Lähes 30 vuotta Vietnamin sodan jaloissa
Kertonut Nguyen Thi Huong
Oli 18. syyskuuta 1950 Vietnamissa. Ranskalaiset miehitysjoukot kävivät hyökkäykseen noin 100 hengen vahvuista sissiosastoamme vastaan. Olimme juuri palanneet taistelusta ja pysähtyneet muutamaksi päiväksi lepäämään pieneen Hoa Binhin kylään.
OLEN syntynyt tammikuussa 1923 ja kasvanut aikuiseksi Ranskan herruuden aikana, jota oli vartuttuani kestänyt jo lähes 100 vuotta. Nyt olimme valmiita uhraamaan henkemme kotimaamme vapauttamisen puolesta. Sotamme Ranskan hallinnosta vapautumiseksi alkoi pian toisen maailmansodan päätyttyä vuonna 1945. Siinä ei ollut selvää rintamalinjaa eikä sitä käyty millään tietyllä taistelukentällä vaan kaikkialla. Sissien taustatukena olivat kyläläisten kodit, joissa heitä ruokittiin ja joissa heistä pidettiin hyvää huolta.
Hävittäjälentokoneet piirittivät kylän, jossa olimme, tulittaen sitä tiuhaan konekivääreillä. Asukkaat pakenivat taloistaan riisipelloille. Jotkut hyppäsivät jokeen tai kuoppiin, joita sissit olivat kaivaneet. Lentokoneet jyrisivät, luodit viuhuivat ja kuolema vaani kaikkialla.
Kun lentokoneet olivat poistuneet, ranskalaiset tykkiveneet alkoivat kierrellä pitkin jokia tulittaen rantapenkereitä. Ne suojasivat lähestyviä ranskalaisia sotilaita, jotka tulivat tutkimaan tarkkaan kaikki talot ja etsimään sissien piilopaikkoja, joita oli kaikkialla. Monien kyläläisten elämä katkesi joka puolelta sateleviin laukaussarjoihin, ja heitä kaatui pelloille, kanaviin ja kasvimaille. Heidän verensä imeytyi kotimaan kamaraan lannoittamaan riisipeltoja, joita vieraan maan armeija tallasi saappaillaan.
Seuraavana yönä sissitoverimme kaivoivat jokien rantapenkereisiin koloja. He kätkeytyivät niihin ja jäivät odottelemaan. Aamuvarhaisella ilmestyivät vihollisen partioveneet. Ne tulittivat rantapenkereitä mutta tulivat samalla yhä lähemmäksi väijytystä. Yhtäkkiä rannoilta alettiin ampua kiivaasti kaikenlaisilla aseilla, ja tulitus lakaisi veneissä olleet ranskalaiset sotilaat nurin. Heiltä vietiin nopeasti aseet ja ammukset. Sen jälkeen sissit pinkaisivat kiireen vilkkaa kasvimaitten halki ja talojen välitse pakoon tykkitulta, jonka he varmasti saisivat peräänsä. Me sissit juoksimme aina vihollistemme edellä mutta pysyttelimme kuitenkin niin lähellä, että saatoimme aina tilaisuuden tullen tappaa heitä, sillä halusimme ajaa heidät pois maastamme.
Lupaus Jumalalle
Oltuamme kuusi päivää piilosilla vihollistemme kanssa sissiosastomme määrättiin hajaantumaan. Mieheni, hänen kaksi veljeään ja minä keskustelimme syntyneestä tilanteesta. Koska olin viidettä kuukautta raskaana, en jaksaisi pysyä sissien mukana näiden pitkällä ja vaarallisella pakomatkalla. Niinpä päätimme, että piiloutuisimme seuraavana päivänä kukin erikseen ja että ne jotka selviäisivät hengissä, pitäisivät huolta lapsista.
Vietin silloin luultavasti elämäni pisimmän ja pelottavimman yön. Pimeyden turvin Hoa Binhin asukkaat palasivat koteihinsa keräämään tavaroitaan, jotka he lastasivat jokiveneisiinsä eli sampaaneihinsa. Siipikarjan kaakatus ja sikojen kiljaisut sekoittuivat lasten itkuun. Seurasin venesaattueen liikkeellelähtöä. Se oli kuin pitkä käärme, ja nopean virran kuljettamana se hävisi pian näkyvistä. Pahaenteisen hiljaisuuden vallitessa ajattelin kolmea lastani, jotka olivat kaukana isovanhempiensa luona. Laskin toisen käden vatsalleni ja tunsin lapsen liikkuvan kohdussa. Väkisinkin minua puistatti. Ajatus väistämättömältä näyttävästä kuolemasta kaiversi sydäntäni kuin tikari.
