Elämä suuryhtiössä

ELINIKÄINEN työpaikka, jatkuva koulutus, ylennykset, lisäpalkkiot, työsuhdeasunto, virkistäytymismahdollisuudet – työntekijät unelmoivat näistä ja monista muista eduista kautta maailman. Japanissa ne ovat monille työntekijöille jokapäiväistä todellisuutta. Itse asiassa ne ovat mahdollisesti niitä Japanin ihmeen piirteitä, joista muualla eniten puhutaan ja joita eniten ihaillaan.

Asiassa on kuitenkin muita puolia, joista ulkopuoliset eivät juuri tiedä. Esimerkiksi kuinka paljon suuryhtiöt valvovat ihmisten elämää ja vaikuttavat siihen? Missä määrin niillä on vaikutusta henkilön avioliittoon, kotielämään, seuraelämään ja jopa uskonnollisiin näkemyksiin? Millaisia uhrauksia ihmisen on tehtävä sopiakseen muiden joukkoon? Nämä ovat asioita, jotka jäävät ulkopuolisilta helposti huomaamatta, koska hyvinvointi ja menestys jättävät ne varjoonsa. Eivätkö nämä kuitenkin ole suuressa määrin asioita, jotka loppujen lopuksi ratkaisevat, onko henkilö todella onnellinen, tyytyväinen ja siis menestyvä?

Tavat työpaikalla

Yksi seuraus elinikäisestä työstä on tunneherkkä kysymys arvoasemasta tai virkavuosista. Huipulla olevat miehet ovat hankkineet pitkän kokemuksen yhtiössä. Luonnollisesti he vaativat nuoremmilta alaisiltaan kunnioitusta ja yhteistyötä. Nuorempien tai uudempien työntekijöiden asema vuorostaan määräytyy sen mukaan, paljonko heillä on virkavuosia yhtiössä. Tämä synnyttää työpaikalla jokseenkin virallisen ilmapiirin, ja se heijastuu heidän puheestaan ja tavoistaan.

Japanissa on kolme puhetapaa. Vain kuuntelemalla henkilön sananvalintaa voi tietää, puhuuko hän itseään vanhemmalle, vertaiselleen vai itseään nuoremmalle. ”[Pelkän] nimen lausuminen puhuteltaessa jotakuta iän tai aseman puolesta korkea-arvoisempaa olisi suorastaan törkeän epäkohteliasta”, selittää japanilainen liikkeenjohtaja. Sen sijaan käytetään sukunimeä tai henkilön arvonimeä, kuten shacho (toimitusjohtaja) tai bucho (liikkeenjohtaja), yhdessä kohteliaan ”san”- tai ”sama”-ilmaisun kanssa.

Kumarrus, joka voi merkitä ”kiitos”, ”anteeksi”, ”olen pahoillani” ja monia muita asioita, on ehdoton osa virallista etikettiä. Sitä on myös ilmaisu ”hai” (kyllä) yhdessä päännyökkäyksen kanssa. Tämä ”kyllä” ei kuitenkaan merkitse: ”Kyllä, olen samaa mieltä”, vaan se tarkoittaa: ”Kyllä, ymmärrän mitä sanotte.” Se on vain kohtelias ele, jolla osoitetaan kunnioitusta puhujaa kohtaan.

Tämän vuoksi useimmat miehet ovat kuin kala kuivalla maalla ollessaan työpaikkansa ulkopuolella. Kun he tapaavat miehen, joka ei ole työssä samassa yrityksessä, keskustelusta tulee kömpelöä siihen asti kun he saavat selville hänen asemansa, jolloin voidaan käyttää oikeaa puhetyyliä. Käyntikortteja ja tahdikkaita kysymyksiä käytetään tämän selvittämiseksi ennen kuin keskustelu voi alkaa. Heidän on vaikea puhua epävirallisesti ja huolettomasti edes vaimonsa ja lastensa kanssa. He tuntevat olonsa kodikkaaksi ainoastaan pienessä piirissä yhtiössään.

