Palava haluni palvella Jumalaa

Olin viisivuotias, ja minut tunnettiin koulussa melkoisena kauhukakarana. Kävin sokeille tarkoitettua Perkinsin koulua.

Seuraavat 13 elinvuottani kuluisivat tässä Watertownissa Massachusettsissa Yhdysvalloissa sijaitsevassa koulussa. Tiesin, että kaikki muut lapset tuossa koulussa olivat sokeita, mutta itseäni en sellaisena pitänyt. Vanhempani eivät koskaan kohdelleet minua mitenkään eri tavoin kuin viittä sisarustani. Tein kaikkea mitä hekin – osallistuin kodin askareisiin, luistelin rullaluistimilla, uin, kiipeilin puissa ja touhusin mitä muuta tahansa. Minua ei koskaan kohdeltu kuin sokeaa, enkä siksi koskaan pitänyt itseäni sokeana.

Olin hyvin elämänhaluinen, rakastin seikkailuja ja olin tosi innokas pitämään hauskaa. Sain toiset lapset mukaani laskemaan liukumäkeä tai keinumaan tavallisessa keinussa tai keinuveneessä. Keinutin venettä niin kovasti, että lapset kirkuivat, mutta minä vain laulaa hoilotin täyttä kurkkua ja käskin kovaan ääneen heitä pitämään hauskaa. Menin varmaankin liiallisuuksiin, sillä koulun johtajatar tavallisesti soitti silloin kelloa, kutsui minut sisään ja antoi minulle hiusharjan varrella selkäsaunan. Lisäksi minun oli istuttava häpeäpallilla. Se oli kaikkien opettajien käyttämän porraskäytävän seinustalla, ja kun he menivät ohi, heillä oli tapana minut nähdessään naureskella ja tokaista: ”Sinäkö jälleen?”

Mutta jospa menisimme ajassa hieman taaksepäin selittääkseni, miten päädyin tähän sokeille tarkoitettuun kouluun. Synnyin vuonna 1941, ja ollessani kaksivuotias vanhemmilleni kerrottiin, että minulla oli toisen silmäni näköhermossa kasvain, ja silmä oli siksi pakko poistaa. Leikkauksessa kävi ilmi, että kasvain oli levinnyt toisenkin silmän näköhermoon ja levisi parhaillaan kohti aivojani. Tämä merkitsisi sitä, että molemmat silmät pitäisi poistaa tai muuten kuolisin. Tuohon aikaan vuonna 1943 sokeutta pidettiin kuolemaa pahempana. Eräs silmäspesialisti sanoi: ”Jos kyse olisi minun lapsestani, antaisin sen kuolla.” Toinen asiantuntija oli eri mieltä. ”Ei, antakaa tytön elää.” Onneksi vanhempani antoivat minun elää. Kolme vuotta myöhemmin olin aiemmin mainitsemani kauhukakara koulussa, jota kävin.

Kaikki lapset saivat valitsemansa uskonnon mukaista opetusta. Koska äitini oli katolilainen, lähiseudun luostarin nunnat tulivat joka viikko opettamaan minua. Heillä oli tapana kertoa tarinoita pyhimyksistä, jotka antoivat elämänsä Jumalalle, ja niinpä minussa syttyi jo varhaislapsuudessa palava halu olla noiden pyhimysten kaltainen. Halusin antaa koko elämäni Jumalalle, mutta nunnat sanoivat, ettei minulla olisi siihen mitään mahdollisuuksia. ”Sinä olet liian paha”, he sanoivat. ”Jumala ei ottaisi sinua vastaan!” Näin he sanoivat, koska leikin protestanttisten ja juutalaisten lasten kanssa, vaikka he olivat käskeneet meitä leikkimään vain katolilaisten kanssa.

Ärsytin noita nunnia lisää kysymällä heiltä Jehovan nimestä. Tuolloin äitini jo tutki epäsäännöllisin välein Jehovan todistajien kanssa, ja kun menin kerran kuussa viikonlopuksi kotiin, sain kuulla, että Jumalan nimi on Jehova. Kun kysyin nunnilta, mikseivät he puhu meille Jehovasta, he raivostuivat ja rangaistukseksi ajoivat minut ulos luokasta. Luulenpa, että olen viettänyt puolet noista varhaisvuosistani joko seisomassa luokan ulkopuolella käytävässä tai istumassa häpeäpallilla.

