Läheinen suhde Jumalaan auttoi minua selviytymään

EN OLLUT kiinnostunut uskonnosta. Kaikki uskonnolliset järjestöt vaikuttivat minusta ulkokultaisilta. En voinut nähdä niiden edistävän juuri mitään muuta kuin suvaitsemattomuutta. Oli 1960-luvun loppupuoli. Eräs Yhdysvaltain presidentti oli murhattu, ja tuhannet kuolivat Vietnamin sodassa. Maailma oli yksi hullunmylly. Oma elämäni oli hajoamassa pirstaleiksi. Miten voisi olla olemassa Jumala, joka välittää minusta tai ihmiskunnasta?

Olin 27-vuotias, naimisissa, kahden pikkulapsen äiti ja kokopäivätyössä mielisairaalassa, kun eräs naapurissa asuva nainen alkoi puhua minulle Raamatusta. Yllätyksekseni kuuntelin häntä. Hän puhui minulle siitä, mitä hän kutsui viimeisiksi päiviksi. Hän vaikutti erilaiselta, ja minä kaipasin vastauksia. Hän jätti minulle kirjan Totuus joka johtaa ikuiseen elämään. Luin sen läpi yhdessä yössä, etsin kaikki raamatunkohdat ja huomasin pohtivani: olenko tosiaan löytänyt totuuden?

Jos olin, tilanne oli ongelmallinen. Olin syntynyt juutalaisperheeseen ja mieheni, kaksi lastani sekä sukulaiseni olivat juutalaisia. Tiesin heidän järkyttyvän, jos minusta tulisi Jehovan todistaja. En halunnut loukata tarpeettomasti sukuani; minun täytyi vakuuttua asiasta. Aloin lukea ahmimalla raamatullista kirjallisuutta. Viikon kuluessa vakuutuin siitä, että tämä oli totuus. Tämä asia minun täytyi oppia. Niinpä aloin tutkia Jehovan todistajien kanssa. Jo muutaman viikon kuluttua saarnasin jokaiselle. Olin innoissani oppiessani, että Jumalan nimi on Jehova, että hän välittää minusta ja koko ihmiskunnasta ja että on mahdollista elää ikuisesti paratiisimaassa. Minut kastettiin 12. kesäkuuta 1970.

Kuten arvelinkin, sekä minun sukulaiseni että mieheni sukulaiset olivat hyvin pahoillaan tapahtuneesta ja jotkut heistä vastustivat minua. Mieheni tutki vuosien aikana useaan otteeseen, mutta hänestä ei koskaan tullut uskovaa. Lapsistani kuitenkin tuli Jehovan todistajia. Alusta lähtien halusin olla kokoajanpalvelija ja saarnata ovelta ovelle Jumalan valtakunnan hyvää uutista. Mutta minulla oli kasvavia lapsia ja ei-uskova aviomies. Vaikka minulla oli kokopäivätyö, menetimme silti kahdesti talomme ja useita kertoja olimme vailla asuntoa. Elämä oli hyvin vaikeaa.

Erään kerran kävi niin, että me menetimme kiinnitettynä olleen talomme lunastusoikeuden. Talon täytyi olla tyhjä sunnuntaina kello 12:een mennessä, eikä meillä ollut tiedossa toista asuntoa. Tein kaikkeni asian hyväksi, ja viimein lauantaiaamuna, kun oli enää yksi päivä jäljellä, päätin noudattaa Matteuksen 6:33:ssa olevia Jeesuksen sanoja ja etsiä ensin Valtakuntaa sekä odottaa, että Jehova huolehtisi tarpeistani. Lähdin julkiseen sananpalvelukseen. Muistan itkeneeni tilanteen aiheuttaman paineen vuoksi, mutta oloni parani viidessä minuutissa. Olen havainnut, että saarnaamisella on aina minuun erittäin myönteinen vaikutus: se kohottaa minut ongelmieni yläpuolelle ja Jehovan henki pitää minut onnellisena ja tuotteliaana sekä antaa elämälleni tarkoituksen. Siitä huolimatta, kun tulin kotiin tuona päivänä, meillä ei vieläkään ollut tiedossa toista asuntoa. Oloni oli kuitenkin parempi.

