Voiko hän olla sokea?

Herätkää-lehden Japanin kirjeenvaihtajalta

JOKAISEN työpäivän aamuna Susumun nähdään kävelevän reippaasti pitkin kapeita katuja, jotka halkovat persikka- ja viinitarhoja ristiin rastiin tässä miellyttävässä japanilaisessa maaseutukaupungissa. Hän on menossa rautatieasemalle. Vaikka hänen vaimonsa voisi viedä hänet autolla, hän hänen omia sanojaan lainataksemme mieluummin ”kävelee saadakseen liikuntaa”. Katsellessamme häntä hän ei paljoakaan eroa muista töihin menijöistä, jotka ovat päättäneet ehtiä ajoissa työpaikalleen. Yhdessä suhteessa hän kuitenkin on erilainen: hän on melkein sokea. Ennen kuin hän on päässyt tähän pisteeseen, jossa hän voi sekä hoitaa työnsä että myös päästä töihin ilman toisten apua, hänen on täytynyt voittaa monia haasteita.

Susumu on ollut jo muutaman vuoden hierojana ja akupunktiohoidon antajana erään suuren kunnallisen sairaalan fysikaalista hoitoa antavalla osastolla. Sekä sairaalan henkilökunta että potilaat arvostavat häntä suuresti hänen taitojensa ja kokemuksensa takia. Siitä huolimatta hänen tapauksensa ei ole harvinainen eikä epätavallinen. Vuosisatoja ovat sokeat olleet Japanissa lähes ainoita, jotka ovat hallinneet idän vanhat parannustaidot: akupunktuurin, itämaisen hieronnan ja moksanpolton eli moksibustion.a Itse asiassa valtiovalta on aivan viime aikoihin asti taannut sen, että sokeat saavat pitää nämä ammatit elinkeinonaan. Miten tähän on tultu? Millaista koulutusta sokeat saavat? Susumun tarina ja lyhyt katsaus Japanin sokeitten elinoloihin ennen ja nyt tarjoavat varmasti mielenkiintoisia ja tyydyttäviä vastauksia.

Vanha perinne

Japanissa on niin valtio kuin kansakin perinteisesti pitänyt vammaisia suuressa arvossa ja halunnut huolehtia heidän hyvinvoinnistaan. Vanhimmat aiheesta tehdyt muistiinmerkinnät kertovat siitä, miten yksilöt ja senaikainen yhteiskunta pyrkivät tarjoamaan sokeille elämän mukavuudet ja välttämättömyydet.

Esimerkiksi jo 600-luvulla sokeille pyrittiin vakavassa mielessä järjestämään ammatteja. Jotkut sokeat onnistuttiin kouluttamaan soittajiksi. Siitä lähtien sokeitten asema koheni asteittain. 1400-luku olikin heille jo hyvää aikaa. Siihen aikaan Kiotossa toimikin kiinteänä kokonaisuutena yhteisö, jossa sokeat pitivät huolta toisistaan ja saivat ammattikoulutusta. Siellä heille ruvettiin opettamaan ensi kerran myös akupunktuuria, hierontaa ja moksanpolttoa, ja soittaminen alkoi jäädä taka-alalle heidän yleisimpänä ammattinaan. Valitsipa Kioton kouluun tulija minkä ammatin tahansa, niin siellä annettu tehokas opetus varmisti monille taloudellisesti turvatun elämän. Tällä järjestelyllä oli tietenkin omat varjopuolensa. Se ei voinut ottaa tasapuolisesti huomioon kaikkien vammaisten tarpeita. Joka tapauksessa aina osa sokeista pääsi vuosisatojen ajan nousemaan sosiaalisesti arvostettuun asemaan.

1800-luvun loppupuoli oli Japanissa yhteiskunnallisten ja poliittisten uudistusten aikaa. Valtiovalta pyrki sosiaaliturvaa kehittämällä parantamaan köyhien ja vammaisten asemaa. Tämä osoittautui kuitenkin hyvin hämmentäväksi ja koettelevaksi ajaksi sokeille, sillä kaikki entiset myönnytykset ja etuoikeudet kumottiin. Vähitellen tämä tyhjiö kuitenkin alkoi täyttyä sitä mukaa kuin valtio perusti sokeainkouluja. Kaikki uudet koulut olivat nyt ilmaisia.

