Kauan kaivattu perhetapaaminen
– Kertonut In-Bok Kim Koreasta
’TÄMÄ on kuin toivottaisi jonkun takaisin kuolleista!’ Tämä ajatus kiersi mielessäni syleillessäni nuorempaa sisartani In-Soonia, jonka luulin olleen kuollut yli 30 vuotta. Liikutuksen tukahduttamina me molemmat itkimme kuin pienet lapset, jollaisia olimme olleet, kun olimme viimeksi nähneet toisemme.
Tapaamisemme oli seurausta korealaisen radioyhtiön (Korean Broadcasting System) kustantamasta ohjelmasta, joka toi yhteen dramaattisesti yli 11000 perheenjäsentä, jotka olivat olleet kauan kadoksissa toisiltaan. Mutta ennen kuin kerron, kuinka sisareni ja minä tapasimme jälleen, antakaa minun viedä teidät takaisin niihin traagisiin tapahtumiin, jotka erottivat meidät, kuten miljoonat muutkin korealaiset.
Varhaisia muistoja
Synnyin Koreassa satamakaupungissa nimeltä Inchon vuonna 1936. Toisena perheen kolmesta lapsesta minulla oli onnellinen lapsuus. Sitten yhtäkkiä alkoi murhenäytelmä. Kun olin yhdeksänvuotias, äitimme kuoli. Heti seuraavana vuonna myös isämme nukkui pois. Aivan yhtäkkiä meistä oli tullut orpoja. Vanhempi sisaremme oli jo naimisissa tuolloin. Niinpä päätettiin, että In-Soon ja minä menisimme asumaan vanhemman sisaremme ja hänen miehensä luo. Muutimme ja aloimme sopeutua uuteen elämäämme niin hyvin kuin taisimme.
Eräänä päivänä kun tulin koulusta kotiin, minulle kerrottiin, että In-Soon oli lähetetty asumaan lankoni sukulaisten luo erääseen kaupunkiin Keski-Koreassa. Minulle, 13-vuotiaalle pojalle, tämä oli musertava isku. Olin menettänyt vanhempani ja nyt myös In-Soon oli poissa. Vanhempi sisareni rauhoitti minua lupaamalla, että voisimme vierailla toistemme luona heti kun tilanne rauhoittuisi. Tuosta päivästä lähtien kaipasin hetkeä, jolloin voisin olla pikkusisareni kanssa jälleen. Mutta sitä hetkeä sain odottaa kauan, täsmälleen sanoen 33 vuotta. Vain parin kuukauden kuluttua, kesäkuussa 1950, näet syttyi Korean sota.
Sodan tuhot
Sota vaati raskaan veronsa kaikilta. Edestakaisin aaltoileva sodankäynti pohjoisen ja etelän välillä tuhosi koko maan. Noin miljoona siviiliä kuoli Etelä-Koreassa – melkoinen menetys maalle, jossa oli silloin noin 20 miljoonaa asukasta. Kaupunkeja ja kyliä tuhoutui. Perheet riistettiin irti asuinsijoiltaan. Miehet, vaimot, vanhemmat, lapset, veljet ja sisaret joutuivat eroon toisistaan. Koko yhteiskuntamme repeytyi rikki.
Sodan tuhot eivät ohittaneet meitäkään. Saimme sanan sukulaisilta, että In-Soon ja koko se perhe, jonka luona hän oli asunut, oli kuollut. Oli ironista, kuten myöhemmin sain tietää, että eräs alueelta paennut naapurimme oli kertonut hänelle, että myös minä olin kuollut kun pakolaisveneemme räjäytettiin. Niinpä 33 vuotta kumpikin meistä uskoi toisen kuolleen.
Muutoksia sodan jälkeen
Kesäkuussa 1953 sota tuli ratkaisemattomaan loppuunsa. Maa yritti nousta tuhkasta. Minä olin noin puolitoista vuotta orpokodissa, kunnes vihdoin muuan varakas liikemies otti minut hoiviinsa. Hän halusi kasvattaa ja kouluttaa minut johtamaan liikeyritystään. Menestyin hyvin koulussa, ja tulevaisuuteni näytti lupaavalta. Kaikesta huolimatta ajatukseni olivat aina levottomat. ”Miksi maailmassa on niin paljon kärsimystä?” ajattelin usein. ”Jos Jumala on olemassa, miksi hän sallii sotia ja muuta senkaltaista? Mikä on kaiken tämän tarkoitus?”