Asioitamme hoitava kiinteistövälittäjä soitti meille myöhään illalla. Kello oli puoli kaksitoista. Hän oli ollut niin huolissaan tilanteestamme, että hän oli etsinyt meille tilapäisen asunnon. Voisimme asua siinä siihen asti kun se talo valmistuisi, joka meidän oli määrä saada. Jehovan todistaja -toverini muuttivat tavaramme tähän asuntoon sunnuntaina. Asuimme siellä kolme viikkoa laatikoiden keskellä ja lopulta muutimme omaan taloomme sen valmistuttua. Elämämme ei ollut helppoa, mutta Jehova huolehti tarpeistamme. Tämä vahvisti minua hyvin paljon ja rakensi uskoani. Psalmissa 37:25 olevat kuningas Daavidin sanat osoittautuivat tosiksi: ”Olen ollut nuori ja olen vanhaksi tullut, mutta en ole nähnyt vanhurskasta hyljättynä enkä hänen lastensa kerjäävän leipää.”

Perheemme varojen hoidossa oli ongelmia. Toisinaan minun täytyi ottaa raha-asiat hoitooni ja panna asiat kuntoon. Yritin noina vuosina epätoivoisesti pitää avioliittoamme pystyssä pääasiassa rakkaudesta Jehovaan ja siksi, että hän pitää suuressa arvossa avioliittojärjestelyä. Toivoin myös sisimmässäni, että mieheni muuttuisi ja tulisi totuuteen.

Vakituisen tienraivauksen aloittaminen oli alituinen rukousaiheeni, ja ilmoittauduin osa-aikaiseksi tienraivaajaksi aina kun se oli mahdollista.a Tiesin, että saarnaaminen on paras ja tärkein tapa käyttää elämääni. Rakastin Jehovaa ja halusin palvella häntä kokosieluisesti. Rakastin myös ihmisiä ja halusin auttaa heitä. Ne vaikeudet, joita olin itse kohdannut, auttoivat minua ymmärtämään, kuinka hyödyllisiä Raamatun periaatteet olivat, ja tiesin, että ihmiset tarvitsivat Valtakuntaan liittyvää toivoa. Mutta pelkäsin, ettei perheeni saisi elämän välttämättömyyksiä, jos en kävisi töissä. Nytkin tulimme juuri ja juuri toimeen.

Huusin ja raiskaaja pakeni

Sitten elämässäni tapahtui jotain sellaista, joka sai minut vakuuttumaan siitä, että Jehova huolehtisi minusta aina. Joku murtautui kotiimme ja yritti raiskata minut. Nukuin, kun hän kävi kimppuuni, ja herättyäni hän uhkasi tappaa minut, jos huutaisin tai liikkuisin. Vaikka olinkin kauhuissani, Jehova auttoi minua pysymään rauhallisena ja malttamaan mieleni, jotta voisin rukoilla ja pohtia, miten olisi paras toimia. Tiesin mitä Raamattu sanoi huutamisesta, mutta minusta tuntui siltä, että hän todennäköisesti tappaisi minut, jos huutaisin, ja sitten lapseni heräisivät ja hän tappaisi heidät. Näin mielessäni kuvan kuolinilmoituksestani ja rukoilin Jehovaa, että hän suojelisi lapsiani, jos kuolisin. Noudatin kuitenkin Raamatun epäsuoraa kehotusta: huusin (5. Mooseksen kirja 22:26, 27). Raiskaaja pakeni. Uskoin todellakin kuolevani tuona yönä. Jehova tuli minulle entistä läheisemmäksi.

Jätin työni ja aloitin vakituisen tienraivauksen vuonna 1975. Palvelin tienraivaajana kuusi vuotta, ja mieheni maksoi laskut. Valitettavasti sairastuin nuorena sokeritautiin. Eräässä vaiheessa olin hyvin sairas. Selviytyäkseni turvauduin entistä enemmän Jehovaan. Olosuhteistani huolimatta olin noina vuosina onnellisempi ja tuotteliaampi kuin koskaan aiemmin. Jehova siunasi minua siten, että monet niistä, joiden kanssa tutkin, menivät kasteelle. Jotkut heistä aloittivat itsekin tienraivauksen.

Sitten vuonna 1980 elämämme hajosi pirstaleiksi. Minun ja mieheni välinen suhde viileni. Lapsemme joutuivat tästä syystä täysin pois tolaltaan, joten yritin heidän vuokseen pelastaa avioliittomme, mutta mieheni ei ilmaissut vastakaikua ponnisteluilleni. Tässä vaiheessa tajusin, että oli aika ottaa raamatullinen avioero. Mieheni lähtö oli musertava isku lapsilleni.