Lähempänä meidän aikaamme Japani on tasatahtia muiden maiden kanssa huolehtinut siitä, että sen sokealla väestöllä on nykyajan apuvälineet ja mukavuudet. Helen Keller -säätiö perusti vuonna 1965 Osakaan ensimmäisen Japanissa toimivan sokeain kuntoutuslaitoksensa. Tämä kansainvälinen ei-kaupallinen järjestö on osaltaan paljon kehittänyt sokeille ja melkein sokeille tarkoitettua käytännön koulutusta. Tällaisesta koulutuksesta on ollut apua varsinkin niille, jotka Susumun tavoin ovat menettäneet näkönsä myöhemmin elämässään.

”Istuskelin päivät päästään kotona”

Näin Susumu kuvailee epätoivoaan havaittuaan, että sokeutensa lisäksi hän oli kykenemätön tekemään työtä ja huolehtimaan itsestään. Hän oli vasta 23-vuotias. Itsesääli piti häntä vallassaan, kunnes hän eräänä iltapäivänä kuuli radiosta sokeille tarkoitetuista koulutusohjelmista. Se herätti hänen kiinnostuksensa ja hänen masennuksensa alkoi väistyä.

Pian hän hankkiutui kursseille, joilla häntä opetettiin huolehtimaan itsestään itsenäisesti. Opetuksen aihepiiri jakautui kolmeen osaan: 1) Itsenäiseen liikkumiseen esimerkiksi kepin tai opaskoiran avulla, 2) päivittäisten toimien hoitamiseen kuten ruoanlaittoon ja mahdollisimman itsenäiseen yksityiselämään ja 3) tiedon saantiin näkövammaisille sopivilla menetelmillä, jolloin opetetaan lukemaan pistekirjoitusta ja käyttämään tavallista kirjoituskonetta muistuttavaa pistekirjoituskonetta.

Siellä Susumulle tarjoutui myös tilaisuus uuden ammatin oppimiseen, sillä sopiva työ vaikuttaa ratkaisevasti siihen, miten hyvin näkövammainen sopeutuu muuttuneisiin olosuhteisiinsa. Harkittuaan useita mahdollisuuksia hän ryhtyi opiskelemaan akupunktuuria ja hierontaa. Hänelle selvisi, että koulutukseen sisältyy paljon muutakin kuin vain hierontatekniikan oppiminen. Opetus on intensiivistä ja lääketieteellisesti moitteetonta. Lisäksi opiskellaan esimerkiksi anatomiaa, fysiologiaa, hygieniaa, patologiaa, ammatinharjoittamista ohjaavaa lainsäädäntöä ja itämaisen fysikaalisen hoidon teorioita. Tulee myös ottaa huomioon, että akupunktuuria ja moksanpolttoa pidetään Japanissa hyvin vaativina tieteenaloina. Näiden alojen taitajat ovat arvossa pidettyjä ’anatomian tuntijoita’. Miten sokea sitten pystyy oppimaan nämä taidot? Hyvä koulutus yhdessä sokean ihmisen herkistyneen tuntoaistin kanssa tekee Susumun kaltaisista oppilaista taitavia tällaisessa työssä. Silti hänen ja hänen opiskelutovereittensa (joilla oli ikää 18–50 vuotta) kurssiaika oli kokonaista kolme vuotta. Koska useimmat oppilaista olivat menettäneet näkönsä vasta aikuisena, heidän piti näiden suurta huolellisuutta vaativien taitojen lisäksi opetella myös useimmat päivittäisen elämän peruskuvioista uudelleen.

Kohdatuista vaikeuksista antaa hyvän kuvan se, että alussa joiltakuilta heistä saattoi kulua toista tuntia yhden pistekirjoitussivun lukemiseen. Japanilainen pistekirjoitus on melko mutkikasta. Yhtä kirjainta vastaava pistekirjoitusmerkkihän koostuu enintään kuuden pisteen ryhmästä. Mutta japanin kielen kirjoitusmerkki ei edusta yhtä kirjainta vaan äännettä. Yli kaksi kolmasosaa japanin kirjoitusmerkeistä on sellaisia, joita vastaamaan tarvitaan pistekirjoituksessa kaksi kuuden kohopisteen ryhmää. Vaikka tällaisen uuden lukutavan oppiminen saattoi joskus tuntua masentavalta, eräs oppilas sanoi kuitenkin: ”Me voitimme ongelmamme kovalla työllä ja rohkaisemalla toinen toistamme.”

