Ketkä torjuivat natsismin?
”HEIL Hitler!” oli tapa, jolla Hitlerin Kolmannessa valtakunnassa piti lausua tervehdys. Mutta Frankfurter Allgemeine Zeitung -lehden mukaan monet ihmiset ”yhdistivät myyttisiä, jopa uskonnollisia mielikuvia Führerin persoonaan”. Näin tervehdys sai merkitystä, joka ylitti huomattavasti hallitsijalle asianmukaisesti osoitetun kunnioituksen. – Ks. Roomalaisille 13:7.
Hitler kerskaili myös, että ”kansallissosialistinen valtakunta kestää tuhat vuotta”. Hän ryhtyi tällä tavoin kilpailemaan Raamatussa kerrotun Messiaan kanssa, sillä Jeesus Kristus oli luvannut hallituksen, joka hallitsisi maata tuhat vuotta. – Ks. Ilmestys 20:4, 6.
Hitlerin poliisivaltiossa oli vaarallista ilmaista julkisesti olevansa eri mieltä natsien tavoitteista. Vasta kun hallituksen politiikka ja ylettömyys tulivat ilmeisiksi, ja etenkin kun kävi ilmi, että sota oli hävitty, muuttui erimielisyys vastarinnaksi.
Tuo vastarinta huipentui 20. heinäkuuta 1944 Hitlerin murhayritykseen. Jotkut siihen osallistuneista olivat alun perin tunteneet sympatiaa natsismia kohtaan tai tukeneet sitä aktiivisesti. Tasan 40 vuotta myöhemmin, 20. heinäkuuta 1984, Hitler pääsi jälleen otsikoihin, kun Saksan liittotasavallan liittokansleri puhui niiden kunniaksi järjestetyssä juhlatilaisuudessa, jotka teloitettiin tai joutuivat muuten uhreiksi epäonnistuneen salamurhayrityksen jälkeen.
Entä papiston vastarinta?
Entä Saksan tuolloiset uskonnolliset johtajat? Vastustivatko he Hitleriä ja natsismia? Mikä oli katolisen papiston asenne? Lehtimies Klaus Scholder selittää berliiniläisen katolisen piispan Konrad Graf Preysingin asennetta: ”Graf Preysing, joka oli Eichstättin piispa vielä tuohon aikaan, oli yksi niistä hyvin harvoista, jotka aivan alusta lähtien ymmärsivät Kolmannen valtakunnan olevan tuhoisa ja rikollinen hallitus.” (Kursivointi meidän.) Hänen vastarintansa oli avointa. Mutta muut Saksan katolisen piispainkokouksen jäsenet, mukaan luettuna sen puheenjohtaja kardinaali Bertram, olivat haluttomia puhumaan natsismia vastaan. He antoivat sille sen sijaan tukensa. Niinpä Scholder jatkaakin: ”Jälkeenpäin ajatellen tämän uskollisuuden [Hitleriä ja natsismia kohtaan] voidaan todeta olleen käsittämätöntä, jopa sietämätöntä.”
Protestanttien keskuudessa viitataan usein pastori Martin Niemölleriin natsihallituksen voimakkaana vastustajana. Mutta kirjailija H. S. Brebeck sanoo, että ”ainoa kysymys, joka erotti hänet Hitlerin poliittisista tavoitteista, oli: ’Kuka hallitsee kirkkoa? Kirkko itsekö vai puolue?’ Hän antoi kuitenkin varauksitta poliittisen tukensa.” Kun Niemöller kuoli vuonna 1984, Frankfurter Allgemeine Zeitung -lehti huomautti: ”Kuten melkein kaikki Saksan protestanttiset johtajat, hänkin toivotti aluksi tervetulleeksi Saksan kaivatun uudelleensyntymisen Hitlerin johdon alaisuudessa.”