Yritin epätoivoisesti jatkaa tienraivausta ja onnistuinkin pysymään siinä vielä noin vuoden. Tilanne kävi kuitenkin tyttärelleni kestämättömäksi, ja hän alkoi kapinoida kaikkea, myös minua ja totuutta vastaan. Näihin aikoihin lopetin tienraivauksen hänen käyttäytymisensä vuoksi. Tämä musersi minut; se, mikä oli tuonut turvaa, oli poissa. Tunsin itseni yksinäiseksi, aivan kuin olisin menettänyt kaiken muun paitsi Jehovan.

Näihin aikoihin Jehova antoi kaksi veljeä, jotka auttoivat minua enemmän kuin he voivat koskaan ymmärtää. Toinen heistä oli kierrosvalvoja ja toinen erään seurakunnan vanhin, joka tunsi olosuhteeni, koska hän oli tutkinut mieheni kanssa. En voi koskaan kiittää Jehovaa riittävästi näistä lahjoista ihmisinä. He tulevat aina olemaan minulle hyvin rakkaita.

Melko pian tyttäreni avioitui hyvin nuorena ei-uskovan kanssa. Tämä järkytti perhettämme ja masensi meidät täysin. Kohta tämän jälkeen poikani muutti pois kotoa. Rukoilin jatkuvasti, että Jehova auttaisi perhettäni pysymään totuudessa. Lapseni olivat minulle kovin rakkaita, ja ainoa asia, jota kiihkeästi halusin, oli se, että he pysyisivät Jehovan yhteydessä. Tätä olin rukoillut alituisesti totuudessa ollessani. Tämä oli minulle vaikeampaa aikaa kuin ne 20 vuotta yhteensä, jotka olin ollut naimisissa – ja ne olivat tosi vaikeita. Tiesin kuitenkin, että Jehova auttaisi meidät jotenkin tämän ajan läpi, ja maksoi mitä maksoi, minun oli tehtävä hänen tahtonsa.

Erään tapauksen muistan erittäin hyvin. Olin vielä tienraivaaja, eikä meillä ollut yhtään rahaa. Tarvitsimme kuitenkin suunnilleen 70 dollaria (yli 350 markkaa) meneillään olevan viikon kuluja ja seuraavan viikon työmatkoja varten. Olin tehnyt kahtena päivänä tilapäistyötä. Tavallisesti minun täytyi odottaa palkkaani (yli 200:aa markkaa) noin viikon verran. Minulla ei ollut rahaa ruokaan matkustamisesta puhumattakaan. Seuraavana iltana johdin raamatuntutkistelun eräälle naiselle, joka saattoi auttaa minua selviytymään metromaksusta.

Seuraavana aamuna oli perjantai. Menin hakemaan postia ja havaitsin saaneeni kaksi kirjettä. Toisessa oli maksusuoritus, jonka odotin tulevan vasta seuraavalla viikolla. Se oli mennyt New Yorkissa sijaitsevaan pankkiin ja pankki oli tallettanut sen tililleni alle kolmessa päivässä. Olin hämmästynyt. Tarvitsin vielä 29 tai 30 dollaria (noin 150 markkaa) tullakseni toimeen. Toisessa kirjekuoressa oli 29 dollarin maksusuoritus, juuri se, mitä tarvitsin. Todella hämmästyttävää oli se, että valtio oli myöntänyt minulle tuon vuoden helmikuussa avustuksen taloni lämmittämiseen tarvittavan öljyn ostoon. Nyt oli elokuu, ja kyseinen valtionvirasto päätti, että se on velkaa minulle 29 dollaria – elokuussa, lämmitykseen? Miksi he katsoisivat olevansa minulle jotain velkaa ja vielä öljyn ostoon elokuussa? Mikä uskoa lujittava kokemus!

Aineelliset seikat eivät ole ratkaisu

Aloin tehdä työtä kokopäiväisesti ja opin hyödyntämään tietokonetta niissä töissä, jotka otin vastaan. Ne vuodet, jolloin en ollut tienraivaaja, olivat hyvin vaikeita. Vaikka minulla oli erinomainen työ ja jossain määrin taloudellista turvallisuutta sekä kaikenlaista aineellista, en ollut onnellinen. Lapseni olivat lähteneet kotoa, ja heillä oli erittäin vaikeita ongelmia. Tyttäreni oli tulossa takaisin totuuteen, mutta hänellä oli edelleen ongelmia. Pojallanikin oli vaikeuksia. Jonkin ajan kuluttua minusta tuntui siltä, että se hyvin läheinen suhde, joka minulla oli Jehovaan ja jota olin hartaasti vaalinut, alkoi viilentyä. Aistin etääntyväni Jehovasta, vaikka kukaan muu ei voinut nähdä sitä. Olin kaikissa kokouksissa, tutkin, kävin palveluksessa, mutta se ei riittänyt. Yritin viettää enemmän aikaa ystävien kanssa, mutta sekään ei auttanut.