Entä miten äitini oli päätynyt tutkimaan Jehovan todistajien kanssa – olihan hän hyvä katolilainen? Leikkaukseni jälkeen pappi tuli käymään äitini luona ja sanoi hänelle, että hänen oli täytynyt tehdä jotakin hirveän pahaa, mikä oli saanut Jumalan vihastumaan niin, että minusta oli rangaistukseksi tullut sokea. Sen sijaan, että pappi olisi lohduttanut äitiäni tänä vaikeana surun aikana, joka hänellä oli kestettävänä, pappi sai hänet tuntemaan syyllisyyttä tapahtuneesta. Lisäksi hän syytti sokeudestani Jumalaa. Tuo pappi jätti oven apposen avoimeksi Jehovan todistajille, kun he tulivat koputtamaan hänen ovelleen – minkä he pian tekivätkin.

He kertoivat hänelle suurenmoisen hyvän uutisen Valtakunnasta ja sen, että Jumala ei ole vahinkoa aiheuttava vaan rakastava Jumala, ja niin äitini alkoi tutkia Raamattua todistajien kanssa. Kului kuitenkin kauan ennen kuin hän vihkiytyi palvellakseen Jehovaa. Katoliset väärät opetukset olivat syvään juurtuneet häneen. Mutta hänen oppimansa Raamatun totuudet olivat ”Jumalan avulla voimallisia kukistamaan linnoituksia”, ja niinpä vuonna 1954 äitini kastettiin Jehovan todistajaksi (2. Korinttolaisille 10:4).

Kun menin kuukausittaiselle viikonloppukäynnille kotiin, isäni halusi meidän menevän baptistikirkkoon, jotkut sisareni menivät metodistikirkkoon, äitini vei minut valtakunnansaliin, ja koulussa minulle opetettiin entistä ponnekkaammin katolisuutta. Neljä eri uskontoa vaikuttamassa samanaikaisesti samassa perheessä! Niinpä olin tässä vaiheessa täysin ymmällä sen suhteen, mikä oli oikea tapa palvoa Jumalaa.

16-vuotiaana minua alkoi kiusata enemmän kuin koskaan aikaisemmin hellittämätön, palava halu palvella Jumalaa oikealla tavalla. Rukoilin Jehovaa, että voisin aikanaan avioitua miehen kanssa, jolla olisi oikea uskonto, olipa se sitten mikä tahansa. Saapui sitten päivä, jolloin tuo näennäisen suurenmoinen mies ilmaantuikin ja halusi kanssani naimisiin. Koska hän oli katolilainen ja näytti siltä, että Jumala oli lähettänyt hänet vastauksena rukoukseeni, päättelin, että katolilaisuuden täytyy olla oikea uskonto. Tein mielessäni päätöksen, että siitä lähtien olisin todella hyvä katolilainen ja myös hyvä vaimo ja äiti.

Ikävä kyllä avioliittoni kariutui täysin. Kymmenen kuukauden kuluttua meitä siunattiin tyttärellä ja vuosi ja kymmenen kuukautta myöhemmin saimme pojan, mutta samanaikaisesti avioliittomme rakoili yhä enemmän. Olin varma, ettei tilanne voisi olla pahempi.

Olin väärässä, sillä se paheni pahenemistaan. Meillä oli tapana käydä aina lauantai-iltaisin tanssimassa, minkä jälkeen joukko tavallisesti tuli meille juomaan kahvia ja nauttimaan virvokkeita. Mutta yhtenä lauantaina menimme erään toisen ystävämme luo. Siellä ollessamme satuin kuulemaan, miten mieheni suunnitteli ”vaimonvaihtoa”. Hän keskusteli minulle tuntemattoman miehen kanssa, joka kysyi, kenet hän saisi. Kuulin mieheni sanovan: ”Saat minun vaimoni.” Jouduin pakokauhun valtaan ja pakenin talosta. Aamuvarhaisella sain maksaa siitä, sillä kun mieheni palasi kotiin, hän pieksi minut pahanpäiväisesti. Syyksi hän sanoi, että olin tehnyt hänet naurunalaiseksi.

