Valtakunnan paneminen ensi sijalle elämässäni sodanjälkeisessä Saksassa

Kertonut Gertrud Pötzinger

Minkä periaatteen annamme ohjata itseämme tehdessämme ratkaisuja elämässämme? Kaikkien aikojen paras opettaja, Jeesus Kristus, kehotti opetuslapsiaan ’etsimään ensin Jumalan valtakuntaa’. Jos he tekisivät siten, niin kaikki heidän muut tarpeensa täytettäisiin. (Matteus 6:33) Nuoruudestani lähtien olen tullut tietämään, että murheittemme jättäminen Jehovan huomaan, hänen teoistaan kertominen ja Valtakunnan etujen pitäminen ensi sijalla elämässä tosiaan tekevät meidät hengellisesti rikkaiksi. (Sananlaskut 10:22; Psalmit 55:23; 71:5; 73:28) Seuraavat henkilökohtaiset kokemukset eräältä elämäni jännittävältä aikakaudelta osoittavat tämän periaatteen paikkansapitävyyden.

VUOSI 1945 oli vasta alullaan. Toinen maailmansota lähestyi Euroopassa loppuaan. Saksan sotaponnistelut olivat laimenemassa, ja sekä kansan että hallituksen asenne oli muuttunut. Voiton sijasta odotettiin tappiota. Tästä syystä natsivainoojien Jehovan todistajiin kohdistama painostuskin oli laantunut.

Olin yksi niistä monista naistodistajista, jotka oli siirretty Ravensbrückin keskitysleiristä natsivirkailijoiden koteihin lastenhoitajiksi. Eräänä iltapäivänä muutamaa kuukautta ennen sodan päättymistä se SS-upseeri, jonka kahta lasta hoidin, tuli kotonaan puhumaan kanssani kahden kesken. Hänen nimensä oli Kiener.

”Oletko kuullut, että venäläiset etenevät itärintamalla?” hän kysyi tylysti. Vastattuani myöntävästi hän kysyi edelleen: ”Mitä teet, jos he tulevat tänne?” Katsoin häntä suoraan silmiin ja vastasin: ”He ovat vihollisiamme ja te olette vihollisiamme, joten väliäpä hällä!” Todellakin juuri näin rohkeina Jehova auttoi meitä pysymään noina vaikeina aikoina ja kannattamaan jatkuvasti puolueettomina kristittyinä hänen Valtakuntaansa. – Johannes 15:19.

Onnistunut pako

Tieto saksalaisten perääntymisestä ei ollut pelkkää huhupuhetta. Huhtikuun loppupuolella Kiener järjesti niin, että hänen vaimonsa ja lapsensa voisivat paeta etelään. Sain omasta pyynnöstäni lähteä heidän kanssaan. Rouva Kiener antoi minulle siviilivaatteet, jottei hänen yhteytensä natsijärjestöön kävisi mitenkään ilmi. Nousimme kuorma-autoon, joka oli matkalla Pohjois-Baijerin maaseudulle, kauemmas venäläisten rintamasta ja lähemmäs amerikkalaisten rintamaa.

Tämä oli itse asiassa ensimmäinen kerta seitsemään ja puoleen vuoteen, kun poistuin keskitysleireistä. Mutta sota ei ollut vielä loppunut, joten kireä tunnelma jatkui yhä. Kuorma-auton kiitäessä tiellä suhahtivat liittoutuneitten hävittäjät ylitsemme. Istuin lasten ja kuljettajan kanssa edessä. Hän oli varma siitä, että koneet palaisivat tulittamaan kuorma-autoa konekivääreillä. Rukoilin hellittämättä mielessäni: ”Jehova, olet suojellut minua jo niin monessa tilanteessa, joten älä salli minun kuolla tällä tavoin!”

Kuten osasimme odottaakin, hävittäjät tekivät laajan kierroksen syöksyäkseen jälleen ylitsemme. Kuljettaja painoi kaasun pohjaan, mutta emme voineet tietenkään toivoa pääsevämme lentokoneita pakoon. Äkkiä huomasimme kuitenkin metsikköön vievän sivutien. Kuljettaja teki jyrkän äkkikäännöksen tuolle sivutielle ja viiletti täyttä vauhtia metsään. Koska puiden lehvistö oli varsin tiheä, kuorma-autoa ei voinut nähdä ylhäältä käsin, ja niin lentokoneet pyyhälsivät ohitsemme.

