kaupankäynti jatkuu, tavallisesti hallitusten tuella. Samalla maailma on tulossa entistä vaarallisemmaksi asuinpaikaksi.
[Huomioteksti s. 8]
Englantilaiset myivät Argentiinalle yli miljardin markan arvosta aseita, joita sitten käytettiin heitä itseään vastaan Falklandinsaarilla
[Kuvat s. 7]
Asekaupan tuottamat voitot tukahduttivat pian kaikki asekaupan moraalisuuteen liittyneet epäilykset