Sydämeni oli täynnä vihaa
MUISTAN sen aivan elävästi! Nuori sotilas oli jäänyt jälkeen partiostaan, joka lähti pois tuolta alueelta. Joukko pilkkaavia ja uhkailevia naisia saartoi hänet. Sitten he päästivät piirin sisään erään pyssymiehen. Hän laukaisi aseensa ja lähti nopeasti. Niin, tuo nuori sotilas oli surmattu.
Koska vihasin katkerasti kaikkea brittiläistä, en tuntenut paljonkaan surua enkä sääliä nähdessäni nuorta miestä kannettavan pois, käsi paareilta retkottaen. Hän oli vihollinen. Hänen univormunsa oli niiden vertauskuva, joita pidin kansani sortajina. Hän oli sotilas, ja me olimme sodassa.
Tuo tapaus sattui joitakin vuosia sitten sodan repimässä Belfastissa Pohjois-Irlannissa. Minäpä kerron sinulle, mikä johti siihen, että täytyin vihalla – ja mikä vielä tärkeämpää, miten opin juurimaan tuon vihan pois sydämestäni.
Vihan ilmapiiri
Ollessani pieni tyttö perheeni asui sellaisella Belfastin alueella, jolla protestanttiset ja katoliset perheet saattoivat asua ja tehdä työtä yhdessä rauhaisasti. Uskontojen väliset levottomuudet alkoivat kuitenkin muuttua katkerammiksi, kun kansalaisoikeusmielenosoitukset tekivät tietä väkivallalle ja murhille. Protestanttiset nuorisojoukkueet ahdistelivat monta kertaa veljiäni ja hakkasivat heidät pahanpäiväisesti metallikoristeisilla vöillään. Nämä joukkueet riehuivat kaupunginosassamme, uhkailivat asukkaita ja vahingoittivat omaisuutta. Saatuamme monia uhkauksia, jotka huipentuivat siihen, että kotimme ikkunalaudalle asetettiin pommi, meidän oli pakko lähteä ja muuttaa alueelle, josta tuli tasavaltalaisten katolilaisten getto.
Vastakkaisilla puolilla olevien uskontojen jäsenet murhasivat raa’asti toisiaan. Se oli kostomurhien aikaa. Esimerkiksi erään nuoren koulutoverini veli murhattiin hänen seisoessaan tienvieressä. Sellaiset kauhistavat väkivallanteot samoin kuin syrjintä, jota mielestäni harjoitettiin katolilaisia vastaan asunto- ja työasioissa, synnyttivät minussa halun tehdä tilanteen muuttamiseksi sen mitä suinkin voin.
Puolisotilaallisiin toimiin
Nähtyäni ystäviäni univormussa halusin olla heidän kaltaisensa. Siksi liityin nuorena koulutyttönä erään katolisen puolisotilaallisen järjestön nuoriso-osastoon. Kuunnellessani kaikkea propagandaa nuori sydämeni täyttyi vihalla niitä kohtaan, joita pidin kansani vihollisina. Käydessäni kokouksissa toisten kanssa, joilla oli samanlaisia ihanteita, minut valtasi kuumeinen halu edistää ’asiaa’ – vapautta irlantilaisille! Mikä sitten oli tehtäväni? Pitää silmällä armeijan partioita, levittää propagandaa ja etsiä sellaisia, jotka mahdollisesti ilmaisisivat ystävällisyyttä turvallisuusjoukkoihin kuuluvia kohtaan.
Myöhemmin minut hyväksyttiin tuon järjestön naistenosastoon. Siellä pystyin ilmaisemaan kaikkea brittiläistä kohtaan tuntemaani vihaa täydemmässä määrin. Yhdessä toisten kanssa ahdistelin armeijaa ja poliisien partioita, huutelin turvallisuusjoukkojen jäsenille ja syljin heitä ja osallistuin tasavaltalaisten asian puolesta järjestettyihin mielenosoituksiin. Toisinaan kuljetin myös ryhmämme miespuolisten jäsenten aseita, kun he osallistuivat ammuskeluun tai ryöstöön. Jos armeijan partio pysäytti meidät, nuoren naisen oli helpompaa välttyä tarkastukselta.