Sodan aikana sattui muitakin tällaisia täpäriä tilanteita. Sota kuitenkin päättyi noin kymmenen päivää tämän tapauksen jälkeen, mikä toi mukanaan uudenlaisia haasteita.

Tärkeämmistä vastuista huolehtiminen

Rouva Kiener, hänen lapsensa ja minä olimme löytäneet majapaikan muutamien muitten pakolaisten kanssa pienestä Mönchsdeggingenin kylästä läheltä Nördlingeniä. Viikon kuluttua siitä kun taistelut olivat virallisesti loppuneet, kerroin hänelle että minun täytyi lähteä. Hän oli tämän johdosta tietenkin hyvin onneton, sillä kehen muuhunkaan hän saattoi luottaa? Nyt koko maa oli kääntynyt natseja ja heidän perheitään vastaan. Mutta minulla oli tärkeämpiä vastuita. Sodan päätyttyä Jehovan todistajien oli järjestettävä uudelleen Valtakunnan saarnaamistyö. Minun piti myös yrittää löytää mieheni Martin.

Me olimme ehtineet olla naimisissa vain kolme ja puoli kuukautta, kun Martin pidätettiin ja lähetettiin myöhemmin Dachaun keskitysleiriin. Myöhemmin minutkin pidätettiin ja pantiin lopulta Ravensbrückin leiriin. Olin kuullut miehestäni viimeksi kaksi vuotta sitten, emmekä olleet nähneet toisiamme peräti yhdeksään vuoteen. Oliko Martin yhä elossa? Jos oli, niin voiko hän hyvin?

Unohtumaton päivä

Tuli aika jolloin minun piti lähteä. Kello oli puoli viisi aamulla. Söin aamiaiseksi palan tiivistä mustaa leipää. Lähdin matkaan jalan, ilman rahaa, ilman ruoansäännöstelykuponkeja ja ilman muuta omaisuutta kuin pieni lasten koululaukku, jossa säilytin hiukan aamullista leipää ja muutamia henkilökohtaisia tavaroita. Päivä kului kävellessäni tasaista vauhtia tietä myöten Müncheniin päin, joka oli mieheni kotikaupunki ja josta todennäköisimmin löytäisin hänet, jos hän oli yhä elossa.

Illan suussa olin tullut erään kylän laitamille. Siellä oli voimassa ulkonaliikkumiskielto, joten en voinut mitenkään viettää yötäni ulkosalla, jossa oli vaara joutua pidätetyksi. Niinpä astuin tien sivuun ja aloin rukoilla: ”Jehova, autathan minua. Kaikkina niinä vuosina, jotka olen palvellut sinua, minulta ei ole koskaan puuttunut yösijaa.” Kun lakkasin rukoilemasta, astuin takaisin tielle ja katsoin ympärilleni, mutta kaikki näytti samalta.

Tullessani kylään näin ensimmäiseksi talon, jonka pihaa ympäröi aita. Portin läpi näin pihatöitä tekevän naisen, ja kysyin häneltä: ”Voisitteko kertoa minulle, saisiko täältä mistään yösijaa?” Hän katseli minua tutkivasti ja sanoi melko varovasti, että minun täytyisi kiertää talon toiselle puolelle ja kysyä asiaa hänen mieheltään, sillä melko monelle oli jo luvattu yösija siellä.

Päästyäni talon takaovelle astuin sisään ja näin silmieni edessä notkuvan ruokapöydän täynnä saksalaisia erikoisherkkuja. Pöydän ympärillä istui yhdeksän henkeä valmiina aloittamaan ruokailun. Hetken seisoin vain siinä tuijottaen tuota näkyä, sillä en ollut syönyt mitään sitten aamuvarhaisen. Talon isäntä nosti katseensa ja sanoi päättäväisesti: ”Lakkaa tuijottamasta! Kymmenen voi syödä yhtä hyvin kuin yhdeksänkin!”