Uskollisuus ryhmälle

Ryhmähengen pönkittämiseksi useimmat yhtiöt hankkivat työntekijöilleen yhdenmukaiset työpuvut. Työntekijät järjestäytyvät pieniin ryhmiin, eivät neuvotellakseen paremmista työoloista tai korkeammista palkoista, vaan keskustellakseen siitä miten tehokkuutta ja tuotantoa voidaan parantaa. Toimitusjohtaja eräässä Japanin suuressa terästehtaassa, jossa ei ole ollut lakkoa 25 vuoteen, kuvaili heidän kokouksiaan tällä tavalla: ”Meillä on eloisia keskusteluja, mutta lopussa jokainen on yhteistoiminnassa.” Kun työntekijöistä tuntuu, että heillä on sananvaltaa asiassa, he ovat taipuvaisempia tukemaan yhtiön toimintasuunnitelmia. ”He ajattelevat ryhmän eivätkä itsensä puolesta”, johtaja sanoi.

Eräs japanilainen taloustieteilijä kuvailee japanilaisen ja yhdysvaltalaisen johtamistavan välistä eroa seuraavasti: ”Meidän järjestelmämme on kuin sähköjuna, jonka jokaisessa vaunussa on oma moottorinsa, kun taas teidän järjestelmänne muistuttaa enemmän pitkää junaa, jota vetää kaksi tai kolme voimakasta veturia muiden vaunujen ollessa moottorittomia. Te käskette työntekijöittenne seurata. Me haluamme, että ihmisillä on oma vaikutin – ja että he toimivat yhdessä.”

Osoittaakseen oikean vaikuttimensa kaikkien työntekijöiden odotetaan tekevän työtä pitkään ja kovasti. Vaikka hallitus on asettanut tavoitteeksi, että vuoteen 1985 mennessä kaikkien yhtiöiden tulee sallia kaksipäiväiset viikonloput, kuusipäiväinen työviikko on yhä yleinen. Vasta hiljattain pankit alkoivat pitää ovensa kiinni yhtenä lauantaina kuukaudessa. Outoa kyllä yleinen reaktio oli viileä, ja Yomiuri Shimbun -lehden pääkirjoitus katsoi sen olevan keino vaientaa ”ulkomainen kritiikki, jonka mukaan japanilaiset ovat työnarkomaaneja”.

Ylityö, tavallisesti ilman ylimääräistä palkkaa, on tavanomaista. Kerrotaan, ettei ole epätavallista nähdä työntekijöiden poistuvan toimistostaan kello 23:n tai jopa puolenyön aikaan. Ja tämä hyväksytään itsestään selvänä asiana. Eräässä hiljattain lukiosta ja yliopistosta valmistuneiden keskuudessa tehdyssä tutkimuksessa todettiin, että ”79 prosenttia vastanneista tekee pyydettäessä ylitöitä, vaikka heidän täytyisi peruuttaa sovittu tapaaminen”, mainitsee The Japan Times.

Johtajilla ja esimiehillä ei ole yhtään sen helpompaa. Toimistossa vietettyjen pitkien päivien lisäksi he joutuvat alituiseen käyttämään iltoja tai jopa viikonloppuja kokouksiin tai asiakkaiden ja liikekumppanien kestitsemiseen, mitä kestää usein iltamyöhään. Tämä kaikki tehdään kuuliaisuudesta yhtiötä kohtaan. ”En pidä kutsujen järjestämisestä”, sanoi nuori johtaja, jolla on vaimo ja neljä lasta, ”mutta siitä on tullut vakiintunut tapa.”

Palkkiot ja ylennykset

Pitkät lomat eivät ole koskaan olleet tapana Japanissa. Hallituksen raportista ilmenee, että vaikka useimmat työntekijät ovat oikeutettuja 15 palkalliseen lomapäivään vuodessa, niin he pitivät todellisuudessa keskimäärin vain 8,3 päivää lomaa. Pääasialliset juhlapäivät sattuvat vuodenvaihteeseen ja elokuuhun, jolloin noudatetaan tapaa käydä esi-isien haudoilla. Sitten ovat yhtiön huviretket, joihin kaikkien työntekijöiden odotetaan osallistuvan – ja he myös osallistuvat. Ne ovat tavallisesti kaksipäiväisiä viikonloppumatkoja vuorille, kuumille lähteille tai yhtiön majoihin, ja retkillä on tarjolla runsaasti syötävää ja juotavaa. Työntekijät voivat rentoutua, pitää hauskaa yhdessä ja tutustua paremmin toisiinsa.