Koko sunnuntain rukoilin hartaasti Jehovaa, että jos oli olemassa oikea uskonto, oikea tapa palvella häntä, hän näyttäisi minulle, mikä se on. Muussa tapauksessa haluaisin kuolla. Vain se, että minulla oli kaksi pientä lasta, esti minua tekemästä itsemurhaa. Kuka heistä huolehtisi, jos kuolisin?

Seuraavana aamuna olin paljasjaloin pihamaalla leikkaamassa nurmikkoa – paljain jaloin oleminen auttoi minua paremmin tietämään, missä ruoho oli pitkää ja tarvitsi leikkaamista. Siihen poikkesi sitten kaksi Jehovan todistajaa, mies ja nainen. En koskaan unohda, miten miellyttävästi tuo mies käyttäytyi ja miten lempeästi hän puhui. Hänellä oli sokeainkirjoituksella kirjoitettu erikoisartikkeli, jonka Vartiotorni-seura oli valmistanut. Hän antoi sen minulle ja kysyi, voisivatko he palata seuraavalla viikolla. En todellakaan ollut siihen valmis, mutta koska he molemmat olivat niin lämpimiä ja ystävällisiä, en voinut kieltäytyä. Muistan kävelleeni takaisin sisälle ja ajatelleeni: ”Voi ei, Herra Jumala, ei heitä, ei Jehovan todistajia! Eikö se voisi olla jokin muu uskonto?”

He tulivat uudelleen, ja aloimme tutkia Raamattua viikoittain. Sittemmin tutkistelua jatkoivat kaksi naista, Judy ja Penny. He olivat kokoaikaisia sananpalvelijoita (niin sanottuja erikoistienraivaajia), ja he olivat suuri siunaus Jehovalta. Judy oli vilkas ja ulospäin suuntautuva mutta samalla opinhaluinen ja erittäin taitava löytämään raamatunkohtia. Penny oli hiljaisempi, mutta häneltä sain tarvitsemaani lujaa kuria. He omistivat koko elämänsä Jehovan palvelemiseen, ja ajan mittaan minussa kehittyi halu olla täysin heidän kaltaisensa eikä niiden pyhimysten kaltainen, joista nunnat olivat kertoneet.

Kun he myöhemmin ottivat puheeksi sen, että lähtisin heidän tavallaan saarnaamaan ovelta ovelle, ajattelin: ”Voi ei, he eivät voi odottaa minun osallistuvan sellaiseen! Minähän olen sokea!” En ollut koskaan aikaisemmin käyttänyt sokeuttani verukkeena välttyäkseni tekemästä jotakin, mutta tällä kertaa ajattelin: ”Ei, minä en kyllä lähde ovelta-ovelle-palvelukseen.” Siksi sanoin: ”Miten minä muka pystyisin lukemaan raamatunkohtia ovilla?” Penny sanoi rauhallisesti: ”Sinähän voit esittää kohtia ulkomuistista, vai kuinka?” Hän tiesi, että pystyisin siihen, sillä he olivat auttaneet minua opettelemaan ulkoa kaksi uutta raamatunkohtaa joka viikko. Huomasin, etten mahtanut noille kahdelle mitään, vaikka olisin mitä yrittänyt.

Tutkittuani kaksi vuotta päätin vuonna 1968 mennä Kristuksen kuoleman muistonviettotilaisuuteen. Rukoilin ennen kuin kerroin aikomuksestani miehelleni. Tiesin, että hän reagoisi väkivaltaisesti, kuten hän sitten tekikin. Hän alkoi huutaa, että hän mieluummin haluaisi minun kuolevan kuin tulevan Jehovan todistajaksi. Hän sieppasi veitsen ja piti sitä kurkullani. ”Lupaa ettet mene, niin en tapa sinua!” Rukoilin ääneti Jehovaa: ”Auta minua olemaan uskollinen vaikka minun täytyisi kuolla.” Hämmästyksekseni minut valtasi sisäinen rauha ja mieleeni tuli ajatus: ”Mitä väliä elämällä todellakaan olisi, jos en palvelisi Jehovaa?” Nuo hetket tuntuivat ikuisuudelta, mutta lopulta hän heitti veitsen lattialle. ”En voi tappaa sinua”, hän valitti. ”Haluaisin kyllä, mutten vain pysty siihen. En tiedä, miksi.”