En koskaan todella pohtinut asioita, en koskaan ajatellut mitään muuta kuin tavoitetta ajaa britit pois Irlannista. Ainakin omasta mielestäni olin itse oikeassa ja he väärässä. Tukahdutin kaiken mahdollisen myötätunnon terrorististen väkivaltatekojen uhreja kohtaan. Me näimme itsemme kansamme vihollista vastaan taistelevina vapaustaistelijoina, ja pohjimmainen filosofiamme oli se, että sota oikeuttaa kaikki väkivallanteot. Jos viattomat uhrit saivat kärsiä vihan aiheuttamista väkivallanteoista, sille ei mahtanut mitään!
Kerran minut pidätettiin ja minua syytettiin aseiden kantamisesta ollessamme matkalla antamaan ”polvikäsittelyä”. Kahden ryhmämme jäsenen oli määrä huolehtia varsinaisesta rangaistuksesta, uhrin polvien murskaamisesta ampumalla luoti niiden läpi. Koska olin niin nuori, tuomioni ainoastaan kirjattiin, ja minut vapautettiin lopulta. Armaghin vankilassa ennen oikeudenkäyntiäni viettämäni lyhyt aika ainoastaan vahvisti vihaani poliisivoimia, vankilajärjestelmää ja tuomareita kohtaan, joita pidin sortajina.
Uskonnollinen kasvatus
Uskonnollinen kasvatukseni ei tehnyt mitään sydämessäni kasvaneen vihan poistamiseksi. Todellisuudessa uskontoni ja kansallismielisyyteni olivat erottamattomasti kietoutuneet toisiinsa. Pidin nuoruusvuosinani protestantteja uhkana ja vaarana itselleni ja perheelleni. Vihani oli aivan yhtä suuri kuin vastapuolen kiihkoilijoitten katoliseen yhdyskuntaamme kuuluvia kohtaan ilmaisema viha.
En tullut koskaan ajatelleeksi, että oli ristiriitaista käydä messussa ja rukoilla Jumalaa katolilaisena ja kuitenkin samalla vihata kiihkeästi brittisotilasta, joka myös saattoi olla katolilainen. Jos kansallismielisyyteni ja uskontoni välillä syntyi joskus ristiriita, kansallismielisyys voitti. Saatoin siis hyväksyä ajatuksen, että joku tovereistani ampui toisen katolilaisen, jos tämä käytti brittiunivormua.
Tietysti jotkut vilpittömät papit pitivät väkivallan tuomitsevia puheita. Se ei kuitenkaan vaikuttanut suurestikaan, koska vain harvoin sen tukena oli toimia terrorismiin sekaantuneita vastaan. Mitä saattoi nuori, vaikutuksille altis tyttö ajatella nähdessään, että terroristi sai hautajaisissaan kaikki kirkolliset kunnianosoitukset? Kerran olin mukana erään kuolleen toverin hautajaissaatossa. Laukauksia ammuttiin ilmaan hänen kolmivärisellä lipulla verhotun ruumisarkkunsa vierellä. Marssin univormu ylläni kappeliin ja olin mukana messussa. Käsitin, että ne olivat sotilaalliset hautajaiset, ja papin mukanaolo antoi ymmärtää, että Jumala hyväksyi asiamme.
En tuntenut lainkaan syyllisyyttä mistään toimistani. Kukaan pappi ei todellisuudessa koskaan neuvonut minua suoraan luopumaan puolisotilaallisista toimistani.
Totuuden oppiminen
Olin siihen aikaan täysin uppoutunut asiaamme ja uskoin lujasti sen olevan oikea. Näin vastapuolen epäoikeudenmukaisuudet, uskoin herkkäuskoisesti kaikki tiedot julmuuksista ja pahanteoista ja jätin huomiotta omalla puolellani taistelussa harjoitetut kohtuuttomat julmuudet. Terve järki ja säädyllisyys saivat kuitenkin minut vähitellen tajuamaan, että jokin oli hirvittävällä tavalla vinossa.