Yhtä valaiseva on Deutsches Allgemeines Sonntagsblatt -lehden selostus Euroopan baptistiliiton kokouksesta, joka pidettiin Hampurissa Saksassa vuonna 1984. Siinä sanotaan: ”Ensimmäisen kerran puhuttiin selviä sanoja baptistikirkon käyttäytymisestä Kolmannen valtakunnan aikana. Seurakunnat olivat tähän asti olleet haluttomia tarttumaan tähän arkaan ongelmaan. Saksan baptistien päämiehellä oli kuitenkin kokouksessa esitettävänään ’tunnustus’ – –: ’Me emme liittyneet julkisesti kamppailuun [natsismia vastaan] – – emmekä näin suoranaisesti vastustaneet Jumalan käskyjen rikkomista. Me olemme häpeissämme siksi, että Saksan baptistit antoivat periksi sen ajan ideologialle eivätkä taistelleet rohkeammin totuuden ja oikeuden puolesta.’”
Tosiasiat osoittavat, että vain pieni pappien vähemmistö torjui Hitlerin hallinnon. Ja niin menetelleilläkin oli tavallisesti vaikuttimena pettymys tai kirkkopolitiikka pikemminkin kuin puhtaasti raamatulliset syyt. Totuus on, että useimmat heistä eivät nähneet mitään ristiriitaa siinä, että he yrittivät toisaalta pitää kiinni Jeesuksen Kristuksen messiaanisuudesta ja toisaalta huusivat ”Heil” kilpailevalle poliittiselle messiaalle ja hänen ”tuhatvuotiselle valtakunnalleen”. Heidän seurakuntalaisensa noudattivat heidän antamaansa surkeaa, jumalatonta ja epäraamatullista esimerkkiä – heidän yhteiseksi surukseen. – Vrt. Matteus 15:14.
Ne jotka eivät sovitelleet
Saksassa oli kuitenkin yksi ryhmä, joka puolusti rohkeasti kristillisiä periaatteita. Tuo ryhmä oli Jehovan todistajat. Päinvastoin kuin papisto ja sen seuraajat, todistajat kieltäytyivät sovittelemasta Hitlerin ja natsien kanssa. He kieltäytyivät rikkomasta Jumalan käskyjä. He eivät luopuneet kristillisestä puolueettomuudestaan poliittisiin asioihin nähden. (Ks. Jesaja 2:2–4; Johannes 17:16; Jaakob 4:4.) He eivät katsoneet, että Heil eli pelastus kuuluu Hitlerille, niin kuin valtaenemmistö papistosta ja sen laumoista teki.
Jehovan todistajat yhtyivät sen sijaan apostoli Pietarin Jeesuksesta Kristuksesta lausumiin sanoihin: ”Eikä ole pelastusta kenessäkään muussa, sillä taivaan alla ei ole toista ihmisten keskuudessa annettua nimeä, jonka välityksellä meidän täytyy pelastautua.” (Apostolien teot 4:12; ks. myös Psalmit 118:8, 9; 146:3.) Yksikään heistä ei tahrinut käsiään vereen Hitlerin puolesta käydyissä sotatoimissa, sillä he kieltäytyivät palvelemasta hänen sotavoimissaan. – Johannes 13:35; 1. Johannes 3:10–12.
Taipumattoman asenteensa vuoksi Hitleriä ja natsismia kohtaan Jehovan todistajia vainottiin ja lähetettiin tuhansittain keskitysleireihin. Anna Pawelczyńska, pahamaineisesta Auschwitzin kuolemanleiristä hengissä selvinnyt puolalainen sosiologi, tarkastelee heidän lujaa uskoaan ja nuhteettomuuttaan, joita he osoittivat epäinhimillisestä julmuudesta huolimatta. Kirjassaan Values and Violence in Auschwitz (Arvoja ja väkivaltaa Auschwitzissa) hän huomautti, että Jehovan todistajat olivat ”vahva ideologinen voimatekijä, ja he voittivat taistelunsa natsismia vastaan”. Hän sanoi, että he olivat ”herpaantumattoman vastustuksen pieni saareke terrorisoidun kansan keskellä”. Hän lisäsi: ”Samassa lannistumattomassa hengessä he toimivat Auschwitzin leirillä. He onnistuivat voittamaan toisten vankien – –, vankilavirkailijoiden ja jopa SS-upseerien kunnioituksen. Jokainen tiesi, ettei kukaan Jehovan todistaja täyttäisi mitään uskonsa ja vakaumustensa vastaista käskyä.” Hän sanoi lopuksi: ”Jehovan todistajat harjoittivat passiivista vastarintaa uskonsa puolesta, joka oli kaikkea sotaa ja väkivaltaa vastaan.”
