Voiko Kirkkojen Maailmanneuvosto yhdistää maailman
LÄHES tuhat kokousedustajaa saapui heinäkuussa 1983 Vancouveriin Kanadaan University of British Columbian yliopistoalueelle. He tulivat maailman kaikilta kolkilta ja edustivat noin 300 protestanttista, ortodoksista ja koptilaista uskontokuntaa, joiden kunnioitusta herättävä jäsenmäärä puolestaan on 400 miljoonaa. Läsnä oli myös Kirkkojen Maailmanneuvostoon kuulumattomien roomalaiskatolilaisten, islamilaisten, juutalaisten ja Pohjois-Amerikan intiaanien edustajia.
Kahdeksantoista päivän aikana kokousedustajien kirjavaan joukkoon kuuluvat tapasivat toisiaan, keskustelivat kaikesta mahdollisesta ydinaseriisunnan ja äidinmaidon vastikkeiden väliltä, laativat ja tarkastivat toimintatapoja koskevia lausuntoja, pitivät ja kuuntelivat puheita ja katselivat tuon kaiken lomassa näytelmiä, tansseja ja musiikkiesityksiä. Näiden monenlaisten tapahtumien oli määrä nivoutua yhteen kokouksen ylevän teeman ympärille. Tuo teema kuului: ”Jeesus Kristus – maailman elämä.”
Tältä kokoukselta odotettiin paljon. Vancouverissa ilmestyvän Sun-sanomalehden eräässä pääkirjoituksessa kerrottiin, että kokous on järjestetty ”uskonnon historian ratkaisevana ajankohtana”. Siinä selvitettiin: ”Koskaan aiemmin ei ole ollut yhtä suuria mahdollisuuksia ihmiskunnan täydelliseen tuhoamiseen, eivätkä yhtä monet ihmiskuntaan kuuluvat ole koskaan aiemmin niin suuresti pelänneet sitä, että se todennäköisesti tapahtuu.” Oltiin selvästikin sitä mieltä, että kirkot saattaisivat auttaa torjumaan tuollaisen katastrofin. Itse asiassa eräs KMN:n edustaja oli aiemmin kertonut lehtimiehille, että ”keskustelu ydinaseriisunnasta ja kirkon toimista maailmanrauhan aikaansaamiseksi” tulisi olemaan ”kokouksen pääaiheita”. – Kursivointi meidän.
Yksimielisyyden ja erimielisyyden aiheet
KMN:n kyvyttömyys rauhan aikaansaajana kävi kuitenkin pian kiusallisen selväksi. Kokousedustajat kinastelivat siitä, mihin päähuomion tulisi keskittyä. Teema ”Jeesus Kristus – maailman elämä” hukkui tiukkasävyisten poliittisten väittelyiden tuoksinaan. Niin sanotun kolmannen maailman maiden edustajien mielestä kokouksen ei tulisi kiinnittää huomiota ydinaseriisuntaan vaan ihmisoikeuskysymyksiin. Kokouksen loppujulkilausuman laatijoiden arkaluontoisena tehtävänä oli näin ollen tunnustaa molemmat näkökannat yhtä tärkeiksi.
Lisäksi jakautumista aiheutti, kuten muuan sanomalehti kertoi, se että Kirkkojen Maailmanneuvostolla oli ”mieltymys tuomita länsimaiden toimet – – samalla kun se hädin tuskin nuhteli itäryhmittymän maita”. (The Globe and Mail) Yhdysvaltain puuttuminen Latinalaisen Amerikan asioihin sai osakseen KMN:n taholta joidenkin mielestä suorastaan purevaa arvostelua. Toisaalta jotkut väittivät, että KMN käsitteli ”oudon lempeästi” Neuvostoliiton puuttumista Afganistanin tapahtumiin. KMN:n pääsihteeri Philip Potter väittää kuitenkin, että neuvostovastaiset puheet voisivat vaarantaa KMN:n suhteet Neuvostoliittoon, joka on tähän asti sallinut Neuvostoliiton ortodoksisen kirkon kuulua Kirkkojen Maailmanneuvostoon. Yksi Vancouverissa ilmestyvän Province-sanomalehden pääkirjoituksista nimitti tällaista menettelyä ”kaksinaismoraaliksi”.
”Vakava este”
Politiikka ei ollut ainoa seikka, joka jakoi edustajia. ’Naiset eivät odota oikeudenmukaisuutta enää toista vuosisataa’, varoitti Jean Skuse, neuvoston keskuskomitean varapuheenjohtaja. Hän viittasi päivänpolttavaan kysymykseen naispappeudesta ja totesi, että naiset lähtevät kirkoista joukoittain, jos heidän asemaansa ei pian tunnusteta. Mutta tämä kysymys on KMN:lle hyvin hankala ongelma sen vuoksi, että ortodoksiset, roomalaiskatoliset ja anglikaaniset kirkot sekä jotkin protestanttiset ryhmät vastustavat ehdottomasti, tai suorastaan järkähtämättömästi, ajatusta naispappeudesta. Tämä kysymys on Canterburyn arkkipiispan Robert Runcien mukaan ”vakava este kirkkojen ykseydelle”.
Jotkut puolestaan pelkäävät, että pyrkimys ”ykseyteen” johtaa sovitteluun opeissa. Huomattuaan joissakin keskusteluissa suuntauksen kohti ”universalismia” jotkut edustajat ilmaisivat avoimesti olevansa huolissaan siitä, että Jeesus Kristus syrjäytettäisiin ”ainoana Pelastajana”. Muuan lehtimies kysyikin, ”kuinka keskustelun osanottajat saavat uskontojen välisen vuoropuhelun sopimaan yhteen Jeesuksen lausunnon kanssa, jonka mukaan hän on tie, totuus ja elämä”.