Muistonviettotilaisuudessa minut valtasi jälleen rauha ja tunne siitä, että Jehova on minua lähellä. Kotiin palattuani huomasin, että minut oli jätetty oven ulkopuolelle, ja henkilökohtaiset tavarani oli nostettu ulkoportaille. Menin tuoksi yöksi vanhempieni luo. Siitä pitäen mieheni toistuvasti uhkaili minua pitäen veistä kurkullani, ja samoin hän jatkoi myös pieksemistäni. Totesin kokouksista palattuani usein, että minut oli lukittu oven ulkopuolelle. Aviomieheni sanoi: ”Jos aiot palvella Jehovaa, huolehtikoon hän sinusta.” Hän lakkasi maksamasta laskuja. Ruoka alkoi loppua, kaasun ja sähkön saanti katkaistiin ja lopulta menetimme talomme. Mutta Jehova oli aina minun ja lasteni kanssa.

Heinäkuussa 1969 pidettiin suuri Jehovan todistajien konventti New Yorkissa. Tuntia ennen junalle lähtöä mieheni pani minut ahtaalle, tapansa mukaan uhkaili ja painoi jälleen veitsen kurkulleni. Mutta olin siihen mennessä jo tottunut siihen enkä epäröinyt hetkeäkään. Tuossa konventissa 11. heinäkuuta 1969 vertauskuvasin vihkiytymiseni Jehovalle. Minut kastettiin 3000 muun konventtilaisen kanssa valtameressä.

Ainakin kahdesti vuodessa käytin julistustyöhön 75 tuntia kuukaudessa vaikka mieheni kielsi minua osallistumasta palvelukseen. Tiesin, että Kristus Jeesus oli käskenyt saarnata, ja minun oli toteltava häntä (Matteus 24:14; 28:19, 20). Huolehdin aina kuitenkin hyvin kodista. Pidin paikat siistinä. Valmistin miehelleni ateriat ajallaan. Kokousiltoina valmistin jotakin hänen mieliruokaansa. Kotiin palattuani tein hänelle hyvältä maistuvia iltapaloja. Siitä huolimatta hän suhtautui minuun varsin nyrpeästi. On kuitenkin vaikea jatkuvasti huutaa toiselle, jos tämä valmistaa suosikkiherkkuja syötäväksi!

Vuonna 1975 mieheni halusi perheemme muuttavan Kaliforniaan. Marraskuussa 1976 avioliittomme päättyi kestettyään 17 vuotta. Minä en koskaan halunnut avioeroa, enkä uskonut että näin koskaan kävisi. Malakian 2:16:ssa (UM) Jehova sanoi, että hän vihaa ”avioeron ottamista”. Avioero oli minulle musertava kokemus. Sen teki vielä tuskaisammaksi se, että lapset jäivät isänsä luo Kaliforniaan. Minä palasin itärannikolle, jossa olin aiemmin asunut.

Vanhempani, joiden luona sain lapsena lämpöä ja rakkautta osakseni, asuivat siellä. (Isäni on sen jälkeen kuollut, mutta äiti elää yhä. Hän on nyt yli 80-vuotias, ja hän on ollut uskollinen Jehovan todistaja lähes 40 vuotta.) Asuin kuitenkin yksin, ja Jehova on huolehtinut kaikista tarpeistani. Minulla on aina ollut asunto, ruokaa, vaatteita, rahaa ja työpaikka, kun olen sellaista tarvinnut, sekä paljon rakkaita ystäviä, jotka ovat tukeneet ja yhä tukevat minua suurenmoisella tavalla. Pitkäaikainen ystäväni Judy Cole, vaikka hän asuukin nykyään kaukana, soittaa usein puhelimella, lukee minulle Vartiotornin kirjoituksia ja rohkaisee minua. Hän on paras ystäväni – tietenkin Jehovan jälkeen, jonka ystävyyttä arvostan enemmän kuin mitään muuta suhdetta, joka minulla voisi koskaan olla.

