Kun omaisesi kuolee . . .

Ricky ja Mary-Anne olivat olleet 18 vuotta onnellisessa avioliitossa, ja heillä oli yksi lapsi. Mutta noin vuosi sitten Ricky oli alkanut tuntea kipua hartioissaan. Vuoden 1981 kesään mennessä kipu oli yltynyt ja vähitellen hän halvaantui. Kiireellinen leikkaus paljasti syöpäkasvaimen hänen selkäytimensä yläosassa. Useita kuukausia myöhemmin, helmikuun toisena päivänä 1982, Ricky kuoli 48-vuotiaana. ”Sitä oli vaikea hyväksyä”, sanoi Mary-Anne. ”Vielä pitkään minusta tuntui kuin hän olisi voinut astua ovesta sisään.”

OLETKO sinä tai joku tuttavistasi kokenut samanlaista? Kun rakastamasi henkilö kuolee, niin voit havaita itsessäsi tunteita tai asenteita, joita sinulla ei ole koskaan ennen ollut. Ehkä sinusta tuntuu, ettet voi tämän jälkeen enää milloinkaan tuntea oloasi normaaliksi. Tai sinun on Mary-Annen tavoin vaikea hyväksyä tapahtunutta, vaikka siitä olisi kulunut jo melkoisesti aikaa.

Kuitenkin sinä voit toipua – et unohtaa mutta toipua. ’Mutta miten?’ saatat kysyä. Ennen kuin vastaamme tuohon, on hyvä tietää enemmän siitä, miltä rakkaan ihmisen kuolema tuntuu. Herätkää-lehti haastatteli hiljattain joitakuita, jotka olivat menettäneet jonkun omaisensa kuolemaan. Tämä kirjoitussarja sisältää heidän lausuntojaan. Voi olla lohdullista tietää, että on muitakin jotka ovat tunteneet samoin kuin sinä. Ja sen ymmärtäminen, miten he ovat suhtautuneet tunteisiinsa, voi suuresti auttaa sinua.

Mary-Anne muistelee, miltä hänestä tuntui kohta Rickyn kuoleman jälkeen: ”Puhuin hänestä lakkaamatta. Se oli keino pitää hänet elossa. Ensimmäisen vuoden olin šokkitilassa. Asioitten hoitamisessa oli yllättävän paljon tekemistä. Jouduin paneutumaan siihen siinä määrin, ettei tunteille jäänyt aikaa.

”Jouduin lopulta sairaalaan korkean verenpaineen takia. Vasta kun olin sairaalassa, poissa kodin paineista ja kaikesta muusta, saatoin vihdoin tajuta, mitä minulle oli tapahtunut, ja aloin kysellä itseltäni: ’Mihin minä nyt joudun?”’

Onko tämä harvinainen reaktio? Ei oikeastaan. Tieto omaisen kuolemasta aiheuttaa varsin usein psyykkisen šokin. Jotkut, jotka ovat kokeneet saman, sanovatkin: ”Kuulet mitä sinulle sanotaan mutta et kuule kaikkea. Mielesi on osittain keskittynyt nykytodellisuuteen ja osittain se ei ole.”

Tällainen šokkitila vaikuttaa melkein nukutusaineen tavoin. Miten niin? Kirja Death and Grief in the Family selittää: ”Se on eräänlainen suoja, jonka ansiosta tapahtuman koko kauheuden tajuaa vasta vähitellen.” Sellainen šokki voi lieventää menetyksesi aiheuttamaa tunneperäistä järkytystä. Stella, eräs New Yorkissa asuva leski, selitti: ”Olin kuin huumattu. En tuntenut mitään.”

”Tässä on täytynyt tapahtua jokin erehdys!”

Alkuturtumuksen lisäksi ei ole harvinaista, että jälkeen jäänyt kieltäytyy jossain määrin uskomasta tapahtunutta. ”Tässä on täytynyt tapahtua jokin erehdys!” Näin kuulee usein sanottavan surun ensi hetkinä. Joidenkuiden on vaikea hyväksyä menetystä varsinkin jos he eivät olleet läsnä omaisen kuollessa. Stella muistelee: ”En nähnyt mieheni kuolevan. Se tapahtui sairaalassa. Siksi minun oli vaikea uskoa, että hän oli kuollut. Hän lähti kauppaan sinä päivänä, ja minusta tuntui siltä kuin hän tulisi vielä takaisin.”

Vaikka tietäisit, että omaisesi on kuollut, niin voit tapojesi ja muistikuviesi suhteen kieltäytyä uskomasta sitä. Lynn Caine selittää tätä kirjassaan Widow: ”Kun jotakin hauskaa sattui, niin sanoin itselleni: ’Odotahan, kun kerron tästä Martinille tänä iltana! Hän ei ikinä usko sitä.’ Joskus ojensin toimistossa käteni kohti puhelinta soittaakseni ja jutellakseni hänen kanssaan. Tajusin todellisuuden aina ennen numeron valitsemista.”