Ennen syömistä kysyin kuitenkin tuolta mieheltä, voisinko saada heiltä yösijan. Hän lupasi, ja hänen vaimonsa näytti minulle portaiden yläpäässä olevaa kenttävuodetta. Ajattelin kaikkia talossa liikuskelevia miehiä, mutta vakuutin hänelle että tuo vuode kelpaisi hyvin. Sitten talon emäntä lähti iltajumalanpalvelukseen.

Aterian aikana muuan nuori nainen, joka asui samassa talossa, kuunteli tarkkaavaisesti keskustelua, joka oli melko pian muodostunut tilaisuudeksi antaa todistusta Jumalan valtakunnasta. Oli vaikea päätellä mitä nainen oikeastaan ajatteli, ja jonkin ajan kuluttua hän vetäytyikin huoneeseensa.

Ennen pitkää talon emäntä palasi kotiin ja kutsui minut olohuoneeseen. Hän näytti minulle saksalaista Elberfelder-raamatunkäännöstä, jossa nimi Jehova esiintyy monessa kohdassa. ”Sain tämän vuosia sitten eräältä raamatuntutkijalta”, hän sanoi. ”Voitko sanoa minulle, onko se oikea Raamattu? Olen usein lukenut sitä, mutten ole ymmärtänyt lukemaani. Voisitko selittää minulle jotakin siitä?”

Ilta oli jo kulunut pitkälle, mutta keskustelumme vain jatkui. Keskiyön tienoilla se nuorempi nainen, joka oli ruokapöydässä kuunnellut Valtakuntaa koskevaa keskustelua, liittyi seuraamme ja sanoi ettei hän voinut nukkua, koska hän vain ajatteli niitä asioita joista olimme keskustelleet. Hän lisäsi, että hän halusi antaa minulle jotakin mikä auttaisi minua matkallani. Samassa hän ojensi minulle 20 markkaa – se oli paljon rahaa tuohon aikaan.

Kerroin noille naisille aikeistani mennä Müncheniin ja sanoin, että minun täytyisi lähteä aamulla niin aikaisin kuin suinkin mahdollista. Talon emäntä kysyi, mihin aikaan halusin nousta ylös, ja minä sanoin nousevani kello viideltä, vaikka olimmekin valvoneet yli puolenyön. Kun sitten olin menossa eteishalliin telttasängyn luo, hän pysäytti minut ja sanoi: ”Sinä et nuku siinä. Tule.” Hän avasi eteisen erään oven, jonka takaa paljastui kauniisti kalustettu vierashuone, jossa oli pitsiverhot ja hienoin lakanoin varustettu mukava vuode. ”Täällä on sinun nukkumapaikkasi”, hän sanoi.

Erilainen haaste

Kun heräsin viideltä seuraavana aamuna, emäntä ja hänen miehensä olivat jo istumassa keittiön pöydän ääressä, jolle oli katettu aamiainen minua varten. Kun olimme syöneet, emäntä otti pienen koululaukkuni ja sulloi sen täyteen voileipiä. Lopulta hän ja hänen miehensä tulivat talon eteen saattamaan minua ja vilkuttivat minulle jäähyväisiä, kunnes olin niin kaukana, etten enää voinut nähdä heitä.

Muistelin sitä, että olin vain 24 tuntia sitten lähtenyt rouva Kienerin, SS-upseerin vaimon, luota käytännöllisesti katsoen ilman mitään aineellista. Olin vain päättänyt panna Jehovan valtakunnan ensi sijalle elämässäni ja käyttää vasta saamaani vapautta siihen tarkoitukseen. Mutta ennen kuin pääsin Müncheniin asti, se, noudattaisinko Jeesuksen neuvoa, jonka mukaan tuli etsiä Jumalan valtakuntaa ja sen lisäksi myös ”hänen vanhurskauttaan”, asetettiin kyseenalaiseksi. – Matteus 6:33.

Iltapäivän puolivälissä yritin väsyneenä ja kipeäjalkaisena päästä amerikkalaisten kuorma-autojen kyytiin, jotka kuljettivat muitakin pakolaisia Münchenin suuntaan. Onnistuin pysäyttämään niistä yhden, ja vähäisellä englannin kielen taidollani kerroin kuljettajalle mihin halusin. Hän sanoi, että takaosa oli jo täysi mutta että voisin matkustaa ohjaamossa hänen kanssaan, ja suostuin tähän.

