”Annoin hänelle kuusi viikkoa hän antoi minulle totuuden”
OLEN pientilallisen tytär Pleasant View’stä Yhdysvaltain Tennesseestä. Isäni viljeli toisen maata ja maksoi vuokran aina osalla sadosta. Kotimme oli pieni, ja useimpien normien mukaan meitä olisi pidetty rutiköyhinä. Mutta kaikki koulutoverini taas pitivät minua rikkaana siksi, että saatoin leikkiä kaikenlaisten kotieläinten kanssa. Olin lapsena hyvin tyytyväinen. Minusta kasvatettiin metodisti. Koska metodistit olivat hyvin vapaamielisiä, minustakin tuli sellainen. Jokainen pääsisi taivaaseen.
Varhaisin muistoni Jehovan todistajista liittyy erääseen sunnuntaiaamuun, jolloin oli satanut niin paljon lunta, ettemme voineet mennä kirkkoon. Ovellemme tuli eräs miespuolinen todistaja. Äidilläni ei ollut aikaa hänelle, joten hän sai luvan puhua minun kanssani. Se ei varmastikaan innostanut häntä, sillä olin vasta seitsenvuotias. Kolmen vuoden kuluttua tädistäni tuli todistaja ja myöhemmin myös äidistäni.
Olin nyt jo lukiossa ja monella tavalla mukana metodistisen nuorisojärjestön toiminnassa. Liikuin paljon ja vietin vilkasta elämää. Mutta nyt äiti halusi minun käyvän todistajien kokouksissa kolmesti viikossa! Teimme sellaisen kompromissin, että kävisin sunnuntaisin metodistikirkossa ja tiistaisin ja torstaisin Jehovan todistajien kokouksissa. Minulla ei ollut mitään todistajia vastaan, mutta aloin kuitenkin vihata heitä. Minulla oli edessäni suurenmoinen ura, ja nyt minun pitäisi käyttää aikaani Jehovan todistajien kokouksissa käymiseen! Sanoin lopulta äidilleni: ”Tämä ei käy päinsä. Minä lähden ja menen korkeakouluun.”
Menin erääseen kalifornialaiseen korkeakouluun mutta samalla muutin myös asumaan Eurlene-tätini luo, joka hänkin oli Jehovan todistaja. Hänen miehestäänkin oli nyt tulossa todistaja. Minusta asetelma ei ollut mikään ihanteellinen. He kuitenkin antoivat minun tehdä niin kuin halusin. Kävin korkeakoulua ja kaikki sujui hyvin. Olin yhä mallikelpoinen metodisti. En juopotellut. En tupakoinut. En kiroillut. Kävin kirkkoni jumalanpalveluksissa, ja elämä hymyili leveästi. Aloin myös käydä korkeakoulun psykologian luennoilla. Noita ”miellyttäviä” psykologianluentoja pitivät opettajat, jotka olivat ateisteja! Yhden kesän kuluessa ne tuhosivat täydellisesti koko sen luottamuksen, joka minulla oli ollut uskontoon. Sekin oli vain vähäisessä määrin perustunut tietoon.
Vanhempani alkoivat nyt pitää minua täysin villinä. En ollut todellisuudessa vielä kovin villi, mutta olin hyvää vauhtia tulossa sellaiseksi. Äiti tuli käymään Kaliforniaan. Hän oli toisten sukulaisten kanssa huolissaan siitä, millaiseen suuntaan olin nyt menossa. Pelkäsin neuvottelumme lopputulosta, mutta nyt näin jälkeenpäin ymmärrän, miten viisaasti he käsittelivät minunlaistani jukuripäätä. He auttoivat minua rauhallisesti asunnon hankinnassa, mutta pitivät jatkuvasti minuun yhteyttä. Katkaisin täysin välini heidän kanssaan, mutta he eivät tehneet samoin minun kanssani. He eivät suvainneet edesottamuksiani, mutta silti he eivät omalta taholtaan panneet välejämme poikki. Niinpä minun oli myöhemmin helppo palata takaisin.
