Uskonnollisen hajaannuksen historia Englannissa

Herätkää-lehden Englannin-kirjeenvaihtajalta

Jo monien vuosien ajan Englannin uskontokunnat ovat keskustelleet ykseydestä. Ne eivät ehdota, että jokin uskonsuunta lakkautetaan, vaan ”yhteenliittymää ilman yhteensulauttamista”. Kunkin suunnan tulisi tunnustaa toisille tunnusomaiset palvonta- ja palvelusmuodot. Viime aikoina on ilmennyt kaksi tällaista ekumeenista suuntausta: toinen Englannin kirkon ja roomalaiskatolisen kirkon välillä, ja toinen Englannin kirkon ja eräiden vapaakirkkojen välillä. Seuraavat kaksi kirjoitusta auttavat päättelemään, millaiset mahdollisuudet uskontojen väliseen ykseyteen on Englannissa.

USKONNOLLINEN epäyhtenäisyys on ollut ilmeistä Englannissa jo hyvin varhain. Kukaan ei tiedä, miten kristillisyys saapui Englantiin toisella vuosisadalla. Myöhemmin kehittyi kaksi eri kirkkokuntaa – riippumaton kelttiläinen ja paavin alaisuudessa toiminut roomalaiskatolinen kirkko.

Kului useita vuosisatoja ilman vakavia ristiriitoja pääasiassa siksi, että nämä kaksi kirkkoa olivat keskittäneet toimintansa maan eri osiin. Seitsemännelle vuosisadalle tultaessa lähetystyö sai ne kuitenkin taisteluasemiin. Niiden erimielisyydet liittyivät oppikysymysten sijasta jumalanpalveluksen yksityiskohtiin, pääsiäisen ajankohtaan ja muihin senkaltaisiin seikkoihin.

Vuonna 663 Northumbrian herttua kutsui molemmat osapuolet Whitbyn kirkolliskokoukseen, jonka puheenjohtaja hän itse oli. Vaikka hän olikin uskonnolliselta vakaumukseltaan kelttiläinen, hän asettui roomalaiskatolisuuden puolelle, ja kirkolliskokous kannatti häntä. Tämän johdosta kelttiläisyyden vaikutus uskontoon heikkeni pian lähes kaikkialla Englannissa. Roomalaiskatolinen kirkko oli voittanut. Se pysyi lähes 900 vuoden ajan vallitsevana kirkkona ja vahvisti jatkuvasti uskonnollista valtaansa ja poliittista vaikutustaan. Sen kasvava ylimielisyys herätti syvää kaunaa hallitsijoissa ja tyytymättömyyttä kansan keskuudessa.

Välirikko Rooman kanssa

Kirkon ja valtion välinen vihamielisyys kärjistyi äärimmilleen 1500-luvulla Henrik VIII:n hallituskaudella. Katariina Aragonialainen ei ollut lahjoittanut hänelle eloon jäänyttä miespuolista perillistä, joten Henrik VIII halusi epätoivoisesti ottaa eron hänestä ja mennä naimisiin Anna Boleynin kanssa. Paavi kieltäytyi purkamasta avioliittoa erivapauden perusteella, vaikka se olikin silloin melko yleistä. Tässä tapauksessa paavi kieltäytyi ilmeisesti poliittisista syistä. Henrik sai sitten parlamentin säätämään sarjan lakeja, jotka katkaisivat kaikki siteet Roomaan ja tekivät hänestä Englannin kirkon pään. Näin Englannin kirkosta tuli vuonna 1534 itsenäinen.

Henrikin kuoltua hänen yhdeksänvuotiaasta pojastaan Edvardista tuli kuningas. Sijaishallitus nimitettiin hallitsemaan hänen täysi-ikäisyyteensä asti. Se oli uskonpuhdistuselin, jonka oli tarkoitus poistaa epäjumalanpalvelus ja taikausko uskonnollisesta palvonnassa. Mutta Edvard kuoli kuusi vuotta myöhemmin, ja hänen seuraajakseen tuli Maria, Henrikin tytär hänen ensimmäisestä vaimostaan. Hartaana roomalaiskatolilaisena Maria päätti palauttaa Englannin kirkon Rooman helmaan. Vuonna 1554 roomalaiskatolisuuden vastaiset lait kumottiin. Vuotta myöhemmin palautettiin täydellinen yhteys Roomaan. Sitä seurasi katumattomien protestanttien raaka vaino, ja heistä noin 300 poltettiin kuoliaiksi roviolla.

