Mitä on ”ihmeen” takana?

KOULUJEN pihalla ja tehtaiden portilla voi Japanissa tavallisesti nähdä patsaan, joka esittää pientä poikaa puukantamus selässään ja kirja kädessään. Ninomiya Sontoku on 1800-luvun ”Japanin viisas talonpoika”. Hän syntyi köyhään maanviljelijäperheeseen ja opetteli itse lukemaan ja kirjoittamaan. Saatuaan perhetilansa menestymään hän opetti myös toisia hoitamaan maatilaansa ja raha-asioitaan ja työskentelemään yhdessä toisten kanssa kaikkien yhteiseksi hyödyksi. Hänestä tuli kovan työn ja yhteistoiminnan avulla saavutettavan menestyksen vertauskuva.

Muilla mailla on tietysti omat versionsa köyhän pojan sankaritarinoista. Mitään niistä ei ehkä voida kuitenkaan verrata Ninomiyaan, kun ajatellaan sitä vaikutusta, joka hänellä on ollut japanilaisten kulttuuri- ja yhteiskunnallisten arvojen muovaamisessa – heidän peräänantamattomaan työetiikkaansa, heidän kykyynsä kestää mitä kovimpia rajoituksia ja heidän halukkuuteensa tehdä tarvittavia henkilökohtaisia uhrauksia kokonaisuuden hyväksi. Me voimme havaita Ninomiyan hengestä ehkä paremmin kuin mistään muusta, mitä oikein on nykypäivien Japanin ihmeen takana.

Muovaaminen alkaa varhain

Kodista alkaen jokaisella japanilaisella perheenjäsenellä on tarkoin määrätty paikkansa. Nuoremmat eivät puhuttele vanhempia sisaruksiaan nimeltä vaan ”isona veljenä” tai ”isona siskona”. Vastatessaan kysymykseen: ”Iso veli, mitä te ajattelette tästä?”, vanhempi veli puhuu nuoremmille alaspäin käyttäen heidän nimeään ja tuttavallista, vähemmän kohteliasta muotoa ”sinä”. Kun aviomies puhuttelee vaimoaan, hänellä on valittavanaan suuri joukko sanoja, joista mikään ei kuulosta mairittelevalta länsimaiseen korvaan. Vaimo taas puhuttelee aviomiestään kunnioittavasti sanalla ”herrani”. Näin siis varhaisesta lapsuudesta lähtien jokainen saadaan tajuamaan oma paikkansa ryhmässä, ja hänen odotetaan edistävän osaltaan kaikkien hyvinvointia huolehtimalla hänelle määrätystä osasta.

Kasvatus yhdenmukaisuuteen

Tämä käsitys vahvistuu, kun lapsi menee kouluun. Siellä korostetaan jälleen yhdenmukaisuutta ja ryhmäarvoja. Oppilaat käyttävät koulussa yhdenmukaista koulupukua. Ryhmätietoisuuden kehittämiseksi oppilaiden velvollisuuksiin kuuluu pitää luokat, käytävät ja pihat puhtaina ja hyvässä järjestyksessä. Japanilainen koulujärjestelmä tunnetaan hyvin ankarista ja vaativista normeistaan. Opinto-ohjelmassa on harvoja valinnaisia aineita, ja kaikkien oppilaiden odotetaan tekevän parhaansa pysyäkseen muiden tasalla. On usein huomautettu, että japanilainen perusnäkemys opetuksesta käsittää tietoa välittävän opettajan ja sitä vastaanottavat oppilaat, jotka useimmiten opettelevat asiat ulkoa. Yksilöllisyyteen ja omaperäiseen ajatteluun ei kannusteta.

Oppivelvollisuus edellyttää yhdeksän vuoden peruskouluopintoja. Mutta japanilaisten keskuudessa ollaan yksimielisiä siitä, että oikeaan lukioon ja oikeaan yliopistoon pääseminen johtaa hyvään työpaikkaan, turvallisuuteen ja menestykseen. ”Japanissa se, miten menestyy elämässä, riippuu suurelta osin siitä, missä yliopistossa on opiskellut”, sanoo erään koulun vararehtori. ”Se on passi, joka jokaisella on oltava, ja kilpailu sen saamiseksi alkaa jo varhain.”

Tuohon ”kilpailuun” kuuluu vaikeiden pääsykokeiden läpäiseminen, jotta pääsisi parhaimpiin lukioihin, jotka puolestaan valmistavat henkilöä vielä vaikeampiin kokeisiin haluttuihin yliopistoihin pääsemiseksi. Nämä kokeet synnyttävät sellaista kilpailua, että jo muutenkin pitkän kouluvuoden lisäksi – 240 päivää verrattuna Suomen vain 190 koulupäivään – enemmän kuin puolet peruskoulun oppilaista ilmoittautuu oppituntien jälkeiseen täydennyskoulutukseen. Pitkät, vaativat, opiskeluntäyteiset päivät ja henkilökohtaiset uhraukset eivät ole epätavallisia edes tässä varhaisessa vaiheessa.

