Onko Englannin kirkko ”uhanalainen laji”?
VIIME vuosina Englannissa on suljettu niin monta kirkkoa, että eräs sanomalehtiotsikko selitti niiden olevan ”uhanalaista lajia”. Viidentoista viime vuoden aikana on hajotettu tuhatkunta käyttämätöntä kirkkoa ja kappelia. Nyt uutistoimisto AP:n mukaan ilmoitetaan ”joka vuosi keskimäärin 85 anglikaanisen kirkon” käyvän ”tarpeettomaksi”.
Miksi Englannin kirkko on näin jyrkässä alamäessä? Amerikkalaisen Kansas City Star -lehden Lontoon-kirjeenvaihtaja Brian Dunning vastasi: ”Syy on murheellisen yksinkertainen: kristittyjä ei riitä joka paikkaan. Monet kirkot, jotka aiemmin olivat täynnä, ovat nyt tyhjiä.”
Alle kymmenen prosenttia kastetuista anglikaaneista käy kirkossa edes sellaisenakaan juhla-aikana kuin pääsiäisenä. Miksi niin harvat? Dunning sanoi: ”Englannin ’virallisen’ kristillisyyden omalaatuinen historia tarjoaa yhden vastauksen. Englannin kirkko on ollut valtionuskontona aina siitä lähtien kun kuningas Henrik VIII katkaisi välinsä Rooman kanssa.”
Miten tämä on vaikuttanut sen rappioon? Englannin kirkon pappi Ronald Michaels sanoi: ”Monet pitävät nykyään tällaista kirkon ja valtion liittoa tukahduttavana.” Hän sanoi, että jopa Canterburyn arkkipiispa ”myöntää kirkkonsa olevan historian virittämässä ansassa”.
Millainen on se historia, joka on vaikuttanut osaltaan siihen, että Englannin kirkosta on tullut ”uhanalainen laji”? Katsaus menneisyyteen auttaa selittämään.
Kirkon juuret
Englannin kirkko juontaa juurensa lähes 500 vuoden taakse katolilaisen kuninkaan Henrik VII:n aikaan. Henrikin vanhin poika Arthur oli solminut avioliiton espanjalaisen Katariina Aragonialaisen kanssa. Mutta sitten Arthur kuoli. Yrittäessään säilyttää kuninkaallisen siteen Espanjaan kuningas Henrik VII päätti naittaa Katariinan toiselle pojalleen Henrikille, josta myöhemmin tuli Henrik VIII.
Kuitenkin katolisen kirkon lain mukaan oli väärin, että nuori Henrik menisi naimisiin veljensä lesken kanssa. Mutta kuningas Henrik VII:llä oli erittäin hyvät välit silloisen paavin Julius II:n kanssa, ja hän pyysi tältä erivapautusta. Paavi koetti miellyttää Englannin kuningasta, ja hän myönsi sen tasoittaen tietä avioliitolle.
Isänsä kuoltua vuonna 1509 nuori Henrik peri valtaistuimen, ja, kuten mainittiin, hänestä tuli Henrik VIII. Pian sen jälkeen hän nai Katariinan, ja heille syntyi useita lapsia. Ainoastaan yksi tytär, Maria (joka myöhemmin tunnetaan historiassa ’Maria Verisenä’), eli varhaislapsuuttaan pitemmälle. Koska Henrik halusi epätoivoisesti miespuolista perillistä, hän mietti, miten hän voisi laillisesti erota Katariinasta ja ottaa nuoremman vaimon, joka voisi antaa hänelle pojan.
Vuonna 1527 Henrik vetosi uuteen paavin Klemens VII:een pyytäen tältä, että hänen avioliittonsa Katariinan kanssa kumottaisiin sillä perusteella, että se oli ollut laiton. Klemens ei halunnut loukata Henrikiä, joka oli uskollinen katolilainen. On luultavaa, että hän olisi mielellään purkanut avioliiton.
Mutta Henrikin pyyntö tuli kovin huonoon aikaan, sillä Klemens VII oli itse asiassa Saksan keisarin Kaarle V:n vankina. Tämä oli ryöstänyt Rooman ja piti paavia vallassaan. Tilannetta pahensi vielä se, että Saksan keisari oli Henrikin vaimon Katariinan sisarenpoika! Katariina tiesi voivansa luottaa siihen, että hänen sisarenpoikansa tukisi häntä avioliiton säilyttämisessä, ja paavikin tiesi sen. Siksi paavin oli hyvin vaikea täyttää Henrikin vaatimuksia, sillä Saksan keisarin kostotoimet eivät ehkä olisi tienneet hyvää paaville ja paavin omaisuudelle.
Henrik toimii yksipuolisesti
Paavi oli halunnut vain voittaa aikaa siinä toivossa, että hänen poliittinen asemansa voisi muuttua. Mutta Henrikin kärsivällisyys alkoi loppua. Hänellä oli jo uusi kuningatar valmiina: viehättävä hovinainen Anne Boleyn.
Henrikin mielestä oli sietämätöntä, että kaksi ulkomaiden voimatekijää – Saksan keisari ja paavi – saisivat vaarantaa Englannin valtaistuimen. Siksi hän päätti ryhtyä voimakkaisiin toimiin saadakseen avioliitto-ongelmansa ratkaistuksi. Hän riisti katoliselta kardinaalilta Wolseyltä kaiken vallan ja pyysi sen jälkeen kaikkia pappeja tukemaan häntä, Henrik VIII:ta, Englannin kirkon ja papiston päänä.