Maria hallitsi kuitenkin vain viisi vuotta. Hänen seuraajakseen tuli hänen sisarpuolensa Elisabet, joka päätti seurata isänsä, Henrik VIII:n, jalanjälkiä. Vuoden kuluessa kaksi parlamentin hyväksymää lakia ennallisti lainsäädännön, joka oli kumottu Marian hallituskaudella. Paavi maksoi takaisin julistamalla Elisabetin kirkonkiroukseen. Sitten hän yritti hyökätä Englantiin Voittamaton armada tukenaan, mutta hyökkäys epäonnistui surkeasti. Kaikki tämä johti siihen, että anglikaanisista jumalanpalveluksista kieltäytyneitä katolilaisia alettiin raa’asti vainota. Heistä tapettiin noin 250.

Sisäisiä jakaumia

Englannin kirkko pääsi jälleen eroon Roomasta muttei vaikeuksistaan. Ilmaantui sisäisiä jakaumia. Toisaalta anglikaanit eli korkeakirkolliset halusivat säilyttää roomalaiskatoliset menot, jotka olivat jääneet käyttöön roomalaiskatolisuudesta eroamisen jälkeenkin. Toisaalta puritaanit eli matalakirkolliset pitivät näitä menoja taikauskoisina, epäraamatullisina ja epäjumalanpalvontaan kuuluvina. Jotkut puritaaneista reagoivat niin voimakkaasti, että he lähtivät kodeistaan ja purjehtivat ”Uuteen maailmaan”. Ensimmäiset heistä purjehtivat Mayflower-laivalla 16. syyskuuta 1620.

Vuonna 1642 puhkesi kolmivuotinen sisällissota. Kaarle I, joka väitti saaneensa hallintaoikeuden Jumalalta, oli lakkauttanut parlamentin ja hallitsi yksinvaltiaana. Anglikaanit tukivat häntä. Toisella puolella olivat parlamentti ja puritaanit, joita johti menestyksellisesti Oliver Cromwell. Vuonna 1649 he mestauttivat Kaarlen, ja maasta tuli protektorin johtama tasavalta. Seuraavien kymmenen vuoden aikana parlamentti erotti Englannin kirkon valtiosta ja korvasi anglikaanisen palvontamuodon ankaralla kalvinistisella presbyteeriläisyydellä. Sodassa jäljelle jääneet kirkot ja luostarit joko suljettiin tai tuhottiin.

Cromwell kielsi anglikaaniset ja roomalaiskatoliset kirkonmenot, mutta salli muuten palvontavapauden. Sen ansiosta syntyi monia lahkoja, joista useimmat elivät hetken ja kuihtuivat pois. Muutamista tuli kuitenkin vielä olemassaolevia uskontokuntia, joita muiden muassa ovat baptistit, kveekarit ja kongregationalistit. Sitten vuonna 1738 John Wesley perusti metodismin.

Puritaanit ja heidän presbyteeriläisyytensä menettivät pian suosion kansan keskuudessa, joka kyllästyi heidän ankaraan palvontamuotoonsa. Niinpä vuonna 1660, pian Cromwellin kuoleman jälkeen, Kaarle II kutsuttiin takaisin maanpaosta valtaistuimelle. Hän ja anglikaanit etenivät hitaasti mutta varmasti ja taivuttivat kahdessa vuodessa parlamentin palauttamaan Englannin kirkon vallan. Vihdoin vuonna 1829 roomalaiskatolilaisille myönnettiin täydet kansalaisoikeudet.

Vuosien 1534 ja 1829 väliset lähes kolme vuosisataa olivat siis myrskyistä uskonnollisten riitaisuuksien ja jakaumien aikaa Englannissa. Se oli jakautumisen aikaa, jolloin syntyi useita uskontokuntia. Seuraavat kaksi vuosisataa nykyhetkeen asti olivat melko rauhallisia kunkin kirkon eläessä omaa elämäänsä. 1900-luvulla on kuitenkin jälleen alettu vakavasti keskustella yhdistymisestä. Mitä on tapahtunut?

[Kuvat s. 15]

Protestantit

Henrik VIII 1509–1547a

Elisabet I 1558–1603

Oliver Cromwell 1653–1658

Katolilaiset

Maria I 1553–1558

Kaarle I 1625–1649

Kaarle II 1660–1685

[Alaviitteet]