Pian, ollessani vielä koulussa, Jehovan todistajat ottivat minuun yhteyttä ja aloin tutkia Raamattua. Tuntui kuin valo olisi alkanut loistaa mieleeni ja sydämeeni. Nyt sain lopultakin vastaukset kysymyksiini. Sain Raamatusta selville syyn siihen, miksi on sotia ja kärsimystä, samoin kuin sen, mikä pian ratkaisee kaiken tällaisen. Tämä lopetti suunnitelmani liikeurasta. Olin päättänyt palvella tätä lohdutuksen Jumalaa, Jehovaa. Edistyin nopeasti siinä määrin, että saatoin vihkiytyä ja vertauskuvata sen vesikasteella. Kun olin 20-vuotias, Vartiotorni-seura nimitti minut erikoistienraivaajaksi eli kokoajanpalvelijaksi.
Ensimmäisen määräykseni sain alueelle, jossa sisareni oli asunut sodan syttyessä. Yritin kovasti löytää hänet, mutta kukaan ei tiennyt mitään tuosta perheestä. Tulin yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että hänen täytyy olla kuollut. Monet muutkin olivat menettäneet omaisiaan sodassa; minun täytyi hyväksyä tosiasiat.
Kirjaimellisesti miljoonat korealaiset ovat käyneet läpi saman kuin minä. Vuosien varrella he ovat yrittäneet useilla tavoilla löytää kadonneita perheenjäseniään, mutta huonolla menestyksellä. Sanomalehti-ilmoitukset ja radiokuulutukset osoittautuivat tehottomiksi. Yksi syy tähän on se, että sota lamautti maan viestintä- ja kuljetusyhteydet. Ne on saatu uudelleen kuntoon vasta äskettäin. Toinen syy on se, että Etelä-Koreassa, jossa on nykyään asukkaita yli 40 miljoonaa, on ainoastaan 258 sukunimeä. Yli puolella väestöstä on yksi viidestä yleisimmästä sukunimestä – Kim, Lee, Park, Choi tai Chung – ja monilla heistä on myös sama etunimi.
Ainutlaatuinen televisio-ohjelma
Äskettäin kuitenkin tapahtui jotain uutta: aloitettiin ohjelma jossa käytettiin hyväksi televisio- ja tietokonetekniikkaa. Tuo korealaisen radioyhtiön (Korean Broadcasting System) kustantama ohjelma alkoi TV-dokumenttina Korean sodasta. Hajallaan olevista perheistä kertonut kaksituntinen jakso sai yllättäen aikaan sellaisen kyselyjen tulvan, että ohjelman täytyi pyöriä 20 tuntia tuona ensimmäisenä päivänä. Sitten se jatkui 14 tuntia päivässä koko seuraavan viikon ajan ja lopulta siitä tuli viikoittainen ohjelma viideksi kuukaudeksi.
Ihmiset, jotka etsivät kadonneita sukulaisiaan, ottivat yhteyttä televisioasemaan. Heille annettiin silloin numero ja määrättiin päivä, jolloin he esiintyisivät televisiossa. Sillä välin heidän nimensä ja muut yksityiskohdat syötettiin tietokoneeseen, jotta nähtäisiin sopisivatko he yhteen jonkun kanssa, joka etsi kadonnutta sukulaistaan. Jos tämä ei tuottanut tulosta, he esiintyivät televisiossa pitäen suurta kylttiä, jossa oli heille annettu numero ja heidän nimensä, kadonneiden henkilöiden nimet, heidän kotikaupunkinsa, heidän vanhempiensa nimet ja muita yksityiskohtia, jotka he saattoivat muistaa.
Lähetykset nähtiin koko maassa. Jokainen, joka katsoi ohjelmaa ja tunnisti henkilön tai olosuhteet, saattoi ottaa yhteyttä asemaan ja tavata sukulaisensa jälleen studiolla koko kansan katsellessa kyyneliä, itkua ja halauksia. Eri puolilla maata asuneet ihmiset yhdistettiin kaksisuuntaisilla TV-monitoreilla. Korealaisen sanomalehden Choong Ang Ilbon mukaan ohjelma toi yhteen 11089 ihmistä 53535:stä apua hakeneesta.
The Korea Times kirjoitti 16. elokuuta 1983: ”Koskaan aiemmin Korean historiassa ihmiset eivät ole vuodattaneet luonnostaan samanaikaisesti niin monia ilon kyyneliä! Koskaan aiemmin Korean 5000-vuotisen historian aikana ei koko väestö ole kokenut sellaista tunneperäistä yhteyttä ja ykseyttä kuin silloin, kun tuhannet heidän veljistään tapasivat kyynelehtien jälleen erossa olleet sukulaisensa.”
Uskomaton jälleennäkeminen
Nähdessäni tunteellisia mutta onnellisia jälleennäkemisiä televisiossa (myös sellaisia joissa sukulaisten luultiin jo pitkään olleen kuolleita) vanhat muistot alkoivat vaivata minua. Voisiko olla mahdollista, että In-Soon olisi vielä elossa? Minun kerta kaikkiaan täytyi yrittää vielä kerran löytää hänet. Menin televisioasemalle, ja nimemme sekä muut yksityiskohdat syötettiin tietokoneeseen. Minulle kerrottiin, että minun oli määrä esiintyä televisiossa kuukautta myöhemmin. Sitten menin kotiin – ja odotin.