Lokakuun 1. päivänä 1986 kello 23 tyttäreni Linda soitti minulle San Diegosta Kaliforniasta, ja hän kertoi minulle, että poikani Stephen, joka tuohon aikaan oli 23-vuotias, oli joutunut sairaalaan teho-osastolle, eikä hänen odotettu jäävän henkiin. Hän oli mutkaisella vuoristotiellä törmännyt moottoripyörällään puuhun ja syöksynyt korkealta kallionkielekkeeltä yli 45 metriä alempana olevaan kanjoniin. Lähistöllä oli vain yksi talo. Kello oli onnettomuuden sattuessa kaksi aamulla, mutta sattumoisin tuossa talossa asuva mies oli hereillä lueskelemassa. Hän kuuli syntyneen hälyn, tuli ulos ja näki, mitä oli tapahtunut ja hälytti heti ensiapuryhmän paikalle.

Stephen makasi tiedottomana, molemmat jalat poikki, polvilumpio murskana, aivot pahoin turvonneena. Kun saavuin hänen luokseen, lääkärit sanoivat minulle, etteivät he odota hänen jäävän eloon. Hän oli viikon ajan syvässä tajuttomuudessa. Olin paikalla, kun hän heräsi siitä. ”Hei, äiti!” hän sanoi. Ne olivat miellyttävimmät sanat, mitä olin koskaan kuullut! Näytti siltä, että hän jäisi eloon! Iloni lisääntyi edelleen, kun Stephen kastettiin Jehovan todistajaksi vuotta myöhemmin heinäkuussa 1988.

Elämääni kirkastaa nyt vielä toinenkin ilonaihe: Vartiotorni-seura on valmistanut viime aikoina varsin paljon kirjallisuutta sokeainkirjoituksella. Se on minulle todella suurenmoinen lahja! Kun tulin totuuteen, ei sokeainkirjoituksella ollut saatavissa juuri ainuttakaan julkaisua. Mutta nyt on englanniksi Suuri Opettaja -kirja, Kirjani Raamatun kertomuksista, Nuoret kysyvät -kirja ja tuoreimpana kirja Suurin ihminen joka koskaan on elänyt.

Haluaisin lopuksi sanoa, että kaikki koettelemukseni ovat vain lähentäneet minua Jehovaan. Ne ovat vahvistaneet suuresti uskoani. En ole koskaan todella kaivannut näkökykyä, koska en ole oppinut tietämään, millaista näkeminen on. Pystyin tietenkin näkemään kaksivuotiaaksi saakka, mutta en muista siitä mitään. Silti yksi suosikkikohdistani Raamatussa on Psalmi 145:16 (UM), jossa sanotaan: ”Sinä [Jehova] avaat kätesi ja tyydytät kaikkien elollisten halun.” Kaikki nyt tyydyttämättä jääneet halut tyydytetään hänen lupaamassaan paratiisimaassa, jossa hän tekee kaiken uudeksi (Ilmestys 21:3–5). Saan silloin myös näkökyvyn, kuten eräs todistajasisar minua muistutti.

Iloitsen sydämestäni siitä odotteesta, joka minulla nyt on, että voin täyttää palavan haluni palvella Jehovaa ikuisesti! (Kertonut Collette Nunes.)

[Huomioteksti s. 19]

”Jos kyse olisi minun lapsestani, antaisin sen kuolla”

[Huomioteksti s. 19]

”Sinä olet liian paha”, he sanoivat. ”Jumala ei ottaisi sinua vastaan!”

[Huomioteksti s. 20]

Pappi syytti sokeudestani Jumalaa

[Huomioteksti s. 20]

Satuin kuulemaan, miten mieheni suunnitteli ”vaimonvaihtoa”

[Huomioteksti s. 21]

Hän sieppasi veitsen ja piti sitä kurkullani. ”Lupaa ettet mene, niin en tapa sinua!”

[Kuva s. 17]

Collette opaskoiransa kanssa

[Kuvat s. 18]

Collette 17-vuotiaana ja 2-vuotiaana (jolloin hän vielä kykeni näkemään)