Sen jälkeen parlamentti hyväksyi monia lakeja, joilla jokaisella katkottiin niitä siteitä, jotka olivat yhdistäneet Englannin Roomaan. Paaville maksettu vero lakkautettiin. Eräs laki esti ketään vetoamasta Roomaan vastoin kuninkaan päätöstä. Näin Katariina oli eristetty tehokkaasti paavista, ja paavin valta Englantiin oli murrettu.
Henrik, joka yhä oli katolilainen, nai salaa Annen sen perusteella, että hänen avioliittonsa Katariinan kanssa oli ollut pätemätön. 1. kesäkuuta 1533 Anne kruunattiin kuningattareksi. Heinäkuussa Henrik julistettiin kirkonkiroukseen.
Uskonpuhdistus muotoutuu
Koko tuon ajan Englannin kirkko oli pysynyt pohjimmiltaan muuttumattomana. Se oli yhä katolinen. Siitä oli vielä tuleva omaleimainen Englannin kirkko, jolla olisi omat oppinsa.
Henrikin viimeisten neljäntoista hallitusvuoden aikana Englannin katolisen kirkon lujittamisesta valtionkirkoksi tuli täyttä totta. Ylivaltalailla Henrik julisti itsensä ”Englannin kirkon ylimmäksi pääksi maan päällä”.
Henrik oli kuitenkin ylpeä katolisesta uskostaan, ja parlamentin vuonna 1539 hyväksymällä lailla hän vahvisti uudelleen katoliset opit. Vilpittömät uudistajat pettyivät katkerasti tähän, mutta heidän vastustuksensa oli turhaa. He saivat odottaa vielä kahdeksan vuotta vuoteen 1547, jolloin Henrik VIII kuoli ja valtaistuimelle nousi hänen poikansa Edward VI, jonka äiti oli Jane Seymour, kolmas Henrikin kuudesta vaimosta.
Uudistukset alkavat
Edward VI oli protestanttisten opettajien kasvatti. Hän hallitsi ainoastaan kuusi vuotta, mutta se riitti siihen, että arkkipiispa Thomas Cranmer pääsi toteuttamaan uudistuksiaan.
Mutta Edward VI:n kuoltua ennenaikaisesti vuonna 1553 kruunu siirtyi Marialle, Henrik VIII:n Katariina Aragonialaisesta saamalle tyttärelle. Äitinsä tavoin Maria oli uskollinen katolilainen ja paavin kannattaja. Hänen politiikkaansa kuului Englannin kirkon palauttaminen paavin valtaan. Aiemmat uudistukset kumottiin, ja uskonpuhdistusta edustaneet vapaamieliset kirkonjohtajat pantiin viralta. Lähes 300 protestanttia poltettiin roviolla, myös arkkipiispa Cranmer.
Koska Maria kuoli lapsettomana vuonna 1558, kruunu siirtyi Henrik VIII:n toiselle tyttärelle, Anne Boleynista syntyneelle Elisabetille. Vain nimellisesti katolinen kuningatar Elisabet kumosi pian kaikki Marian uskonnolliset säädökset ja saattoi jälleen voimaan Edwardin aikaiset säädökset.
Mutta vuonna 1570 paavi Pius V julisti kuningatar Elisabetin kirkonkiroukseen. Hän julisti myös Elisabetin alamaiset vapaaksi uskollisuudesta Elisabetille ja julisti jopa Englannin valtaistuimen haettavaksi. Kun katolilaiset eivät oikein tienneet, kenelle heidän uskollisuutensa kuuluisi, monet heistä kohtasivat ennenaikaisen kuoleman. Sovinnosta ei ollut enää toivoakaan.
Paavi ei kuitenkaan antanut periksi. Viimeisenä keinonaan paavi kääntyi Espanjan kuninkaan Filip II:n puoleen. Paavinvallan tarjoamin taloudellisin kannustimin Filip valmisti ”voittamattoman armadan” ja lähti vuonna 1588 purjehtimaan Elisabetia ja hänen protestanttista maataan vastaan. Mutta hänen laivastonsa kärsi tappion ja tuhoutui myöhemmin myrskyssä.
Uskonpuhdistus oli siis turvattu, ja irtautuminen Roomasta oli täydellinen. Syntynyt valtionkirkko oli täysin erossa paavinvallasta. Tällainen valtion ja kirkon välinen suhde kuitenkin vähitellen käännytti osia kirkkoyhteisöstä toisaalle. ”Vapaitten” ja ”mukautumattomien” kirkkokuntien muodostuminen vuosien kuluessa on vain yksi osoitus tästä. Englannin kirkon pappi Michaels onkin sanonut: ”Monet pitävät nykyään tätä kirkon ja valtion liittoa tukahduttavana. Kirkon täytyy vapauttaa itsensä. Kirkko ei voi taistella, jos se katselee valtiota olkapäänsä ylitse . . . jos se näyttää toimivan valtion poliittisena välikappaleena.”
Nykyisellään Englannin kirkko, jota valtio pitää niin tiukasti otteessaan, että parlamentti nimittää sen korkeimmat virkamiehet ja jopa päättää rukouskirjan sisällöstä, on eräänlainen aikaansa kuulumaton ilmiö. Tällainen tilanne on myötävaikuttanut siihen, miksi sen jäsenistöä ajelehtii kaiken aikaa siitä pois. Onko siksi mikään ihme, että Englannin kirkkoa sanotaan nykyään ”uhanalaiseksi lajiksi”?
[Kuva s. 25]
CANTERBURYN TUOMIOKIRKKO