Samainen oppilas antaa mielenkiintoisen neuvon: niiden joista tulee sokeita pitäisi käyttää hyödykseen tarjolla olevia kuntoutus- ja koulutusmahdollisuuksia, jotta kriisikausi heidän elämässään jäisi mahdollisimman lyhyeksi. Tämä on viisas neuvo. Eritoten sokeille lapsille on paljon hyötyä tällaisesta valmennuksesta. On liikuttavaa nähdä, miten kolmannella ja neljännellä luokalla olevat näkövammaiset oppilaat naputtelevat pistekirjoituskonettaan yhtä helposti ja vaivattoman tuntuisesti kuin kokeneet konekirjoittajat. Entä millaista muuta koulutusta Japanissa on tarjolla sokeina syntyneille ja niille, jotka ovat sokeutuneet jo lapsina?

Käytännöllinen koulutus

Yksi sokeainkoulu, joka aloitti toimintansa runsaat sata vuotta sitten, on kasvanut tehokkaasti toimivien ja hyvin varustettujen valtionkoulujen verkoksi, joka kattaa nykyään koko Japanin. Kouluissa on kahta oppilasta kohden aina yksi opettaja. Se luonnollisesti tarjoaa lämpimän, oppimiselle otollisen ilmapiirin, jossa kunkin yksilölliset tarpeet tulevat huomioon otetuiksi. Kaikki luokat toimivat yleensä samalla alueella, ja lukusuunnitelma muistuttaa paljon minkä tahansa muun koulun lukusuunnitelmaa, jossa lukeminen, kirjoitus ja laskento ovat tärkeällä sijalla. Mutta jo varhaisessa vaiheessa, yläasteen ensimmäiseltä luokalta lähtien, painopiste siirtyy voimakkaasti ammattikoulutuksen puolelle, ja tällöin aletaan opiskella erityisesti hierontaa. Arviolta 75 prosenttia koulun käyneistä saa työtä fysikaalisen hoidon antajina. Yli puolet hierojista ja akupunktuurin antajista avaa pienen vastaanoton, useimmiten omassa kodissaan.

Monet nuoret valitsevat kuitenkin jonkin muun koulutuslinjan, ja heistä tulee esimerkiksi puhelunvälittäjiä, teollisuuden koneiden käyttäjiä tai tietokoneohjelmoijia. Toiset menevät korkeakouluun, ja heistä voi tulla opettajia, valtion virkamiehiä ja lakimiehiä. Näyttää kuitenkin siltä, että uutterilla sokeilla hierojilla on yhä paljon työtä. Susumu sanookin: ”Minulla on ammatti, pystyn huolehtimaan perheeni toimeentulosta ja minusta tuntuu, että olen jälleen löytänyt oman paikkani yhteiskunnassa. Olen siitä hyvin kiitollinen.”

Muutama vuosi sitten Susumu löysi jotain tavallisuudesta poikkeavaa, mikä toi hänelle vielä enemmän iloa. Hän selittää: ”Tajusin, että voin antaa ihmisten ruumiillisiin kipuihin vain tilapäistä lievitystä. Voit siis kuvitella, miten iloinen olin saadessani lukea Raamatusta ennustuksen, joka on Jesajan 35:5, 6:ssa. Siinä sanotaan: ’Silloin avautuvat sokeain silmät ja kuurojen korvat aukenevat. – –rampa hyppii niinkuin peura ja mykän kieli riemuun ratkeaa.’ Tutkiessani Raamattua ymmärsin, että pysyvä parantuminen on mahdollista vasta silloin kun Jehova Jumala, Luojamme ja varsinainen anatomian asiantuntija, tekee maapallosta jälleen paratiisin.”

[Alaviitteet]

[Huomioteksti s. 17]

Sokeilla oli mahdollisuus nousta sosiaalisesti arvostettuun asemaan

[Huomioteksti s. 19]

Kuvittele, miten iloinen olin saadessani ensi kerran lukea Raamatusta ennustuksen, joka löytyy Jesajan kirjasta. Siinä sanotaan: ”Silloin avautuvat sokeain silmät”

[Kuvat s. 18]

Hyvä koulutus ja herkistynyt tuntoaisti tekee sokeista taitavia akupunktuurin antajia

On liikuttavaa nähdä nuorten näkövammaisten oppilaitten kirjoittavan pistekirjoituskoneella