Joka tapauksessa aloin nyt elää omin neuvoin ja menestyin mainiosti – tai niin ainakin luulin. Olin mukana korkeakoulun mielenosoituksissa, jotka pelästyttivät äitini melkein hengiltä. Liityin mukaan ”Opiskelijat demokraattisen yhteiskunnan puolesta” -nimistä radikaalia opiskelijajärjestöä edustaviin ryhmittymiin. Ne olivat hyvin radikaaleja, hyvin sotahenkisiä ja kumouksellisia. Aioin muuttaa maailman toisenlaiseksi, ratkaista sen ongelmat. Myöhemmin olin mukana mellakoissa, en kuitenkaan suurissa mellakoissa, joista lehdet kaikkialla kirjoittivat, vaan sellaisissa joissa huudettiin ja heiteltiin kiviä. Niissä ehkä loukkaantui pari kolme poliisia ja pamputettiin muutamia mielenosoittajia, mutta ne eivät edustaneet sellaista joukkohulluutta, joka oli tyypillistä 1960-luvun alun mielenosoituksille.
Tällainen kuume ja kiihko tarttui minuunkin, mutta pian alkoi tapahtua sellaista, mikä ei enää sopinut ihanteisiin. Muuan ryhmä, johon olin liittynyt, alkoi puhua minulle erääseen kellariin varastoiduista aseista: konepistooleista ja käsikranaateista. Olin marssinut tämän ryhmän kanssa rauhan puolesta, ja nyt se puhui toimimisesta vastoin julistuksiamme: ”Tehdään yliopistoalueelle kranaattihyökkäys! Tehdään loppu tästä järjestelmästä!” Rakentamisen sijasta haluttiin vain repiä. Se oli hulluutta. Tältä vallankumoukselta puuttui aate.
Vanhempani olivat aina opettaneet minua kunnioittamaan elämää. Meillä oli kyllä ampuma-aseita. Me ammuimme mokkasiinikäärmeitä, jotka olisivat voineet purra jotakuta lapsista. Me ammuimme hillereitä kanalasta. Me ammuimme sikoja, sillä se oli niiden armeliain teurastustapa. Me ammuimme lintuja tai muita eläimiä vain ravinnoksi tai turvallisuuden vuoksi. Kasvoin siis aikuiseksi maatilallamme tuntien kaiken aikaa kunnioitusta elämää kohtaan.
Rakastin rauhaa. Luulin tosiaankin marssineeni rauhan puolesta. Yliopistossa oli iltaisin puhuttu rauhasta, ja nuo kauniit puheet olivat sisältäneet mitä ylevimpiä ajatuksia. Mutta sitten kuulin puhuttavan aseista ja kranaateista! Katkaisin nopeasti kaikki siteeni näihin ryhmiin ja niiden jäseniin. Mies, jonka kanssa seurustelin, halusi mennä kanssani naimisiin. En oikeastaan ollut kiinnostunut hänen kanssaan naimisiin menemisestä, mutta menin kuitenkin. Kolmen kuukauden kuluttua hän liittyi armeijaan! Tämä kanssani rauhanliikkeessä mukana ollut mies liittyi armeijaan!
Palasin Tennesseehen, menin Austin Peay -nimiseen valtion yliopistoon ja aloin jälleen tapailla miehiä. Elettiin vuotta 1971. Nyt sotilasaviomieheni halusi, että palaisin ja asuisin hänen kanssaan sotilastukikohdassa. Kysyin häneltä: ”Mitä tapahtuu, kun elokuvissa soitetaan kansallishymniä ja tervehditään lippua ja minä jään istumaan paikalleni? Mitä kaikki armeijakaverisi silloin tekevät minulle? Mitä tapahtuu, kun he vaativat minulta selitystä ja vastaan heille, että olen jo kauan sitten menettänyt kaiken kunnioitukseni hallituksia kohtaan?” Olin kurkkuani myöten täynnä Vietnamia. Minulla oli ystäviä, jotka olivat palanneet Vietnamista pää täynnä sirpaleita – en kestänyt enää enempää.
Vietnamin sota herätti minussa niin suurta vastenmielisyyttä, että kun veljeni pyysi minua ostamaan kivääriinsä sopivia patruunoita, kieltäydyin. Hän ampui vain viljaa ahmivia kottaraisia. Tai kaneja, jotka perheemme sitten söi. Mutta siinä vaiheessa kaikki tuliaseet tympäisivät minua niin paljon, etten voinut ostaa hänelle edes patruunoita.
Tilanne ajautui siihen, että mieheni hankki avioeron. Hän oli antanut minulle kauniin vihkisormuksen, jossa oli kahden karaatin timantti. En halunnut pitää sitä. Olin ehtinyt omistaa sen vasta kolme kuukautta, mutta myöhemmin hän ehkä haluaisi jättää sen perinnöksi lapsilleen tai palauttaa äidilleen.
