Uskonto ja politiikka – kestääkö niiden toveruus?

VENÄLÄINEN ruhtinas Vladimir I päätti eräänä päivänä, että hänen pakanakansastaan olisi tultava ”kristitty”. Hänet itsensä oli käännytetty vuonna 987, kun hän oli mennyt naimisiin ortodoksisen prinsessan kanssa, ja nyt hän määräsi alamaisensa joukkokastettaviksi – vaikka kuoleman uhalla jos se olisi tarpeellista. Venäjän kirkko tuli vähitellen yhä riippumattomammaksi ”äidistään”, Kreikan kirkosta, kunnes siitä lopulta tuli jopa itsenäinen valtionkirkko. Ja vaikka neuvostohallitus nykyään kieltääkin virallisesti Jumalan olemassaolon, kirkon ja valtion välillä vallitsee silti Neuvostoliitossa jonkinlainen kumppanuus.

Vuosisatoja myöhemmin Englannin kuningas Henrik VIII onnistui myös saamaan aikaan läheisen yhteyden kirkon ja valtion välille, vaikkakin erilaisin menetelmin. Vuonna 1532 hän oli huolissaan, koska hänen vaimonsa Katariina Aragonialainen ei ollut kyennyt tuottamaan miespuolista jälkeläistä valtaistuimelle. Ratkaistakseen ongelman Henrik meni salaa naimisiin rakastajattarensa Anna Boleynin kanssa. Tämä tapahtui Canterburyn arkkipiispan äänettömällä hyväksynnällä, sillä hän julisti Henrikin ensimmäisen avioliiton mitätöidyksi. Vuonna 1534 tämä avionrikkoja ja tyranni julisti itsensä Englannin kirkon päämieheksi, ja tämä arvonimi on Englannin hallitsijalla vielä tänäkin päivänä. Kirkolliskokouksen päätökset on alistettava parlamentin hyväksyttäväksi, ja piispat osallistuvat ylähuoneen jäseninä Englannin hallitsemiseen. Englannin kirkko ja valtio ovat täten olleet avioliitossa jo yli 450 vuotta.

Kirkon ja valtion nykyiset avioliitot

Espanjassa puhkesi vuonna 1936 kapina tasavaltalaista hallitusta vastaan, ja se johti sisällissotaan ja kenraali Francon valtaannousuun. Vasemmistolaisten tyrmistykseksi hän antoi papistolle melkoisen vallan korvaukseksi sen ylenpalttisesta tuesta.

Vuonna 1983 KMN (Kirkkojen Maailmanneuvosto) piti yleiskokouksensa Vancouverissa Kanadassa. Sen pääsihteeri Philip Potter käski kirkkojen ”pysyä poliittisina”. KMN:n suomat raha-avustukset useissa maissa toimiville sotilaallisille poliittisille ryhmille ovat olleet vakava huolenaihe monille kirkossakävijöille.

Ei siis ole juuri epäilystä siitä, että uskonto sekaantuu politiikkaan. Ratkaiseva kysymys kuuluu kuitenkin: Tulisiko sen toimia niin? Onko se hyväksi vai pahaksi? Kohoavatko politiikan moraalimittapuut uskonnon sekaantuessa siihen, vai turmeltuuko uskonto? Ja mitä on sanottava tulevaisuudesta? Saavatko uskonto ja politiikka edelleenkin nautintoa ’rakkaussuhteestaan’, vai muuttuuko tuo suhde vihamieliseksi ja onko lopulta edessä yhteentörmäys?

[Kuva s. 3]

Englannin kirkon ensimmäinen päämies