Vastustavatko kirkot sotaa?
Edustajat onnistuivat kuitenkin pääsemään yksimielisyyteen kaikkia ydinasevaltoja koskevan, valvotun ydinasejäädytyksen edistämisestä. Neuvosto jopa kannusti ”jäsenkirkkojaan tukemaan niitä, jotka kieltäytyvät omantunnonsyistä osallistumasta sotaan tai sodan valmisteluihin, ja ’tutkimaan mahdollisia väkivallattomia tapoja vastalauseiden esittämiseen’ mukaan luettuna ’kansalaistottelemattomuus’”. Tämä näyttää yllättävältä mielipiteiden suunnanmuutokselta, koska kirkolla itsellään on erään KMN:n virkailijan, Dirk Mulderin, mukaan takanaan ”sotien ja kansanmurhien historia”. Hän lisäsi vielä, että ”uskonto on yhä edelleen öljyä kaikkien maailman selkkausten tuleen”. Tämä panee miettimään, missä määrin kirkot noudattavat KMN:n julistusta, varsinkin sota-aikana.
On mielenkiintoista todeta, että tämä muuttunut kanta sotaan voi itse asiassa kääntyä Kirkkojen Maailmanneuvostoa vastaan vaarantamalla ne miellyttävät suhteet, jotka uskonnolla perinteisesti on ollut maallisiin hallituksiin. Vancouverissa ilmestyvän Sun-sanomalehden eräässä pääkirjoituksessa sanottiinkin: ”Tämä kirkon uusi toiminta on johtamassa yhteenottoon, jota nyky-yhteiskunnissa on kovasti yritetty välttää: [yhteenottoon] kirkon ja valtion välillä.”
Entä uskonnollinen ykseys?
Näin ollen on ilmi selvää, että poliittiset ja maalliset kysymykset hallitsevat ja jakavat Kirkkojen Maailmanneuvostoa. Entä sitten Liman sopimus, joka johti alussa mainitsemaamme ekumeeniseen ehtoolliseen? Muuan katolinen historioitsija sanoi kanadalaisten sanomalehtien mukaan tämän sopimuksen olevan ”’ensiarvoisen tärkeä’ edettäessä kohti kristittyjen uudelleen yhdistymistä”. Canterburyn arkkipiispa Runcie, joka johti eri uskontokuntien yhteistä ehtoollista, sanoi myös, että se viitoitti tietä ”kohti kristittyjen täydellistä ykseyttä”.
Mutta viitoittiko se todella tietä sitä kohti? Liman liturgian tosin laativat sekä protestanttiset, ortodoksiset, anglikaaniset että roomalaiskatoliset teologit. Kuitenkin kun tuota uutta liturgiaa ensimmäisen kerran käytettiin Vancouverissa, roomalaiskatolisten ja ortodoksisten edustajien täytyi kieltäytyä osallistumasta siihen. Minkä vuoksi? Sen vuoksi, että heidän kirkkonsa oppi kieltää heitä ottamasta ehtoollista keneltäkään muulta kuin oman kirkkokuntansa papilta. Liman sopimuksessa ei myöskään päästy lähellekään ratkaisua eräissä muissakaan kirkkoa jakavissa kysymyksissä, esimerkiksi apostolista seuraantoa ja paavin erehtymättömyyttä koskevissa käsityksissä.
Vaikka siis näkymä yhdessä rukoilevista ja laulavista kokousedustajista saattoikin vaikuttaa voimakkaasti joidenkin tunteisiin, niin todellisuudessa kristikuntaa uskonpuhdistuksesta lähtien jakanut kuilu on yhä olemassa yhtä syvänä kuin ennenkin. Muuan kolumnisti huomauttikin: ”Jos kirkoilla riittää niin paljon syitä kiistellä keskenään, niin voidaanko niiden selityksiin, jotka koskevat oikeaa suhdetta ihmisen ja Jumalan välillä, luottaa tai voidaanko niiden edes uskoa löytäneen tuota suhdetta?”
Vancouverin kokous voidaan näin ollen liittää ihmisten epäonnistumisten luetteloon. Yrittäessään toimia poliittisten järjestelmien kautta kirkot huomaavat, että niitä vaivaa samanlainen turmeltuneisuus ja jakautuneisuus, joka on saattanut maailman tuhon partaalle. Raamattu osoittaa hallitusten aikanaan kyllästyvän siihen, että uskonto puuttuu niiden asioihin, ja ryhtyvän mullistaviin toimiin sen vaikutuksen lopulliseksi lakkauttamiseksi. – Ilmestyksen 17. luku.
Kirkkojen kyvyttömyys saavuttaa ykseyttä heijastuu myös niiden yrityksissä jouduttaa evankeliumin levittämistä kautta maailman. Seuraava kirjoitus kertoo tästä.
[Huomioteksti s. 6]
”Jos kirkoilla riittää niin paljon syitä kiistellä keskenään, niin voidaanko niiden selityksiin, jotka koskevat oikeaa suhdetta ihmisen ja Jumalan välillä, luottaa tai voidaanko niiden edes uskoa löytäneen tuota suhdetta?” – Vancouverissa ilmestyvä Province-sanomalehti, 28.7.1983
[Kuva s. 5]
Naispappeus on jakava kiistakysymys