Muutin Nashvilleen ja aloin seurustella erään firman apulaisjohtajan kanssa. Kenties liike-elämällä olisi vastaukset. Olin kokeillut rauhanliikettä, mutta koska se oli liian sotaisa, ajattelin: ”Menen mukaan liike-elämään. Se ratkaisee kaikki ongelmat.” Niihin aikoihin eräs etsivä alkoi tutkia kyseisen apulaisjohtajan asioita, ja sain selville, että tämä oli varastettujen tavaroitten ja kokaiinin kaupustelija. Eräs toinen yhtiön apulaisjohtajista pani minut tiukalle ja halusi minun kertovan tästä miehestä kaiken salassa pysyneen. Yhtiön sisällä käytiin näin valtataistelua, enkä halunnut olla missään tekemisissä sen kanssa. Liike-elämä kadotti hyvin nopeasti tenhonsa.
Näihin aikoihin äiti, suloinen äitini, tapasi Ray ja Suzi Lloydin eräässä Jehovan todistajien kokouksessa. Olin piloillani sanonut hänelle ivallisesti, että jos hän joskus löytäisi jonkun sivistyneen todistajan, alkaisin tutkia hänen kanssaan Raamattua. Ray oli pitänyt puheen. Se oli tehnyt äitiin niin syvän vaikutuksen, että hän sanoi Raylle: ”Toivon, että tutkit tyttäreni kanssa. Hän asuu Nashvillessä.” Raykin asui Nashvillessä mutta kaukana kaupungin toisella puolella. Äiti tiesi, että Ray ja Suzi kyllä tulisivat koko tuon matkan Nashvillen läpi voidakseen tutkia kanssani asuntovaunussani. Eikä hän pettynyt, sillä he tulivat. Olin suunnilleen yhtä kiinnostunut kuin – tai oikeastaan niin vähän kiinnostunut, että tilanne oli suorastaan säälittävä. Sanoin itselleni: ”Voi ei, nyt minä vasta pulassa olen!” Otin kuitenkin Suzilta muutamia kirjoja, sillä niiden värit sopivat olohuoneeni sisustukseen, ja se riitti sillä kertaa.
Muutin asuntovaunuineni Pleasant Viewhun ja aloin seurustella sen etsivän kanssa, joka oli tutkinut turmeltuneen apulaisjohtajan asioita. Oma moraalini ei ollut kehuttava, mutta tämä etsivä osoittautui kaikkein pahimmaksi rikolliseksi. Kaikki se, mihin sekaannuin hänen kanssaan, oli niin laitonta ja niin rivoa – pahempaa kuin mikään mitä olin tehnyt aiemmin. Ja tämä etsivä oli kuulunut 20 vuotta Nashvillen poliisikuntaan. Olin oppinut käyttämään huumeita – ja siihen aikaan lääkärit pitivät marihuanaa vaarattomana ja samoin oli LSD:n ja amfetamiinien laita – mutta nyt minua puistattaa ajatellessani, mitä olen tehnyt ollessani huumeitten vaikutuksen alaisena.
Jotkut ystävistäni olivat mitä kummallisimpia, mutta tämä etsivä, jonka kanssa seurustelin, oli kyllä pahin kaikista. Tympäännyin kaikkiin heihin ja itseeni niin että jätin kaiken. Lisäksi olin siihen aikaan hyvin sairas, ja lääkäri käski minun pysytellä kuusi viikkoa sisällä. Olin vajonnut pohjamutaan saakka.
Silloin muistin Suzi Lloydin. En kuolemaksenikaan tiedä, miksi minulla oli pakottava tarve soittaa hänelle ja pyytää häntä tutkimaan kanssani Raamattua. Soitin, mutta hänen numeronsa oli muuttunut. Laskin kuulokkeen paikoilleen ja kysyin itseltäni: ”Miksi haluan soittaa hänelle?” Olin ymmälläni. Ei ollut mitään syytä soittaa hänelle. Minä kuitenkin vain soitin. Otin kuulokkeen jälleen käteeni, pyöritin hänen numeronsa ja tokaisin: ”Suzi, minulla on kuusi viikkoa aikaa. Haluatko opettaa minulle Raamattua?”
