Haudontatapoja jotka todistavat viisaudesta

”PAHIMPIA aukkoja selkärankaisten kehitysteorian tuntemuksessa on se, että kivettymät selvittävät niin vähän matelijoiden ilmaantumisen alkuvaiheita, jolloin munankin on täytynyt kehittyä.” Tällainen valituksen aihe löytyy kirjan Matelijat sivulta 37. Muna on kuitenkin vasta alkua kehitysteorian kannattajien pettymyksille. Toinen samanlainen ongelma on haudonta.

USEIMMAT LINNUT ovat itse hautojia. Ne hautovat muniaan omalla ruumiinlämmöllään. Mutta höyhenet voisivat olla hankalia. Ne johtavat huonosti lämpöä, joten niiden läpi tuskin pääsisi riittävästi ruumiinlämpöä lämmittämään munia. Niiden luoja, Jehova Jumala – ei avuton evoluutio – on kuitenkin ratkaissut tämän ongelman usealla tavalla. Monilla linnuilla se ratkeaa itsestään, sillä hautomisaikana niille muodostuu hautomalaikku. Useita päiviä ennen ensimmäisen munan munimista linnulta irtoaa vatsapuolelta untuvia. Paljastuneessa kohdassa verisuonten koko kasvaa ja niitä ilmaantuu lisää, iho paksunee ja turpoaa. Kun lintu asettuu pesässä hautomaan muniaan, se pöyhistää rintahöyhenensä ja asettelee itseään, kunnes paljas, hyvin lämmin hautomalaikku ottaa kiinni muniin. Joillakin linnuilla on kolme hautomalaikkua. Haudonta alkaa heti kun nämä ”lämpötyynyt” koskettavat munia.

KAIKILLE LINNUILLE hautomalaikku ei kuitenkaan muodostu itsestään. Jotkin lajit on niiden Luoja suunnitellut niin, että niiden täytyy tehdä se itse. Esimerkiksi ankat ja hanhet nyppivät vatsapuoleltaan pois untuvia, jotta munat pääsisivät koskettamaan ihoa. Toiset linnut käyttävät hautomiseen jalkojaan. Sinijalkasuula kietoo kirkkaanväriset jalkansa ainokaisen munansa ympärille, ja suuret räpylät, joissa on vilkas verenkierto, lämmittävät yhtä tehokkaasti kuin hautomalaikku toisilla linnuilla.

ÄIDIN RAKKAUDESTA on puhuttu paljon, mutta jos ajattelemme keisaripingviiniä, on aika puhua myös isän rakkaudesta. Keskellä Etelämantereen talvea naaras tekee yhden munan ja vaeltaa heti sen jälkeen mereen syömään. Isä jää kuitenkin maihin pitämään munaa uimaräpylöittensä päällä, jotka vilkkaan verenkiertonsa ansiosta ovat melko lämpimät. Se peittää munan ihopoimulla, joka toimii haudontataskuna. Tällaisessa lämpimässä ”haudontapesässä” munan on hyvä olla silloinkin, kun isä haluaa vähän käveleksiä. Pakkasta on pahimmillaan 60 astetta ja jäätävät lumimyrskyt piiskaavat päiväkausia, mutta isä vain uskollisesti hautoo munaa jalkojensa päällä. Kuluu kolme kuukautta, eikä kukaan tuo sille ruoan murenaakaan. Emo ei ole kuitenkaan unohtanut rannalle jääneitä. Poikasen kuoriuduttua se palaa ruokkimaan perhettään valmiiksi sulattamallaan kalaruoalla, jota se oksentaa mahastaan. Tämän jälkeen se ottaa poikasen huostaansa ja isä pääsee mereen syömään.

JOTKIN LINNUT antavat lämpimien luonnonpaikkojen hoitaa muniensa hautomisen. Indonesiaan kuuluvalla Sulawesin saarella asuva vasarakana munii munansa tulivuorten rinteille, missä maan sisältä purkautuva höyry jatkuvasti lämmittää maaperää. Toiset samalla saarella asuvat vasarakanat käyttävät hyväkseen mustaa tuliperäistä rantahiekkaa. Ne kaivavat munansa hiekkaan, joka mustan värinsä takia imee itseensä lämpöä.

MUTTA EIVÄT AINOASTAAN LINNUT käytä hiekkaa hautomiseen. Merikilpikonnat nousevat yöllä maalle ja kaivavat kuoppia, joihin ne laskevat munansa, joskus jopa 400–500 kappaletta koko munimisaikana. Niilinkrokotiili kaivaa hiekkaan kuopan, johon se laskee jopa 40 munaa. Kun poikaset noin kolmen kuukauden kuluttua kuoriutuvat, ne päästelevät heikkoja kirkaisuja, ja emo avaa kuopan ja vie pesueensa veteen.