Lähestyessämme Müncheniä kuljettaja pysähtyi useasti ja jätti joka kerran joitakin matkustajia pois kyydistä. Kun olimme juuri saapumaisillamme kaupunkiin, hän ohjasi kuorma-auton vuoren juurella oleville kukkuloille johtavalle tielle. Huomattuani tämän yritin selittää hänelle, että halusin päästä kaupunkiin. ”Ei!”, hän sanoi. ”Me menemme vuorille.”

Silloin tajusin, että kaikki muut matkustajat olivat jo lähteneet. Yritin avata ovea, mutten saanut selville miten sen saa auki. Tie kiemurteli ylös kukkulan rinnettä, ja koko matkan ajan yritin huonolla englannin kielen taidollani selittää tuolle miehelle, etten missään tapauksessa suostuisi siihen, mitä hänellä oli mielessään. Mutta hän vain ajoi ajamistaan kunnes saavuimme metsikössä olevaan pieneen notkelmaan. Hän pysäytti auton, hyppäsi ulos, käveli minun puoleiselleni ovelle ja avasi sen. Astuin alas maahan ja jäin seisomaan siihen kasvot häneen päin. Hän alkoi selittää kuinka kaunis päivä nyt on ja kuinka kaunis paikka tämä on ja ettei kukaan näkisi meitä.

Sanoin: ”Nyt on kyllä kaunis päivä ja tämä on kaunis paikka ja voi olla ettei täällä ole ketään, mutta Jehova Jumala näkee meidät, ja Jehova – – minua ja sinua.” En kuitenkaan keksinyt, mitä ”rangaista” on englanniksi. Niinpä viittilöin käsilläni hurjasti hänen kasvojensa edessä ja päästin kovaäänisen kirkaisun! Tämä tuntui tepsivän, sillä hänen suhtautumisensa aivan ilmeisesti muuttui. Hän seisahtui hetkeksi, mietti ja pyysi sitten minua menemään takaisin autoon. Sanaakaan sanomatta hän ajoi Münchenin keskustaan, missä hän pysähtyi ja kysyi olenko päässyt tarpeeksi lähelle päämäärääni. Vakuutin että olin. Jälleen hän avasi minun puoleiseni oven ulkoapäin, ja taas kerran seisoimme kasvokkain. Tällä kertaa hän kuitenkin otti käteni omiinsa ja sanoi: ”Sinä olet oikeamielinen nainen. Rukoile minun puolestani, että oma vaimoni olisi yhtä uskollinen kuin sinä.”

Aloitin heti tienraivauksen, ja saarnasin koko ajallani Münchenissä. Yritin saada yhteyden mahdollisimman moniin todistajiin, jotta saisimme kokouksemme ja muun toiminnan jälleen käyntiin, sillä sota ja vaino olivat keskeyttäneet lähes kaikki Valtakunnan tunnetuksi tekemiseen liittyvät toiminnat.

Mieheni elää!

Kohta Müncheniin palattuani sain selville, että Martin todella oli elossa ja voi hyvin. Hänet oli siirretty Mauthausenin tuhoamisleiriin Itävaltaan, mutta hän oli jäänyt henkiin. Hänen täytyi odottaa siellä noin sadan muun todistajan kanssa papereidensa kuntoon panemista. Paperit todistaisivat heidän olevan niitä, joita vainottiin Hitlerin hallinnon aikana. Ilman näitä todistuksia he eivät olisi voineet matkustaa tai saada riittävästi elintarvikkeita.

Saatuani tilanteen selville menin itse Amerikan sotilasupseerin luo Müncheniin ja sanoin hänelle: ”Mieheni on keskitysleirissä Itävallassa, ja sinne pitäisi lähettää auto hakemaan hänet pois sieltä!” Tilanne kehittyikin niin, että tuo upseeri ennen pitkää lähetti sinne kaksi bussia, joilla kaikki todistajat tuotiin takaisin.