Varhain seuraavana aamuna mieheni lähti sanoen palaavansa. Mutta hän ei palannut. Aurinko oli jo korkealla, ja luoteja napsahteli sen talon tiiliseiniin, jossa olimme. Pakenimme läheisille riisipelloille, mutta pelätessään vangiksi joutumista lankoni menivät niin lujaa, että jäin heistä kauas jälkeen. Luoteja iskeytyi kaikkialle ympärilläni, ja pelkäsin, miten minulle mahtaisi käydä raakojen sotilaitten käsissä.
Huusin: ”Jumalani, armahda minua! Olen raskaana ja olen menettänyt mieheni. Ohjaa minut pois tästä helvetistä!” Rukoillessani kyyneleet valuivat pitkin poskiani ja tuntuivat suolaisina huulillani. Kohottaessani katseeni näin kaukana pienen mökin. Rukoilin: ”Oi Jumala, anna minulle voimaa kävellä, sillä kaikki voimani ovat lopussa.”
Töin tuskin jaksoin mökille asti. Istuessani mökin maalattialla kädet ristissä rinnallani ja pää painuksissa vannoin Jumalalle: ”Oi Jumala, tarjoan sinulle elämäni palvellakseni sinua, jos autat minua pääsemään pois tästä helvetistä, niin että saan jälleen nähdä mieheni ja lapseni.”
Pelastus
Iltapäivällä luotisade kävi yhä kiivaammaksi, ja mökkiä kohti juoksi muitakin ihmisiä. Meitä oli nyt seitsemän. Näimme kaukaa, miten palavista taloista nousi savua. Ranskalaiset eivät olleet kaukana.
Myöhemmin iltapäivällä, tykkien jyskeen kuuluessa yhä lähempää ja konekiväärien rätinän voimistuessa, mökissä olijat pakenivat riisipelloille hajaantuen joka suuntaan. Mutta mitä näinkään? Joku juoksi kohti mökkiä. Seisoin luodeista välittämättä ja yritin tunnistaa hahmon. Se oli mieheni! ”Oi Jumala, miten voin kyllin kiittää sinua!”
Kun mieheni saavutti minut, kysyin häneltä: ”Miksi jätit minut?” Hän selitti, että hän oli löytänyt pahasti haavoittuneen miehen ja että hän oli joutunut etsimään miehelle piilopaikan ja pitämään hänestä huolta. Luoteja iskeytyi koko ajan ympärillemme, mutta koska pimeän tuloon oli enää vähän aikaa, tiesimme ranskalaisten pian keskeyttävän hyökkäyksensä.
Kuu valaisi tietämme paetessamme riisipeltojen poikki ja veden ja liejun läpi. Kahden paikkeilla aamuyöstä saavuimme kylään, ja näimme poltetut ja ryöstetyt talot. Kahden kuukauden kuluttua tästä hyökkäyssarjasta saatoimme lukea eräästä raportista: ’Ranskalaiset ottivat toistasataa naista ja tyttöä vangiksi ja pitivät heitä tykkiveneissään, ja yli 20 heistä tuli raskaaksi.’
Kaksi vuotta myöhemmin ranskalaiset surmasivat mieheni. Pikkutyttäremme oli silloin vasta puolitoistavuotias. Mieheni kuoltua muutin kotikylästämme Binh Phuocista läheiseen Vinhlongin kaupunkiin. Etsin työtä voidakseni huolehtia neljästä lapsestani, jotka kaikki olivat jälleen luonani. Vanhin heistä oli yhdeksänvuotias. Minusta tuli peruskoulun opettaja. Pian sen jälkeen, toukokuussa 1954, saimme täyden riippumattomuuden Ranskasta.
En ollut unohtanut
Muistin aina, että olin nyt velkaa Jumalalle, ja etsin häntä. Lapsena olin usein käynyt talomme lähellä sijaitsevassa buddhalaisessa temppelissä, pagodissa. Pikkusiskollani ja minulla oli hauskaa meidän katsellessamme siellä istuvan Buddhan suurta mahaa. Se nauroi suu levällään. Olin monesti työntänyt sormeni sen suuhun ja vetänyt sen jälleen takaisin juuri kun sisareni sanoi: ”Se puree!”