Jotkut ovat menetelleet samalla tavoin asettamalla esimerkiksi jatkuvasti liian monta lautasta päivällispöytään tai kysymällä tavaratalossa poismenneen suosikkiruokaa. Jotkut näkevät jopa eloisia unia vainajasta tai kuvittelevat näkevänsä hänet kadulla. Ei ole harvinaista että jälkeen jäänyt pelkää sekoavansa. Nämä ovat kuitenkin tavallisia reaktioita näin jyrkkään elämänmuutokseen.

Tuska palaa kuitenkin ennen pitkää takaisin, ja se voi tuoda mukanaan muita tuntemuksia, joihin et ole valmistautunut.

”Hän jätti meidät!”

”Lapset olivat järkyttyneitä ja sanoivat: ’Hän jätti meidät!”’ selitti Corrine, jonka mies kuoli noin kaksi vuotta sitten. ”Koetin sanoa heille: ’Ei hän jättänyt teitä. Hän ei voinut itse mitään sille mitä hänelle tapahtui.’ Mutta sitten pysähdyin miettimään: ’Tässä minä vain yritän lohduttaa heitä, vaikka minusta itsestäni tuntuu samalta!’” Niin ihmeelliseltä kuin se voi tuntuakin, suruun liittyy usein suuttumus.

Jälkeen jäänyt voi tuntea suuttumusta lääkäreitä tai sairaanhoitajia kohtaan, koska hänestä voi tuntua, että heidän olisi pitänyt huolehtia vainajasta paremmin. Tai hän voi tuntea suuttumusta ystäviä ja omaisia kohtaan, jotka näyttävät sanovan ja tekevän sellaista mitä heidän ei pitäisi. Jotkut vihastuvat vainajaan, koska tämä ei huolehtinut terveydestään. Stella toteaakin: ”Muistan olleeni vihainen miehelleni, koska tiesin että kaikki voisi olla toisin. Hän oli ollut hyvin sairas, mutta hän ei ollut välittänyt lääkäreitten varoituksista.”

Joskus vainajalle ollaan vihaisia sen taakan takia, jonka hänen kuolemansa aiheuttaa jälkeen jääneille. Corrine selittää: ”En ollut tottunut huolehtimaan kaikista talon ja perheen hoitamiseen liittyvistä vastuista. Et voi kysellä toisilta jokaista pikkuasiaa. Joskus minua kiukutti juuri se.”

Suuttumuksen kintereillä seuraa usein toinen tunne – syyllisyys.

”Hän ei olisi kuollut jos olisin . . .”

Jotkut tuntevat syyllisyyttä suuttumuksensa takia – toisin sanoen he tuomitsevat itsensä vihastumisensa takia. Toiset syyttävät omaisensa kuolemasta itseään. ”Hän ei olisi kuollut”, he vakuuttavat itselleen, ”jos olisin saanut hänet menemään lääkäriin aikaisemmin” tai ”neuvonut häntä kääntymään toisen lääkärin puoleen” tai ”saanut hänet huolehtimaan paremmin terveydestään”.

Jotkut tuntevat vielä voimakkaampaa syyllisyyttä varsinkin, jos heidän omaisensa kuoli äkkiä, odottamatta. He alkavat muistella hetkiä, jolloin he olivat vihaisia vainajalle tai riitelivät hänen kanssaan. Tai heistä voi tuntua, että he eivät olleet vainajalle sitä mitä heidän olisi pitänyt olla. Heitä kiduttavat sellaiset ajatukset kuin: ’Minun olisi pitänyt’ tai ’minun ei olisi pitänyt tehdä sitä tai tätä’.

Mike, eräs noin 20-vuotias nuori, muistelee: ”Minun ja isän välit eivät olleet koskaan oikein hyvät. Oikeastaan aloin puhua hänelle vasta aivan viime vuosina. Nyt [isän kuoleman jälkeen] huomaan, miten paljon minun olisi pitänyt tehdä ja sanoa hänelle.” Luonnollisesti se, että asiaa ei voida enää millään korjata, pahentaa entisestään turhautuneisuuden ja syyllisyyden tunnetta.

Niin vaikeata kuin onkin menettää puoliso, isä tai äiti, veli tai sisar, monen mielestä lapsen kuolema on kaikkein traagisin menetys.

[Tekstiruutu s. 5]

Tavallisia surun reaktioitaa

šokki – (”En tunne mitään”)

Kieltäytyminen uskomasta – (”Tässä on täytynyt tapahtua jokin erehdys!”)

Suuttumus – (”Miten hän saattoi jättää minut tällä tavoin?”)

Syyllisyys – (”Hän ei olisi kuollut, jos olisin . . .”)

Huoli – (”Miten minun nyt käy?”)

Sekoamisen pelko – (”Luulen tulevani hulluksi”)

[Alaviitteet]

[Kuva s. 4]

”Kuollut! En voi uskoa sitä!”

[Kuva s. 5]

Monet jälkeen jääneet kokevat syyllisyyden tunteita: ”Kunpa olisin . . .”