Kohtaan jälleen uuden haasteen

Edessäni oli nyt uusi haaste. Mieheni oli tulossa takaisin! Mutta missä me voisimme asua? Olin itse asunut työkaluvajassa erään talon takana ja nukkunut tuolissa puutarhatyökalujen keskellä. Tarvitsimme paikan jossa asua, mutta tiesin että Jeesuksen palvelijoitten tulisi panna Valtakunta ensi sijalle.

Rukouksessa päätin uhrata tienraivauksestani yhden kokonaisen päivän sopivan asunnon etsimiseen. Käännyin amerikkalaisten hoitaman asuntojenvälityselimen puoleen ja sain sieltä luettelon saatavilla olevista huoneistoista. Valitsemanani päivänä lähdin aikaisin aamulla liikkeelle ja kävin läpi kaikki luettelossa mainitut huoneistot. Auringon laskiessa seisoin viimeisen luettelossa mainitun talon edessä, ja minulle oli juuri kerrottu, ettei se ollut enää vapaa niin kuin eivät nuo muutkaan. Mitä minun nyt pitäisi tehdä?

Rukoilin Jehovalta apua. Hänhän tiesi, mitä me tarvitsimme, ja pitäisi huolta niistä jotka panisivat Valtakunnan ensi sijalle elämässään. Olin käyttänyt tähän yhden tienraivauspäivän ilman minkäänlaisia tuloksia. Kun lopetin rukoukseni, tuntui taas siltä että mikään ei ollut muuttunut. Mutta luotin Jehovaan, ”rukouksen Kuulijaan”. (Psalmit 65:3, UM) Saatoin siis ainoastaan mennä eteenpäin ja etsiä vastausta. Tämän teinkin aivan kirjaimellisesti, ja muutaman askeleen päässä edessäni näin kolme naista puhelemassa jalkakäytävällä. Lähestyin heitä ja kysyin, tietäisivätkö he mistä löytäisin vapaana olevan asunnon.

Yksi naisista kääntyi puoleeni ja sanoi melko töykeästi: ”Teidän täytyy vain mennä ja etsiä sellainen itsellenne!” Hänen epäkohteliaisuutensa yllätti minut, mutta ajattelin: ’Ehkäpä siinä on vastaukseni! Aloitan juuri tästä kulmauksesta ja käyn joka talon ovelta ovelle.’ Menin ensimmäiseen taloon, soitin ovikelloa ja nainen tervehti minua sanomalla: ”Tulette varmaan asunnonvälityksestä!” Hänen talonsa numeroa ei kuitenkaan ollut luettelossani. Hän ohjasi minut toisessa kerroksessa sijaitsevaan huoneistoon ja avasi oven, jonka takana oli kaunis huone ja pieni keittiö eteisen toisella puolella – ja upea näköala Baijerin alpeille!

Runsaita siunauksia uskollisuuden vuoksi

Martin ja minä muutimme tuohon huoneistoon. Aivan alusta lähtien me molemmat tietenkin jatkoimme toimeliaina Valtakunnan työtä. Minä jatkoin tienraivausta, ja Martin alkoi tehdä järjestelyjä vieraillakseen Münchenistä jonkin matkan päässä toimivien todistajaryhmien luona rakentaakseen niitä hengellisesti. Hän suoritti nämä yhden tai kahden päivän matkansa yksin, sillä matkustaminen oli yhä hyvin vaikeaa.

Kerran Martin palasi tällaiselta matkalta juuri kun olin lähdössä palvelukseen kello yhdeksän aamulla. Hän muistutti minua jättämään valmiiksi esille puhtaita vaatteita ja muuta tarpeellista, sillä hänen täytyi lähteä uudelle matkalle jo iltapäivällä. Sanoin meneväni tekemään muutamia uusintakäyntejä ja johtamaan joitakin raamatuntutkisteluja, mutta lupasin tulla kotiin puoleenpäivään mennessä laittamaan hänelle lounasta ja auttamaan häntä pakkaamisessa. Puolipäivä tuli ja meni mutta en ollutkaan kotona; ei ollut myöskään esillä puhtaita sukkia eikä muuta tarpeellista pakkaamista varten. Kello tuli 16 ja sitten 20, ja lopulta kello 23 tulin kotiin onnellisena kaikista tuona päivänä saamistani hyvistä kokemuksista. Sitten minulle valkeni! Olin palvelukseni ja mielenkiintoisten raamatuntutkistelujeni vuoksi unohtanut kokonaan Martinin ja hänen matkansa. Tuolloin en ollut vielä oikein tottunut siihen että aviomieheni oli taas kotona!

