Nuoret kysyvät:
Onko normaalia murehtia tällä tavalla?
MITCHELLIN isä kuoli muutamia kuukausia sitten tapahtuneessa traagisessa onnettomuudessa. Mitchell kaipaa häntä vieläkin – hyvin suuresti. Hän muistelee, miltä hänestä tuntui sinä päivänä, jona hänen isänsä kuoli.
”Olin aivan poissa tolaltani. Koko päivä oli sellainen, että jos kukaan ei olisi maininnut, että isäni oli kuollut, en olisi muistanut sitä. Silloinkaan kun kerroin siitä toisille, en uskonut siihen. ’Se ei voi olla totta’, vakuuttelin itselleni. ’Isä hankki elatuksensa ajamalla kuorma-autoa, satoja kilometrejä joka viikko, läpi tuulen ja tuiskun, mutta aina hän kuitenkin tuli kotiin. Se ei voi olla totta.’”
Kenties olet kokenut jotakin samanlaista. Joku sinulle rakas ihminen on kuollut – isä, äiti, veli, sisar tai ystävä. Luulit sen tuottavan vain surua eikä mitään muuta. Mutta suoraan sanoen tunteesi voivat vaihdella suurestikin: vihasta aina hämmennykseen ja pelkoon saakka.
Sitten tapaat hyvää tarkoittavia ystäviä, jotka lisäävät vaikeuksiasi sanomalla sinulle, miten sinun tulee surra: ”Ole rohkea ja luja.” ”Sinun täytyy olla esimerkkinä toisille.” ”Äitisi [tai kuka vainaja lienee] ei haluaisi sinun itkevän.” Mutta et saa pidätettyä kyyneleitä, vaikka kuinka yrität. Tai annat tuskantunteiden patoutua sisällesi.
Onko sinussa jotakin outoa? Päinvastoin, on aivan normaalia tuntea niin. Kun Jeesus Kristus sai tietää läheisen ystävänsä kuolemasta, hänkin ”puhkesi kyyneliin” ja ”huokaisi” sisimmässään. (Johannes 11:33–37) Kun ymmärrät, että toisillakin on ollut samanlaisia tunteita kuin sinulla, sinun on ehkä helpompi ymmärtää omia tunteitasi ja kestää menetyksesi.
Kuin pahaa unta
Tapaus voi ensin turruttaa tunteesi, kuten kävi Mitchellille. Saatat syvällä sisimmässäsi toivoa, että kaikki on vain pahaa unta, että joku tulee herättämään sinut ja että kaikki on niin kuin on aina ennenkin ollut.
”Se ei tunnu todelliselta”, selittää Brian, jonka isä kuoli muutamia kuukausia sitten. ”Ihmiset sanovat: ’Oli ikävä kuulla, miten isällesi kävi.’ Mutta kaikki tuntuu epätodelliselta.” Cindy on samaa mieltä. Hänen äitinsä kuoli syöpään. Cindy selittää: ”En ole pohjimmiltani hyväksynyt, että hän on poissa. Kun tapahtuu jotakin, josta ennen olisin puhunut hänelle, huomaan sanovani: ’Minun täytyy kertoa tästä äidille.”’
Kun siis joku sinulle läheinen ihminen kuolee, on aivan normaalia, että sitä on aluksi vaikea uskoa. Jumala loi ihmisen elämään, ei kuolemaan. (1. Mooseksen kirja 1:28; 2:9) Ei ole siksi yllättävää, että jonkun rakkaamme kuolemaa on vaikea hyväksyä ja että se on helppo kieltää.
”Miten hän saattoi tehdä minulle näin?”
15-vuotias Karen selittää: ”On oikeastaan naurettavaa vihoitella kuolleelle. Mutta kun sisareni kuoli, en voinut olla ajattelematta: ’Miten hän saattoi kuolla ja jättää minut aivan yksin? Miten hän saattoi tehdä minulle näin?’”
Älä siis hämmästy, jos sinäkin tunnet toisinaan olevasi hiukan vihainen kuolleelle. Jos esimerkiksi äitisi tai isäsi on kuollut, voit tuntea olevasi hylätty, heitteille jätetty, vaikka tiedätkin, ettei hän pystynyt estämään sitä mitä hänelle tapahtui. Cindy muistelee: ”Äidin kuoleman jälkeen ajattelin toisinaan: ’Et kertonut meille, että aiot kuolla. Sinä vain karkasit pois.’ Tunsin itseni hylätyksi.”
Veljen tai sisaren kuolema voi herättää suuttumuksen tunteita muista syistä. Jotkut huomaavat olevansa vihaisia kuolleelle kaiken sen tuskan vuoksi, mitä hänen kuolemansa on aiheuttanut vanhemmille. Tai jotkut tuntevat jääneensä vaille jotakin ja ovat kenties hiukan loukkaantuneita kaiken sen ajan ja huomion vuoksi, jota sairas veli tai sisar sai ennen kuolemaansa.
Joskus kun vanhemmat menettävät yhden lapsistaan, heistä tulee ylettömän suojelevia. Se voi saada jälkeenjääneen lapsen tuntemaan kaunaa kuollutta veljeään tai sisartaan kohtaan siksi, että hän on tehnyt äidistä ja isästä tällaisia. Jos perheessäsi vallitsee nyt tällainen tilanne, yritä ymmärtää, että vanhempasi saattavat syyttää itseään siitä mitä tapahtui ja pelkäävät siksi menettävänsä sinutkin. Ole siis kärsivällinen heitä kohtaan.