Hän suostui. Aluksi tarkastelimme oppikysymyksiä, mutta pian hän siirtyi muihin asioihin: tarkastelemaan todisteita Raamatun luotettavuudesta, sen johdonmukaisuudesta ja sen henkeytyksestä. Hän osoitti minulle Raamatun olevan totta, ja jos se on totta, silloin Jumalan, josta se kertoo, täytyy olla olemassa. Suzin kanssa tutkimisen paras anti olikin juuri se, että aloin jälleen uskoa Jumalaan. Me tutkimme kolmesti viikossa neljä tuntia kerrallaan, minkä jälkeen keitimme kahvia ja keskustelimme Raamatusta vielä kaksi tuntia. Kahden viikon kuluttua Suzi sanoi, että minun pitäisi alkaa käydä valtakunnansalissa pidettävissä kokouksissa, ja niin teinkin.
Pääsimme loppuun kirjan, jota olimme tutkineet yhdessä Raamatun kanssa. Sovitut kuusi viikkoa olivat ohi. Mutta nyt halusin tutkistelun jatkuvan. Tällä kertaa me tutkimme Suzin kotona emmekä asuntovaunussani.
Niinpä sanoin Suzille: ”Olemme siis päässeet loppuun, vai kuinka, Suzi?”
”Aivan.”
”Mitä me nyt teemme?” Tiesin, että todistajat tutkivat tavallisesti vielä jonkin toisen kirjan. Näin äiti oli sanonut minulle. Odotin hänen ehdottavan sitä ja suostuisin siihen ilomielin. Sen sijaan hän sanoi:
”Kuusi viikkoa on nyt todella ohi. Jatko riippuu täysin sinusta.”
Rohkeuteni hävisi tyystin. En voinut muuta kuin mutista heikosti: ”Ehkä me sitten lopetamme.”
En ollut koskaan tuntenut oloani yhtä kurjaksi kuin nyt ajaessani kotiin. Olin aina luullut, että todistajat pyytävät, haluavat minun tutkivan ja että tekisin siten heille palveluksen. Mutta minulle ei ollutkaan käynyt niin. Olin niin allapäin ja masentunut, että ajaessani itkin hillittömästi. Yhtäkkiä mieleeni juolahti: ’Tämähän on typerää. Haluan tutkia. Soitan Suzille.’ Pysäytin autoni, löysin puhelinkioskin – mikä ei ole helppoa keskellä yötä – ja soitin Suzille. Ray vastasi; Suzi oli kylvyssä mutta tuli hetken kuluttua puhelimeen, ja sain nyyhkytysten välissä kerrottua hänelle, että minun täytyi saada tutkia.
Kahden kuukauden kuluttua minut kastettiin. Myin asuntovaununi, maksoin velkani ja olin läsnä Kaliforniassa pidetyssä Jehovan todistajien kansainvälisessä konventissa. Minut kastettiin siellä. Päivä kasteeni jälkeen aloin saarnata talosta taloon koko ajallani. Ansiotyöstäni huolimatta käytin ensimmäisessä kuussa saarnaamiseen 150 tuntia ja seuraavassa kuussa 140 tuntia. Minua neuvottiin hidastamaan vauhtia, joten kolmannessa kuussa käytin siihen vain 100 tuntia. Jätin pian työpaikkani ja keskityin Jehovan valtakunnasta toisille kertomiseen.
Palattuani Tennesseehen tapasin Gary Hobsonin, joka myös on Jehovan todistaja. Muutaman kuukauden kuluttua, vuonna 1976, menimme naimisiin. Astuimme yhdessä kokoajansaarnaamistyöhön, ja seuraavat seitsemän vuotta ovat olleet elämäni onnellisinta aikaa. Palvelemme yhä koko ajallamme julistaen Jehovan valtakuntaa. – Lähettänyt Cathy Hobson.
[Huomioteksti s. 25]
”Nuo ’miellyttävät’ psykologianluennot – – yhden kesän kuluessa tuhosivat täydellisesti koko sen luottamuksen, joka minulla oli ollut uskontoon”
[Huomioteksti s. 26]
”Luulin tosiaankin marssineeni rauhan puolesta – – Mutta sitten kuulin puhuttavan aseista ja kranaateista!”
[Huomioteksti s. 26]
”Tämä kanssani rauhanliikkeessä mukana ollut mies liittyi armeijaan!”
[Huomioteksti s. 27]
”Minua neuvottiin hidastamaan vauhtia, joten kolmannessa kuussa käytin siihen vain 100 tuntia”