Suuri asia japanilaisille työntekijöille on puolivuotispalkkio, joka annetaan yrityksen taloudellisen aseman mukaan. Itse asiassa se on yhtiön syrjään panema osa heidän palkastaan. Jos yhtiöllä menee hyvin, työntekijät saavat koko summan lisäpalkkiona. Mutta jos liiketoimet eivät suju niin hyvin, tätä osuutta saatetaan vähentää suhteellisesti. Se on tehokas kannustin työntekijöille.

Palkat ja ylennykset määräytyvät suurelta osin virkavuosijärjestelmän mukaan. On harvinaista, että uudempi työntekijä ylennetään häntä vanhempien edelle, riippumatta siitä kuinka pätevä hän saattaa olla. Jos näin sattuisi käymään, ohitettaville annettaisiin yleensä joitakin uusia arvonimiä, jottei syntyisi hämminkiä eikä menetettäisi kasvoja. Tämä pitää kitkan mahdollisimman pienenä ja palvelee ryhmän etuja.

Naispuolisten työntekijöiden kohdalla tilanne on aivan erilainen. Vaikka Japanin työvoimasta noin 39 prosenttia on naisia, heille maksetaan tavallisesti vain noin puolet miehen palkasta. Itse asiassa useimmat yhtiöt eivät tarjoa lupaavia paikkoja naisille, vaikka he täyttäisivät pätevyysvaatimukset, koska heidän odotetaan olevan työssä ainoastaan siihen asti, kun he menevät naimisiin ja perustavat perheen.

Avioliitto ja perhe

Ankarat työvaatimukset – kuusipäiväinen työviikko ja alituiset ylityöt – jättävät työssä käyvälle miehelle vain vähän aikaa perhettä varten. Jotkut miehet lähtevät työhön ennen kuin lapset heräävät ja tulevat kotiin vasta kun he ovat jo menneet vuoteeseen. He tuskin näkevät lapsiaan, paitsi ehkä sunnuntaisin. Voidaan sanoa, että tyypillisen yhtiön miehen eli sararimanin (palkkamiehen), kuten häntä japaniksi kutsutaan, elämä pyörii hänen työnsä ympärillä. Hänen kotinsa, vaimonsa ja perheensä ovat kuin pieni sivuliiketoimi, joka tarjoaa hänelle paikan missä syödä ja nukkua sekä jonkinlaisen aseman yhdyskunnassa.

Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta vaimo huolehtii kaikesta kotiin liittyvästä. Tähän eivät sisälly ainoastaan jokapäiväiset talousaskareet, vaan myös sellaiset suuret ratkaisut kuin missä asutaan, mitä ostetaan ja jopa lasten kasvattaminen ja kurittaminen. Niinpä salavihkaa, vaikka miehet saattavatkin yhä puhua ja toimia ikään kuin he olisivat perheenpäitä, suuryhtiön miesten perheistä useimmat ovat todellisuudessa matriarkaalisia järjestelyjä.

Naimattomalla miehellä on myös ongelmansa. Hänen työnsä ei juuri jätä hänelle aikaa muuhun seuraelämään kuin kutsujen järjestämiseen liiketuttaville. Hänellä saattaa olla harvoja ystäviä yhtiön ulkopuolella, ja kuitenkin japanilainen yhteisö suhtautuu halveksuen myöhäisiin avioliittoihin. Jos joku ei ole naimisissa alkaessaan olla kolmissakymmenissä, häntä saatetaan pitää omituisena. Tämä selittää omiain eli järjestettyjen avioliittojen yleisyyden, jollaisiin lukeutuu lähes 60 prosenttia kaikista avioliitoista Japanissa vielä nykyäänkin.