Rupesin säälimään itseäni. Aloin kääntyä sisäänpäin ja ajatella itseäni. Enkö ansainnut jotakin enemmän? Ilmeisesti Saatana halusi minun ajattelevan juuri näin. Ensimmäistä kertaa havaitsin viihtyväni työtovereitteni seurassa. Ajattelin saarnaavani heille. Ja niin teinkin. Vaistosin kuitenkin sisimmässäni, että sydämeni oli alkanut suhtautua kevyesti sellaisiin asioihin, joita ei olisi pitänyt sivuuttaa. Ongelmat eivät tulleet ulkopuoleltani. Nyt oli kyse vain minusta. En voinut paeta Raamatun avulla valmennettua omaatuntoani. Rukoilin Jehovaa.

Tein kokopäivätyötä. Minun täytyi luopua siitä aineellisesta turvallisuudesta, jonka olin hankkinut. Minulta kului päivittäin Long Islandin ja Wall Streetin väliseen edestakaiseen matkaan kolme tuntia. Ajan tuhlausta! Se että jouduin junissa tekemisiin maailmallisten ihmisten kanssa, ei parantanut tilannettani. Aloin puhua vanhinten kanssa ja käydä viikonloppuisin konventeissa, jotta voisin keskittää huomioni tärkeisiin asioihin. Ensi kertaa elämässäni minun ei tarvinnut olla huolissani toimeentulosta. Miksi siis halusin aloittaa kamppailun uudestaan? Rukoiltuani vuoden ja harkittuani huolellisesti, pitäisikö minun tehdä muutoksia tilanteessani, ryhdyin toimiin.

Muutin Brooklyn Heightsiin, New Yorkissa sijaitsevalle asuinalueelle. Olin käynyt tuon alueen seurakunnassa ja tiesin, että siellä oli juuri sitä hengellisyyttä, jota tarvitsin. Siellä oli monia uskollisia todistajia, jotka olivat olleet kokoajanpalveluksessa lukuisia vuosia. Minusta tuntui kuin olisin tullut kotiin. Puolessa vuodessa olin valmis luopumaan urastani ja aloittamaan tienraivauksen. Etsin osa-aikaisen työn, ja vuonna 1984 minut nimitettiin jälleen vakituiseksi tienraivaajaksi.

Vuosien aikana Jehova on antanut minulle suurenmoisia siunauksia sekä arvokkaita opetuksia. Olen pyrkinyt säilyttämään toivoni ja luottamukseni sekä oppimaan jokaisesta koetuksesta. Ei ole häpeällistä kohdata ongelmia elämässään; syntiä on se, ettei pyri ratkaisemaan niitä Raamatun periaatteiden avulla. Täällä Brooklynissa minulla ei ole samoja ongelmia, joita minulla oli totuudessa oloni alkuvuosina. Raha-asiat eivät ole ongelma. Ei-uskova aviomies ei ole enää ongelma. Sydämeni on parantunut. Minua on siunattu monilla hengellisillä lapsilla.

Aina tulee kuitenkin uusia ongelmia ja haasteita. Vuonna 1987 poikani Marc koki hermoromahduksen ja kärsi vakavasta masennuksesta, mutta Jehova on auttanut meitä kestämään. Nyt Marc edistyy ja hänellä menee oikein hyvin seurakunnassa. Tyttäreni Andrea tuli takaisin totuuteen ja meni kasteelle. Koska suuri ahdistus lähestyy nopeasti, odotan ongelmia ilmaantuvan vastaisuudessakin ja kenties ne ovat entistä suurempia, mutta Jehova auttaa meitä selviytymään mistä tahansa esteistä tai haasteista, joita eteemme saattaa tulla.

Jehovan avulla olen tosiaankin voinut viettää onnellista ja tuotteliasta elämää. Odotan loppuelämältäni sitä, että voin pysyä lähellä häntä ja tehdä jatkuvasti hänen tahtonsa. (Kertonut Marlene Pavlow.)

[Alaviitteet]

[Kuva s. 23]

Marlene Pavlow, Valtakunnan hyvän uutisen kokoaikainen saarnaaja