Palasin nyt samaan temppeliin kärsivänä ihmisenä, joka oli Jumalalle velkaa. Toivoin löytäväni jotain korkeampaa, pyhempää ja mahtavampaa – jotain sellaista mikä minulta oli ehkä jäänyt huomaamatta nuoruudessani. Täällä uskovaiset kumartuivat Buddhan kuvan eteen ja papit ja papittaret esittivät käsittämättömiä rukouksia yksitoikkoisella äänellä. Olin täysin pettynyt. Palasin kuitenkin puhumaan erään papittaren kanssa, joka kertoi minulle buddhalaisuudesta ja kieltäymyksellisestä elämästä temppelissä. En tuntenut saaneeni rohkaisua. Kirjoissa jotka hän antoi minulle luettavaksi oli hindulainen sävy, jota en käsittänyt ollenkaan.
Katolisuus, jonka ranskalaiset lähetyssaarnaajat toivat Vietnamiin 1600-luvulla, oli maan toinen huomattava uskontokunta. Mutta se ei vetänyt minua lainkaan puoleensa. Kirkon edustajien luotaantyöntävä käytös, heidän politiikkaan sekaantumisensa sekä vallan, rahan ja tavaran tavoittelunsa tekivät minuun kielteisen vaikutuksen.
Rukoilin unettomina öinä, että Jumala osoittaisi minulle, miten voisin oppia tuntemaan hänet. Muistin, mitä vanhempani olivat opettaneet minulle Luojasta. Heillä oli talonsa etupihalla alttari osoituksena siitä, että he kunnioittivat ja pelkäsivät häntä. Alttarin muodostivat tolppa ja sen päälle kiinnitetty laudankappale, joka oli niin leveä, että sille mahtui riisikulho, suolakuppi ja astia, jossa joka aamu ja ilta poltettiin suitsuketta. Aina kun heillä oli hyvää ruokaa, he uhrasivat sitä hänelle ja rukoilivat, että hän suostuisi ottamaan sen vastaan.
Me kutsuimme Luojaa nimellä Troi eli ’Väkevin’. Halutessaan varoittaa kurittomia lapsia ihmiset sanoivat näille: ”Troi tappaa sinut.” Luojasta ei ollut julkaistu mitään kirjallisuutta, mutta me pelkäsimme häntä ja teimme jatkuvasti hyvää. Me rukoilimme häneltä apua ahdingon aikoina ja kiitimme häntä saatuamme sitä. Sen Jumalan, jota etsin, täytyi olla itse Luoja. Mutta miten voisin löytää hänet? Niin, miten ihmeessä? Tämä kysymys vaivasi minua jatkuvasti. Tunsin suurta mielipahaa sen johdosta, etten kyennyt löytämään tosi Jumalaa, jotta olisin häntä palvelemalla voinut maksaa hänelle velkani.
Sisällissota
Vapauduttuamme Ranskan herruudesta maamme jakautui kahtia. Tämä antoi suurvalloille jälleen tilaisuuden puuttua asioiden kulkuun, ja maamme pohjois- ja eteläosa alkoivat käydä keskenään sotaa, jota kesti lähes 20 vuotta, aina vuoden 1975 huhtikuuhun asti. Mukaan työntyneitten suurvaltojen kehittyneen sodankäyntitekniikan avulla aikaansaatu tuho ja hävitys kävivät yli ymmärryksen.
Lähes joka päivä kuoli tuhansia sotilaita ja siviilejä – riisipelloille, työnsä ääreen, toreille, kouluihin, vuoteelleen. Jotkut sylilapset oli tuomittu nääntymään nälkään piilopaikoissaan. Noin kaksi miljoonaa sissiä sai surmansa, samoin lukematon määrä siviilejä. Jos ruumiit olisi koottu kasaan, se olisi ulottunut vuorten huippujen tasalle. Haavoittuneita ja silpoutuneita oli miljoonia. Kymmenisen miljoonaa etelävietnamilaista, noin puolet maan väestöstä, joutui pakenemaan sodan jaloista.
Lapseni olivat kasvaneet aikuisiksi, ja heidät oli pakotettu asepalvelukseen ja sotimaan pohjoisessa asuvia veljiään vastaan. Unettomina öinä, jolloin tykkien jylinä kuului kaupunkiin asti, sydäntäni särki, ja rukoilin isänmaani rauhan ja lasteni turvallisuuden puolesta.
Vuonna 1974, sodan ollessa lähellä loppuaan, yksi pojistani ja hänen runsaan sadan miehen osastonsa joutuivat piiritykseen, ja heidän oli pakko elää kolme kuukautta maan alla. Vain viisi heistä säilyi hengissä, ja poikani oli yksi näistä. Viisi vuotta kestäneiden taistelujen jälkeen kolme poikaani palasivat elävinä ja hyväkuntoisina. Tyttärenikin säilyi hengissä taisteluista. Sodan päätyttyä kommunistinen Pohjois-Vietnam oli täysin Etelä-Vietnamin niskan päällä.