Jos joskus tunnet vihaa, älä haudo sitä sisälläsi. Yritä kertoa siitä jollekulle, johon luotat ja jota kunnioitat. Parhaita tapoja tulla toimeen tunteittensa kanssa on ilmaista niitä. Muista, että pitkään kestävä viha voi vain vahingoittaa sinua. – Sananlaskut 14:29, 30.
Varo ajattelemasta: ”Jospa vain . . .”
Monia alkavat myös vaivata seuraavat ajatukset: ’Jos vain olisin sanonut tämän’ tai: ’Jos vain en olisi sanonut sitä.’ Mitchell kertoo tunteistaan, jotka aika ajoin kiusaavat häntä: ”Kunpa olisin osoittanut isääni kohtaan enemmän kärsivällisyyttä ja ymmärtämystä! Tai osallistunut enemmän kotitöihin, niin että hänellä olisi työstä palattuaan ollut helpompaa.” Ja 17-vuotias Elisa huomautti: ”Kun äiti sairastui ja kuoli aivan yllättäen, keskinäiset tunteemme jäivät kokonaan selvittämättä. Nyt syyllisyys ahdistaa minua. Mielessäni pyörii kaikki se, mitä minun olisi pitänyt sanoa hänelle, kaikki, mitä minun ei olisi pitänyt sanoa, ja kaikki se, minkä tein väärin.”
Aika ajoin saatat tuntea samalla tavoin. Kenties riitelit omaisesi kanssa, ennen kuin hän kuoli. Tai olet saattanut toisinaan olla harmissasi veljellesi tai sisarellesi siksi, että hän saa osakseen enemmän huomiota kuin sinä, ja nyt hän on kuollut. Siitä johtuvia syyllisyyden tunteita voi olla hyvin vaikea kestää.
Saatat jopa syyttää itseäsi siitä, mitä tapahtui. Cindy muistelee: ”Tunsin syyllisyyttä jokaisesta riidasta, joka meillä oli ollut, kaikesta paineesta, jota aiheutin äidille. Minusta tuntui, että kaikki se paine, jota olin aiheuttanut hänelle, oli saattanut pahentaa hänen sairauttaan.”
Sinun tulee kuitenkin ymmärtää, että vaikka saattaa olla sellaista, mitä sinun olisi tai ei olisi pitänyt sanoa tai tehdä, niin valtaosassa tapauksista ne eivät olleet syitä, joiden vuoksi omaisesi kuoli. Sitä paitsi on niin kuin Raamattu muistuttaa meille: ”Me kaikki kompastumme monta kertaa. Jos joku ei kompastu sanassa, niin hän on täydellinen mies ja kykenee pitämään kurissa myös koko ruumiinsa.” (Jaakob 3:2) Eikö ole totta, että me kaikki sanomme sellaista, mitä myöhemmin kadumme? ”Kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat Jumalan kunniaa vailla”, sanoo Raamattu edelleen. (Roomalaisille 3:23) Epäilemättä siis teit tai jätit tekemättä jotakin, minkä vuoksi tunnet nyt syyllisyyttä. Mutta emmekö me rehellisesti puhuen epätäydellisinä ihmisinä kaikki syyllisty siihen?
”Mitä sanon ystävilleni?”
Toisinaan saatat myös tuntea hämmennystä siksi, ettet tiedä mitä sanoa toisille. Eräs leskiäiti sanoi nuoresta pojastaan: ”Jonny oli vastahakoinen puhumaan tunteistaan, mutta sain ongituksi häneltä sen, että hänestä oli vastenmielistä kertoa muille lapsille isänsä kuolleen. Se hämmensi häntä ja myös harmitti häntä juuri siksi, että se hämmensi häntä.”
Tunnetko nyt toisinaan itsesi yksinäiseksi menetettyäsi omaisesi kuoleman vuoksi? Se ei ole lainkaan epätavallista, kuten kirja Death and Grief in the Family selittää: ”’Mitä sanon ystävilleni?’ on monille [jälkeen jääneille] sisaruksille äärimmäisen tärkeä kysymys. Sisaruksista tuntuu usein, että heidän ystävänsä eivät ymmärrä, mitä he kokevat. Yritykset keventää menetyksen taakkaa voivat saada osakseen ilmeettömiä tuijotuksia ja hämmästyneitä katseita. – – Jälkeen jäänyt sisarus voi siksi tuntea itsensä hylätyksi, yksinäiseksi ja toisinaan jopa omituiseksi.”
’Miksi toiset reagoivat sillä tavalla?’ saatat ihmetellä. Yritä ymmärtää, että kuolema on jokaiselle koetteleva kokemus. Joskus toiset eivät tiedä mitä sanoa eivätkä siksi sano mitään. Sinun menetyksesi muistuttaa heitä siitä, että hekin voivat menettää omaisensa. Koska he eivät halua, että heitä muistutetaan siitä, he saattavat kartella sinua.
Viikkojen ja kuukausien kuluessa tajuat epäilemättä vähitellen, mitä menetyksesi todellisuudessa merkitsee. Kun näin tapahtuu, saatat olla taipuvainen pitämään tunteesi sisälläsi, koska pelkäät, etteivät vanhempasi tai muut ymmärtäisi. On kuitenkin tärkeää, että opit tulemaan toimeen tunteittesi kanssa. Sitä miten voit onnistua siinä käsitellään Herätkää-lehdessä myöhemmin.
[Kuva s. 23]
”Ei voi olla totta, että minulle on käynyt näin!”