Etsiessäni järkevää ratkaisua kansallisten erimielisyyksien ja vääryyksien korjaamiseksi tehtyjen väkivaltaisten yritysten aiheuttamaan vaikeaan ongelmaan tulin kosketuksiin Jehovan todistajien kanssa. He puhuivat juuri niistä asioista, joiden puolesta ajattelin taistelevani: rauhasta, oikeudenmukaisuudesta ja vapaudesta! Oliko heidän uskontonsa vain yhdenlaista protestantismia? Ei. Aluksi tuntemistani epäilyksistä huolimatta havaitsin heidän olevan aivan erilaisia. He tosiaan pysyttelivät erossa politiikasta, ja he vetosivat yksinomaan Raamattuun.
Esimerkiksi keskustellessani ensimmäisiä kertoja perheeni luona käyneen todistajanaisen kanssa kysyin häneltä, mitä hän ajatteli protestanttisesta uskonnollisesta johtajasta, joka minusta näytti olevan katolisuuden ja tasavaltalaisuuden vastaisten toimien taustavoima. Hän ei asettunut kummallekaan puolelle vaan kysyi: ”Mitä Jeesus olisi tehnyt näissä oloissa? Kenen puolelle hän olisi asettunut?”
Tuo kysymys: ”Mitä Jeesus olisi tehnyt?” auttoi minua näkemään oikean vastauksen moniin kysymyksiin, jotka heräsivät tutkiessani Raamattua. Esimerkiksi jouduin ajattelemaan, mitä Jeesus olisi tehnyt, kun harkitsin sekaantumistani väkivaltaisiin mielenosoituksiin sellaista vastaan, mitä pidin epäoikeudenmukaisuutena. Aluksi olin jonkin verran samanlainen kuin Jeesuksen ajan kansallismieliset juutalaiset, jotka halusivat saada roomalaiset pois Juudeasta. Aloin kuitenkin ymmärtää, että Jeesus olisi ollut puolueeton, kuten hän neuvoi seuraajiaankin olemaan. Hänen Valtakuntansa ei ollut osa tästä maailmasta. – Johannes 15:19; 17:16; 18:36.
Aikanaan minulle selvisi, että Jeesuksen Kristuksen hallinnassa olevalla Jumalan valtakunnalla on paljon suurenmoisemmat tarkoitusperät. Se poistaa kaikki sortavat hallitusmuodot ja kaikenlaisen epäoikeudenmukaisuuden. (Daniel 2:44) Ja ajatella, että sen aikaansaaminen ei vaadi viattomia uhreja ja että minä voisin hyvinkin nähdä sen elinaikanani!
Koska en halunnut, että minulle taas syötettäisiin mitä tahansa, tarkistin jatkuvasti asiat katolisesta Raamatustani. Opin, että Jumalan nimi on Jehova, ja olin riemuissani hänen tarkoituksestaan tehdä koko maasta paratiisi, jossa nöyrät iloitsevat suuresta rauhasta. (Psalmit 37:10, 11; Luukas 23:43) Mutta saatoinko tosiaan luottaa Jehovan todistajiin? Aloin käydä heidän valtakunnansalissaan pidetyissä kokouksissa, ja heidän yhteydessään olemiseni lisäsi luottamustani. Nämä ihmiset ovat todella puolueettomia ja noudattavat sitä mitä saarnaavat.
Jehovan todistajien joukossa tapasin ihmisiä, jotka olivat osallistuneet protestanttien puolisotilaalliseen toimintaan. He eivät enää pitäneet väkivaltaa keinona rauhan ja oikeudenmukaisuuden saamiseksi. He olivat aikoinaan olleet aivan yhtä vakuuttuneita asiansa oikeudesta kuin minä olin ollut omastani ja olivat kerran olleet kaiken katolisen tai tasavaltalaisen katkeria vihaajia. Mutta he olivat karistaneet mielestään kansallismieliset ajatukset ja niiden aikaansaaman vihan. Tämä auttoi minua arvostamaan Jeesuksen sanoja: ”Te tulette tuntemaan totuuden, ja totuus vapauttaa teidät.” – Johannes 8:32.