Suuryhtiöt siirtävät miehiään usein ympäri maata haaraosastosta toiseen. Tämä merkitsee muuttoa muualle ja totuttautumista uusiin naapureihin ja ympäristöön kahden tai kolmen vuoden välein. Vaikka jokaiseen muuttoon liittyykin tavallisesti ylennys ja palkankorotus, se voi aiheuttaa perheelle ongelmia lasten koulunkäynnin tai iäkkäistä vanhemmista huolehtimisen suhteen. Mutta nämä ovat virkavuosien määrän ja elinikäisen työpaikan tuomia iloja ja suruja japanilaisissa suuryhtiöissä.

Työ ja uskonto

Ryhmätietoisuudella ja kovalla halulla olla yhdenmukainen on merkittävä osuus japanilaisten uskonnollisten asenteiden muovaamisessa. Sopiakseen joukkoon ei saa olla liian itsepintainen uskomustensa suhteen, vaan pitää olla suvaitsevainen, valmis sovittelemaan. Sen tähden sanotaankin, että japanilaisten moraalitaju ei perustu oikeaan tai väärään vaan siihen, onko hyväksytty vai ei.

Niinpä suuryhtiöissä työskentelevien odotetaan osallistuvan häihin, hautajaisiin ja muihin juhlatilaisuuksiin, ovatpa ne sitten buddhalaisia, šintolaisia tai kristillisiä. Useimmat miehet eivät tunne omantunnontuskia sellaisen pinnallisen osallistumisen vuoksi. He ovat oppineet elämään ilman henkilökohtaisia uskomuksia ja vakaumuksia tai ovat panneet ne palvelemaan yhtiönsä toiveita. Siksi monet miehet suhtautuvat välinpitämättömästi uskontoon. Heidän on vaikea ajatella uskonnollisia tai hengellisiä asioita. He saattavat yhä noudattaa rituaaleja ja tapoja, jotka ovat periytyneet menneiltä sukupolvilta, mutta heillä ei todellisuudessa ole mainitsemisen arvoista uskonnollista vakaumusta.

Toisaalta naisia, etenkin äitejä, joiden täytyy omin neuvoin huolehtia lasten opillisesta, moraalisesta ja uskonnollisesta kasvatuksesta, uskonto luonnollisesti vetää enemmän puoleensa. Heillä vain on taipumusta toiseen äärimmäisyyteen: mitä enemmän sitä parempi. Eräässä Time-lehden artikkelissa nuori äiti toi ehkä julki tyypillisen uskonnollisen asenteen sanoessaan: ”Olen kunnioituksen velkaa esi-isilleni ja osoitan sitä buddhalaisuuden välityksellä. Olen japanilainen, joten teen kaikkia pieniä šintorituaaleja. Ja ajattelin, että kristillinen avioliitto olisi todella viehättävä. Se on ristiriitaista, mutta mitä siitä?” Vaikka Japanissa on kansallisen väestönlaskennan mukaan kaikkiaan 120 miljoonaa asukasta, niin siellä on 87 miljoonaa buddhalaista ja 89 miljoonaa šintolaista. Ilmeisesti monet eivät pitäneet minään sitä, että he ilmoittivat itsensä useamman kuin yhden uskonnon kannattajaksi.

Tarkasteltuamme lyhyesti elämää japanilaisessa suuryhtiössä on selvää, että siihen liittyy paljon enemmän kuin vain ne ilmeiset hyödyt, joita niin ihaillaan. Joistakuista viranomaisista tuntuu itse asiassa, että näitä hyötyjä liioitellaan suuresti. He näkevät sen sijaan merkkejä siitä, että kaikki ei ole hyvin tässä ihannoidussa talouden ja tekniikan jättiläisten maassa. Mitä nämä merkit ovat, ja millainen on Japanin ihmeen tulevaisuus?

[Kuva s. 8]

Kaikkien odotetaan tekevän työtä pitkään ja kovasti

[Lähdemerkintä]

Japanese Information Center

[Kuva s. 10]

Suuryhtiöt huolehtivat myös häistä

[Lähdemerkintä]

Japanese Information Center