Pääasiassa äidin tehtäväksi lankeaa sen valvominen, että lapset tekevät kaikissa vaiheissa sen, mitä heiltä odotetaan; äidin osana on pakottaa, taivutella, kehottaa ja jopa uhkailla jälkeläisiään, niin että he raatavat herkeämättä opiskelussaan. Japanin kielessä hänet tunnetaan hellästi kyoiku mamana (opetusäitinä). Hän menee kouluun vanhempien tarkkailujaksoille, keskustelee lastensa edistymisestä opettajien kanssa, tarkastaa heidän koetuloksensa ja todistuksensa ja jopa istuu tunneilla heidän puolestaan, kun he ovat sairaita. Kaikki tämä tehdään sen varmistamiseksi, että hänen lapsensa menestyvät hyvin tutkintokilpailussa.

Entä jos oppilas ei yllä siihen mitä odotetaan? Silloin vaaditaan itsekritiikkiä. Se voi tapahtua joko kirjallisessa muodossa tai puheena luokan edessä. Hänen täytyy myöntää epäonnistumisensa, kertoa syy siihen ja se, mitä hän aikoo tehdä tilanteen korjaamiseksi. Aika ajoin vanhempia vaaditaan täyttämään kyselylomakkeita siitä, mitä heidän lapsensa tekevät koulun ulkopuolella, heidän ruokailutottumuksistaan, heidän hyvistä ja huonoista piirteistään ja muista perhe-elämänsä yksityisasioista. Tällaisen avoimuuden ajatellaan auttavan taistelussa kaikenlaisia yhdenmukaisuudesta poikkeavia taipumuksia vastaan. Tämä vuorostaan tekee heille helpommaksi olla yhteistyössä toisten kanssa myöhemmin.

Tällaisella tiukalla järjestelmällä on tietysti vahvat ja heikot puolensa. Myönteisenä seikkana mainittakoon, että se tuottaa nuoria ihmisiä, jotka hallitsevat erittäin hyvin lukemisen, kirjoittamisen, matematiikan ja muut perustaidot. Japanin ”koululaitos on kohottanut suuren väestönosan tiedon laadun tasolle, jota ei ole muualla saavutettu”, sanotaan Far Eastern Economic Review -lehdessä, ja toisen maailmansodan jälkeinen taloudellinen menestys on paljolti tämän ”heidän inhimillisten voimavarojensa ylivoimaisen laadun” ansiota. Toisaalta kova halu mukautua, onnistua hyvin ja pysyä toisten tasalla on luonut painekattilailmapiirin vähemmän lahjakkaille oppilaille. Patoutuneet turhaumat ovat johtaneet itsemurhiin ja väkivallan purkauksiin kouluissa. Ne ovat aika ajoin synnyttäneet synkeitä uutisotsikoita.

Yliopisto ja sen jälkeen

On ironista, että kun opiskelija kerran pääsee yliopistoon, paine on poissa. Halutuimmat työnantajat – arvossa pidetyt valtionvirastot ja suuryhtiöt – arvioivat tavallisesti paikanhakijat pikemminkin sen perusteella, mihin yliopistoon he kykenivät pääsemään, kuin sen mukaan, miten he menestyivät yliopistossa, kunhan he vain suorittavat loppututkinnon. Uusina tulokkaina heitä pidetään raaka-aineena, jota muovataan, valmennetaan ja koulutetaan uudelleen yhtiön tavoitteiden mukaisesti.

Uudelleenkoulutus ei kuitenkaan rajoitu pelkästään uusiin tulokkaisiin. Tietoisina tekniikan aloilla tapahtuvista nopeista muutoksista suuret yhtiöt käyttävät huomattavia rahasummia järjestääkseen työntekijöilleen jatkuvaa koulutusta koko heidän uransa ajan. Työntekijät tulevat hyödyllisemmiksi yhtiölle, ja yhtiö onnistuu pysyttelemään edistyvän tekniikan kärjessä.

Tämä selittää osittain sen, miksi useimmat japanilaiset työskentelevät samassa yhtiössä koko elinaikansa. Jos he sanovat itsensä irti, on tuskin muuta paikkaa minne mennä. Uutta täydennystä yhtiöön hankitaan yliopistoista ja lukioista, ei toisista yhtiöistä. Miksi palkata luovuttajaa, kun on yllin kyllin uusia työnhakijoita, jotka kaipaavat elinikäistä työpaikkaa? Japanissa on hyvin epätodennäköistä, että kenenkään osa paranisi vaihtamalla työtä, vaikka hän olisi kuinka tyytymätön nykyiseen työhönsä. Elämä on täällä katkeraa sille, joka sanoo itsensä irti. Hyväksytty kaava on yksi lukio, yksi yliopisto, yksi yhtiö.

Kaikesta siitä menestyksestä huolimatta, joka lasketaan japanilaisen talousjärjestelmän ansioksi, millaista oikein on työskennellä ja elää sen alaisuudessa? Suuryhtiöt ja elinikäinen työpaikka saattavat kuulostaa vetoavilta ja turvallisilta, mutta tuottaako tämän ihmetuotantokoneiston yhtenä rattaana oleminen tosi onnellisuutta ja tyytyväisyyttä? Katsotaanpa, millaista on elää japanilaisessa suuryhtiössä.

[Kuva s. 4]

Koulujärjestelmä tunnetaan vaativista normeistaan

[Lähdemerkintä]

Japanese Information Center

[Kuva s. 5]

Koulut opettavat yhdenmukaisuutta ja ryhmäarvoja

[Lähdemerkintä]

Japanese Information Center