Kommunistivallan alaisuudessa
Sen jälkeen kommunistit ryhtyivät kostamaan kaikille, jotka olivat palvelleet entisen Etelä-Vietnamin hallitusta. He olivat kommunistien mukaan syypäitä siihen, että pohjoinen ja etelä olivat lähes 20 vuotta sotineet toisiaan vastaan. Miljoona ihmistä pantiin vankiloihin. Vangit saivat itse rakentaa vankilansa metsiin, ja heitä kohdeltiin erittäin raa’asti. Monet kuolivat ruoan ja lääkkeiden puutteeseen ja etenkin liikarasitukseen. He saivat viikoittain vain vähän riisiä ja hyvin vähän lihaa, ja heille määrätyt työt kävivät yli heidän voimiensa.
Jollei työtä joskus saatu tehdyksi työaikana, vangit saivat poistua työmaalta vasta sitten kun se oli valmis. Joskus työmaalle oli leiriltä matkaa noin kahdeksan kilometriä, joten he saapuivat leiriin hyvin myöhään. He ennättivät nukkua vain muutaman tunnin, ennen kuin jatkoivat työntekoaan seuraavana päivänä. Vähitellen heidän terveytensä heikkeni, ja monet kuolivat. Moni lopetti itse päivänsä. Poikani joutuivat kestämään nämä samat koettelemukset.
Koska kommunistihallitus ei kyennyt huolehtimaan miljoonan vangin tarpeista, se salli humaanisuuden nimissä omaisten käydä kerran kuussa tapaamassa vankeja ja viedä näille ruokaa. Me vankien vanhemmat, vaimot ja lapset, teimme niin kuin meidän odotettiinkin tekevän, ja olimme kiitollisia kommunistihallitukselle siitä, että se salli meidän ruokkia omaisiamme ja pidentää heidän elämäänsä. Koska vangittuna oli miljoona miestä, asia kosketti suoranaisesti noin viittä miljoonaa ihmistä.
Olin jättänyt työni voidakseni huolehtia pojistani, ja tyttäreni auttoi minua. Poikiani siirrettiin jatkuvasti leiriltä toiselle, aina vain kauemmaksi. Niinpä kaikkia kulkuneuvoja – jalkoja, autoa ja venettä – käyttäen vein leirille joka kuukausi noin 15 kiloa kuivaa muonaa. Usein sain tarpoa kantamuksineni liejussa tai liukkailla teillä.
Saavuttuani leirille sain tavata poikiani vain kaksi tuntia. Emme puhelleet kovinkaan paljon. Olimme sellaisessa tuskassa, että sanat tahtoivat juuttua kurkkuun. Meidän täytyi pidätellä kyyneliämme. Poikani olivat kurjan näköisiä, joten heidän elämänsä täytyi olla kovaa. Ponnisteluistamme huolimatta heillä oli aina nälkä, sillä he jakoivat ruokansa niiden kanssa, joiden sukulaiset olivat kuolleet tai paenneet maasta tai eivät köyhyytensä takia kyenneet tuomaan mitään.
Yli kahden ja puolen vuoden ajan kannoin pojilleni ruokaa, ja monet muut tekivät omien poikiensa hyväksi samoin. Muistutimme lähinnä suurta kerjäläislaumaa, sillä meillä oli likaiset vaatteet yllämme ja suuret korit käsissämme, ja suuret palmunlehdistä tehdyt hatut melkein peittivät kasvomme. Helteessä ja sateessa me seisoimme linja-autoasemilla ja venepysäkeillä. Myin kaiken mitä omistin, myös maatilamme, voidakseni ostaa ruokaa. Äärimmäisessä köyhyydessä käännyin Jumalan puoleen pyytäen, että hän pelastaisi lapseni tällaisesta kurjuudesta. Lopulta heidät lähes kolmen vuoden kuluttua vapautettiin.
[Huomioteksti s. 14]
Pelkäsin, miten minulle mahtaisi käydä raakojen sotilaitten käsissä
[Huomioteksti s. 15]
Poikani ja hänen joukko-osastonsa oli pakko elää kolme kuukautta maan alla
[Kuva s. 13]
Vietnamissa ollessani olin usein käynyt temppelissä, jossa uskovaiset kumarsivat tällaista iloista buddhaa
[Kuva s. 16]
Ihmiset tuomassa ruokaa sotavangeille, niin kuin mekin veimme sitä vangituille omaisillemme sodan jälkeen
[Lähdemerkintä]
U.S. Army
[Kuvan lähdemerkintä s. 12]
Bettmann Newsphotos