SUISTOKROKOTIILIN JA MISSISSIPPIN ALLIGAATTORIN taidokkaat haudontakeot ilmentävät vielä suurempaa viisautta. Ne kasaavat lähelle jokea tai suota keon oksista, kaisloista, lehdistä ja lahoavista kasvinjätteistä. Keskelle tätä noin metrin korkuista kekoa ne laskevat munansa ja läiskyttävät aika ajoin niiden päälle pyrstöllään vettä. Se nopeuttaa lahoavan kasvimassan käymistä, mikä vuorostaan pitää lämpötilan koko ajan samansuuruisena ja varmistaa haudonnan onnistumisen.

NIIN TAIDOKKAITA KUIN nämä matelijoitten haudontakeot ovatkin, ne eivät vedä vertoja malleekanojen vastaaville rakennelmille. Niiden kotiseudulla Australian kuivissa sisäosissa vuorokautiset ja vuodenaikojen väliset lämpötilan vaihtelut ovat suuria. Rakentaminen alkaa syyssateitten alkaessa, sillä tarvittavan kasviaineksen täytyy olla märkää ennen kuin se voi alkaa käydä. Töitä riittää sekä urokselle että naaraalle, mutta uros saa tehdä suurimman osan raskaasta työstä. Usein naaras kuitenkin toimii vaateliaana työnjohtajana.

MALLEEKANAT KUOPIVAT maahan noin metrin syvyisen kuopan, jonka ne täyttävät oksilla ja lehdillä. Näiden päälle kasataan vielä muuta kasviainesta ja lopuksi keko peitetään paksulla hiekkakerroksella. Peitetty komposti alkaa käydä, mutta kestää neljä kuukautta, ennen kuin oikea 34 asteen lämpötila on saavutettu. Vasta silloin voi muniminen alkaa. Uros kaivaa kompostiin haudontakammion, mittaa lämpötilan avoimella nokallaan ja väistyy sitten tieltä, jotta naaras pääsisi munimaan yhden munan. Tämä tarkastaa kuitenkin vielä itse lämpötilan. Jollei naaras ole tyytyväinen, uroksen täytyy etsiä sille kompostista parempi paikka. Kun naaras on tyytyväinen ja on muninut munansa, uros peittää kuopan uudelleen. Näin tapahtuu kerran toisensa jälkeen kolmen, neljän vuorokauden välein, kunnes pesässä on kaikkiaan kolmisenkymmentä munaa.

MALLEEKANAT SAAVAT kaiken aikaa huolehtia keostaan. Aika ajoin ne kaivautuvat munien luo mittaamaan lämpötilaa, ja poistuessaan ne aina peittävät tekemänsä käytävät. Vuorokaudenajan ja sään mukaan ne joko vahvistavat hiekkakerrosta tai kaapivat sitä ohuemmaksi tai kaivavat kekoon tuuletuskanavia, jotka myöhemmin tukitaan oikeaan aikaan. Monen tunnin kovalla työllä lämpötilanvaihtelut saadaan pysymään yhden asteen rajoissa. 50 vuorokauden kuluttua muninnasta kuoriutuu kukin poikanen vuorollaan, kaivautuu omin voimin pesäkeon pintaan ja pinkaisee tiehensä, eivätkä vanhemmat välitä niistä lainkaan. Munimisvaihe, munien hautominen ja pesäkeon hoito jatkuvat kaikki samanaikaisesti kuusi, seitsemän kuukautta. Kun tähän vielä lisätään pesän lämpiämiseen tarvittavat neljä kuukautta, malleekanat ovat saaneet tehdä töitä yksitoista kuukautta yhteen menoon. Tällaisen vaivan ne näkevät tuottaakseen poikasia, joista ne eivät välitä vähääkään.

KAIKKI NÄMÄ erilaiset haudontatavat todistavat suuresta viisaudesta. Nämä eläimet eivät silti itsessään ole viisaita. Niiden Luoja, Jehova Jumala on antanut niille sen viisauden, jota ne ilmentävät. Siksi Sananlaskujen 30:24:ssä (UM) sanotaankin: ”Ne ovat vaistonvaraisesti viisaita.”

[Kuvat s. 14, 15]

Harmaahanhi

Keisaripingviini

Vasarakana

Merikilpikonna

Alligaattori

Malleekana