Vapaus vihasta
Tiesin sydämessäni, ettei Jeesus Kristus sekaantuisi poliittisiin erimielisyyksiin ja terrorismiin. Mutta olin kuin ansassa, eikä ollut helppo vapautua siitä. Ajan mittaan muut perheeni jäsenet lopettivat yhteytensä Jehovan todistajiin, ja jatkaaksemme Raamatun tutkimistamme meidän oli sisareni kanssa kuljettava Belfastin katolisia ja protestanttisia alueita jakavan ”rauhan rajalinjan” poikki. Aluksi pelkäsimme turvallisuutemme puolesta joka kerta sitä ylittäessämme. Mutta oppiessamme paremmin ymmärtämään Raamattua tämä pelko antoi vähitellen tietä todelliselle luottamukselle Jehovan suojelukseen.
Kerran kun vasta opiskelin Raamatun totuutta, istuin toisten kanssa eräässä tasavaltalaisten klubissa ja saimme uutisia, joiden mukaan brittisotilaat olivat joutuneet erityisen tuhoisaan väijytykseen Pohjois-Irlannissa. Huomasin, etten enää saattanut yhtyä tuollaisia uutisia tervehtineisiin hurraa-huutoihin. Jeesus ei varmastikaan olisi riemuinnut niiden johdosta. Hän neuvoi: ”Kaikki, mitä tahdotte ihmisten tekevän teille, teidänkin täytyy samoin tehdä heille.” (Matteus 7:12) Tiesin, ettei ollut oikein iloita siitä, että ihmisiä räjäytettiin kappaleiksi.
Tuo tapaus painoi syvälle mieleeni sen, miten sokea viha voi vaikuttaa ihmisiin, enkä enää halunnut osallistua sellaiseen. Muistellessani menneitä aikoja olen nyt hyvin iloinen siitä, että olen saanut tietoa rakastavasta Luojasta, jolla on suurenmoinen ja rakkaudellinen tarkoitus tämän maan ja ihmiskunnan suhteen. Tunnen nykyään todellista iloa voidessani käyttää kaiken aikani auttaen toisia hankkimaan tämän saman Raamattuun perustuvan toivon. Olen tosiaan kiitollinen siitä, ettei sydämeni enää ole täynnä vihaa. – Lähetetty.
[Huomioteksti s. 9]
”Kauhistavat väkivallanteot – – synnyttivät minussa halun tehdä tilanteen muuttamiseksi sen mitä suinkin voin”
[Huomioteksti s. 10]
”Mitä saattoi nuori, vaikutuksille altis tyttö ajatella nähdessään, että terroristi sai hautajaisissaan kaikki kirkolliset kunnianosoitukset?”
[Huomioteksti s. 10]
”Mitä Jeesus olisi tehnyt näissä oloissa? Kenen puolelle hän olisi asettunut?”
[Huomioteksti s. 11]
”Jehovan todistajien joukossa tapasin ihmisiä, jotka olivat osallistuneet protestanttien puolisotilaalliseen toimintaan. He eivät enää pitäneet väkivaltaa keinona rauhan ja oikeudenmukaisuuden saamiseksi”
”Minä annan teille uuden käskyn, että rakastatte toisianne; että niin kuin minä olen rakastanut teitä, tekin rakastatte toisianne. Tästä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teillä on rakkaus keskuudessanne.” – Johannes 13:34, 35.
”Rakastakaa jatkuvasti vihollisianne, tehkää alati hyvää teitä vihaaville, siunatkaa yhä uudelleen niitä, jotka kiroavat teitä, rukoilkaa jatkuvasti niiden puolesta, jotka solvaavat teitä.” – Luukas 6:27, 28.