Tuollainen hajamielisyys ei luonnollisestikaan kestänyt kauan. Martinin täytyi olla paljon poissa, ja aloin pian kipeästi huomata hänen poissaolonsa. Kaipasin häntä ja siksi itkin melko usein. Mutta koska en halunnut vuokraemäntäni näkevän minua muuta kuin iloisena, menin läheiselle hautausmaalle kannonpäähän istumaan ja itkemään. Päättelin näin: ’Monet muut tulevat tänne itkemään, niinpä ei ole mitenkään epätavallista jos minäkin itken!’ Mutta itkeminen ei kuitenkaan parantanut tilannetta.

Sain varsin monia hyviä kokemuksia johtaessani 22:ta raamatuntutkistelua perheissä ainakin kerran viikossa! Mutta halusin jakaa mieheni kanssa kaiken tämän hyvän. Martin oli tullut takaisin terveenä ja hyvissä voimissa, mutta emme silti voineet olla yhdessä. Niinpä kerroin Jehovalle rukouksessa tästä asiasta. Uskoin murheeni myös veli Erich Frostille, Saksassa suoritettavan saarnaamistyön silloiselle valvojalle. Kerroin hänelle, että mieheni kotiinpaluu merkitsi vain sitä, että sain pestä hänen sukkansa ja alusvaatteensa. Veli Frost varmaan luuli rohkaisevansa minua sanoessaan, että minun tulisi olla onnellinen siitä, että sain tehdä edes sen. Mutta tuollainen vastaus ei juurikaan tyydyttänyt minua! Kestin siitä huolimatta.

Jonkin aikaa myöhemmin Martin kutsuttiin Magdeburgiin saamaan valmennusta veljienpalvelijan tehtäviin, kuten kierrosvalvojia siihen aikaan kutsuttiin. Tämän valmennuksen päätyttyä veli Frost ilmoitti, että hänellä oli jotakin erikoista Gertrudille. Jehovan todistajien Brooklynin päätoimistosta oli saatu ohjeet, että kaikki aikaisemmin tienraivaajina olleet vaimot saisivat tehdä miehensä kanssa matkatyötä ja vierailla eri seurakunnissa. Rukouksiini oli jälleen vastattu!

Silmäys taaksepäin

Muistellessani niitä monia kokemuksia, joita miehelläni ja minulla on ollut, olen vakuuttunut siitä, että taivaallinen Isämme tietää mitä me tarvitsemme ja että me saamme sen oikeaan aikaan, jos me todella panemme Valtakunnan ensimmäiselle sijalle elämässämme. Voin myös nähdä, että en ole saanut sellaista mitä en ole todella tarvinnut. – Matteus 6:32.

Lähes 31:n sodanjälkeisen vuoden ajan matkustin mieheni kanssa Saksan päästä päähän ja ristiin rastiin hänen vieraillessaan tuon maan kristillisissä seurakunnissa ja auttaessaan niitä hengellisesti. Vuodesta 1978 lähtien olen kuitenkin työskennellyt Jehovan todistajien maailmankeskuksessa Brooklynissa New Yorkissa, missä Martin on palvellut Jehovan todistajain hallintoelimen jäsenenä. Vaikka olenkin jo 72-vuotias, olen hyvin kiitollinen Jehovalle siitä, että minulla on yhä melkoisesti voimia – tarpeeksi tehdäkseni täysiä päiviä Valtakunnan palveluksessa!

[Kuva s. 26]

Käytin vangin pukua huolehtiessani SS-upseerin lapsista

[Kuva s. 28]

Synkkä odote: lentokoneet saattavat palata tulittamaan kuorma-autoa

[Kuva s. 30]

Mieheni Martinin kanssa nautin nyt todistamisesta julkisesti ja talosta taloon Brooklynissa, New Yorkissa