Jehovan todistajat eivät tosiaankaan sovitelleet Hitlerin ja hänen Kolmannen valtakuntansa kanssa. He eivät panneet luottamustaan ja toivoaan natsismiin eivätkä mihinkään muuhunkaan tämän maailman poliittiseen järjestelmään. He hylkäsivät ihmishallinnon jonkin paremman vuoksi. Siksi heistä ei tullut papiston ja sen seuraajien tavoin natsismin hengellisiä uhreja.
Jotakin paljon parempaa
Samalla tavoin Jehovan todistajat eivät nykyäänkään pane luottamustaan ja toivoaan minkäänlaiseen poliittiseen ideologiaan. He hylkäävät nämä aaterakennelmat jonkin sellaisen paljon paremman vuoksi, jonka Jumala on luvannut: hänen muodostamansa hallituksen, joka tuo vanhurskaan uuden järjestyksen ja ratkaisee kaikki ihmiskunnan ongelmat. Tuo yksi koko maan hallitus on Jumalan valtakunta, joka on jo perustettu taivaissa hänen Messiaansa, Jeesuksen Kristuksen, alaisuudessa. – Matteus 6:9, 10; 2. Pietari 3:13.
Hitler piti ensimmäisen radiopuheensa 1. helmikuuta 1933. Kerskailtuaan siitä, millaisia muutoksia hän saisi aikaan Saksassa, hän lopetti vetoamalla kuulijoihinsa, että nämä antaisivat hänelle ja hänen puolueelleen aikaa ja tuomitsisivat heidät sitten tulosten perusteella. Kaksitoista vuotta myöhemmin hänen ”tuhatvuotinen valtakuntansa” koki häpeällisen lopun. Tuomio hänen hallinnolleen oli langetettu: se oli ollut katastrofi, sillä sodan loppuun mennessä se oli jättänyt niin syvät arvet hänen kansaansa, hänen maahansa ja maailmaan, että niiden tunnistaminen oli melkein mahdotonta.
Miten erilainen se olikaan, kuin on Raamatun Messiaan, Jeesuksen Kristuksen, tuhatvuotinen hallituskausi! Sen lopussa ihmisiä ja maata on vaikea tunnistaa – verrattuna niiden nykyiseen rappeutuneeseen tilaan. Lue itse sitä koskeva kuvaus Raamatusta Ilmestyskirjan 21:4, 5:stä. Kuvittele sitten mielessäsi, miten täydelliset ihmiset nauttivat täysin määrin elämästä paratiisimaassa, jossa ei ole pelkoa terrori-iskuista, sodista, vahingollisista ideologioista eikä mistään muusta, mikä voisi pilata heidän onnellisuutensa! Tajua sitten, että sinäkin voit kuulua tuossa suurenmoisessa näyssä olevien ihmisten joukkoon! – Jesaja 35:1–7; 65:17–25; 1. Johannes 2:17.
[Huomioteksti s. 9]
Useimmat katoliset ja protestanttiset papit olivat haluttomia puhumaan natsismia vastaan
[Huomioteksti s. 12]
Todellisen tuhatvuotisen hallituskauden tuo Jumalan valtakunta
[Kuvat s. 9]
Papit tahrivat kätensä vereen kannattaessaan Hitleriä
[Kuvat s. 11]
Tuhannet Jehovan todistajat (mm. yllä näkyvä Johannes Harms) lähetettiin keskitysleireihin, koska he eivät sovitelleet natsismin kanssa, ja monet heistä kuolivat, minkä tämäkin kuolintodistus osoittaa
Valtakunnan sotaoikeuden yliasiamies
Johannes Harms – – oli 11/7/1940 Valtakunnan sotaoikeudessa syytettynä sotavoimien kurin heikentämisestä ja tuomittiin kuolemaan – – Tuomio pantiin täytäntöön 1/8/1941.
Valtakunnan sotaoikeuden leima