Viisi päivää ennen kuin minun piti esiintyä televisiossa, asemalta soitettiin minulle. Sieltä kerrottiin, että sisareni oli löydetty ja että minun pitäisi tulla studiolle tapaamaan häntä. Niin uskomattomalta kuin se tuntuikin, hän oli mennyt asemalle saadakseen nimensä syötetyksi tietokoneeseen sinä samana päivänä kuin minäkin olin ollut siellä.
Matkalla asemalle vanhat muistot tulvivat mieleeni. Aloin tuntea itseni hämmentyneeksi. Muistin ainoastaan 11-vuotiaan nuoren tytön. Tuntisinko hänet nyt? Miten voisin olla varma, että hän on sisareni? Jos se ei olisikaan hän, olisin elänyt turhaan uudelleen vanhat surut ja tuskalliset muistot.
Kun meidät tuotiin yhteen, In-Soon tunnisti minut heti. Mutta minä olin pelokas ja hermostunut. Sellaisen henkilön tapaaminen, jota rakastaa mutta jonka on luullut varmasti olleen kuollut jo 33 vuotta, ei ole lievästi sanottuna helppo tehtävä. Oliko hän todella In-Soon? Miten voisin olla varma siitä? Puhuttuamme hetken päätimme vierailla noin 40 kilometrin päässä sijaitsevassa kotikaupungissamme Inchonissa, jossa vanhempi sisareni asuu.
Matkalla sinne aloimme muistella lapsuutemme päiviä. Puhuimme Hwapyung Dong -nimisessä Inchonin osassa olleesta kodistamme. Muistimme että meillä oli ollut musta galvanoitu peltikatto. Kun illalla satoi ja sadepisarat ropisivat kattoon, olimme niin peloissamme, että hyppäsimme sänkyyn ja piilouduimme yhdessä peittojen alle. Muistimme kuinka naapurimme, jolla oli myös galvanoitu peltikatto mutta punaiseksi maalattu, menetti hiuksensa lavantaudin takia ja kuinka pian sen jälkeen äitiimme iski sama tauti ja hän kuoli.
Tällaiset muistelmat saivat minut ilman pienintäkään epäilystä vakuuttuneeksi siitä, että tässä todellakin oli nuorempi sisareni, jota olin etsinyt. Ilonkyyneleet tulivat silmiimme. Emme voineet enää hillitä itseämme. Yhdessä itkimme onnellisen jälleennäkemisen johdosta.
Suurempi ilo edessä
Iloni on vielä kasvanut tuosta päivästä, jolloin tapasimme. In-Soon on nyt alkanut tutkia Raamattua. Myös hän saa tietää mikä on syynä kaikkeen kärsimykseen maailmassa ja mitä hänen täytyy tehdä, jotta hän voisi päästä osalliseksi siitä suurenmoisesta tarkoituksesta, joka Jehova Jumalalla on kaikkia niitä varten, jotka rakastavat ja tottelevat häntä.
Vaikka tuhannet ovat kokeneet sanoinkuvaamatonta iloa tavatessaan jälleen kauan kadoksissa olleet perheenjäsenensä, on yhä miljoonia, jotka voivat kokea saman. Jotkut sanovat, että noin kymmenen miljoonaa ihmistä on joutunut eroon perheestään Pohjois- ja Etelä-Korean välisen rajan vuoksi. Koska minkäänlaista yhteydenottoa rajan yli ei sallita, monet eivät edes tiedä, ovatko heidän rajan toisella puolella olevat sukulaisensa elossa vai kuolleita.
Heillä ja muilla heidän kaltaisillaan on kuitenkin toivoa. Raamattu kertoo, että pian Jeesuksen käsissä oleva Jumalan valtakunta poistaa poliittiset ja muut rajat, jotka pitävät ihmisperheen jakautuneena. (Daniel 2:44) Silloin voidaan myös nähdä Johanneksen 5:28, 29:ään merkityn Jeesuksen lupauksen täyttymys: ”Älkää ihmetelkö tätä, koska tulee hetki, jolloin kaikki muistohaudoissa olevat kuulevat hänen äänensä ja tulevat esiin.” Miten riemullista aikaa se tuleekaan olemaan! Silloin toteutuu lopultakin kauan kaivattu koko ihmisperheen yhdistäminen.
[Huomioteksti s. 19]
33 vuotta kumpikin meistä uskoi toisen kuolleen
[Kuva s. 20]
Kadonneita sukulaisiaan etsivät ihmiset esiintyivät tällä tavoin televisiossa