Miten totuus muutti minut rikollisesta kristityksi
VIETIN lapsuuteni eräässä pikkukaupungissa Mainen osavaltiossa Yhdysvalloissa. Olin aina tekemässä jonkinmoisia ilkitöitä. Kun isä sai minut kiinni sellaisesta, sain melkoisen läksytyksen. Tunsin itseni toisinaan yksinäiseksi, ja varsinkin sen jälkeen kun isäni kuoli – samana päivänä jona täytin 11 vuotta.
Muutettuani suurempaan kaupunkiin sekaannuin pahempaan kuin pelkkään ilkivaltaan. Syyllistyin vakavampiin rötöksiin, esimerkiksi myymälävarkauksiin ja murtoihin. Murtauduin usein rautakauppoihin vain kokeillakseni, pystyisinkö siihen. En aina varastanut paljoakaan. Tein sen ennemminkin vain saadakseni jännitystä elämääni. Näin jälkeenpäin luulen sen johtuneen suurelta osin liiallisesta televisionkatselusta – minua näyttivät kiehtovan eniten väkivaltaohjelmat.
Rikokseni muuttuivat aina vain vakavammiksi. Mitä enemmän pahaa sain tehtyä jäämättä kiinni, sitä uhkarohkeammaksi tulin. Sitten jäin kiinni. Olin 15–16-vuotiaana ”ostoksilla” eräässä suuressa valintamyymälässä kahden aikaan aamuyöstä – melko sopimaton aika sellaiseen. Koska olin vasta teini-ikäinen, sain puolen vuoden ehdonalaisen tuomion. En oppinut tästä kokemuksesta mitään, vaan jatkoin näpistelyjäni.
Kun olin varttunut 21-vuotiaaksi, en enää tehnyt vain pikkuvarkauksia. Eräänä yönä rikollinen urani huipentui murhaan. Murtauduttuani rautakauppaan, jossa myytiin myös rehuja, lastasin saaliini tuon liikkeen erääseen kuorma-autoon, käynnistin sen ilman virta-avainta ja ajoin tieheni. Pakomatkallani ajattelin, minkä uroteon olinkaan tehnyt. Tuohon liikkeeseen oli murtauduttu useita kertoja, ja omistaja oli tehnyt siitä varsinaisen linnoituksen. Kukaan ei enää kykenisi murtautumaan sinne noin vain, mutta minäpä kykenin! Olin tosi sankari!
En kuitenkaan kauan. Kuorma-auto juuttui paikoilleen eikä suostunut enää liikahtamaankaan, joten jätin sen siihen ja menin erääseen rakennukseen etsimään toista kulkuneuvoa. Talossa ollut mies näki hiiviskelyni ja uhkasi soittaa poliisille. En missään tapauksessa voinut antaa hänen kutsua paikalle poliiseja, koska olin juuri ryöstänyt liikkeen. Jouduin pakokauhun valtaan, vedin esiin pistoolini ja ammuin häntä. Seurauksena oli, että hän kuoli ja minä pakenin henkeni edestä.
Hikipisarat helmeilivät ihollani. Olin kauhuissani, täysin turta. Ensin ajoin Augustaan, jätin varastetun auton ojaan ja lähdin kävelemään sillan yli. Katselin alla siintävää jokea. ’Hyppäänkö?’ pohdiskelin. Seuraavien päivien aikana itsemurha-ajatukset risteilivät usein mielessäni, mutta en kyennyt toteuttamaan niitä. Niinpä jatkoin pakenemista kahden vuoden ajan.
Lopulta menin linja-autolla Bostoniin. Siihen mennessä poliisi oli jo lakannut etsimästä minua, mutta pelkäsin silti yhä. Kun bussiin nousi virkapukuisia matkustajia, jouduin aina paniikin valtaan. Nyt olin jo myynyt aseeni pilkkahintaan. Tapettuani sen miehen en halunnut enää olla missään tekemisissä koko aseen kanssa. Tultuani Bostoniin vaeltelin päivät ympäri kaupunkia ja yöt nukuin roskasäiliöissä tai rakennustyömailla. Vähäiset rahat kuluivat pian kaikki ruokaan. Turvauduin pari kertaa myymälävarkauteen, mutten halunnut enää lainkaan sitä. Uhkarohkeus, jännityksen ja seikkailun halu sekä siihen haasteeseen vastaamisen halu, että pystyy varastamaan jäämättä kiinni, olivat kaikki tipotiessään.
Sain työpaikan, löysin halvan asuinhuoneen, käytin väärää nimeä ja olin hermostunut joka kerta, kun näin poliisin. Jos näin poliisin tulevan minua kohti, muutin kulkusuuntaa. Olin aina hyvin varovainen; en edes ylittänyt katua varomattomasti, jottei minua huomattaisi ja vietäisi poliisiasemalle. Sellaista oli entisen jännittäviä elämyksiä etsivän varkaan ja nykyisen syyllisyydentunteen ahdistaman karkulaisen elämä.
Minulla oli pieni sananlaskuja sisältävä kirja, ja luin sitä toisinaan. Sitten muistin, että Raamatussakin on Sananlaskujen kirja, joten hankin Raamatun ja aloin lukea sitä. En tiedä miksi. Emme olleet koskaan olleet mikään uskonnollinen perhe. Kun olin 13-vuotias, äitini kävi muutaman kerran kokouksissa Jehovan todistajien valtakunnansalissa. Minä en halunnut olla missään tekemisissä heidän kanssaan, eikä äitinikään jatkanut kokouksissa käymistä.
Nytkin kun luin hieman Raamattua, en ajatellut uskontoa. Olin vain perin juurin kyllästynyt ainaiseen pakoilemiseen, olkapääni yli vilkuilemiseen ja sen pohtimiseen, odottivatko viranomaiset minua seuraavan kadunkulman takana valmiina ottamaan minut kiinni vai eivät. Ehkä pohjimmiltani etsin jotain, vaikken tiennytkään mitä.
Lukemani teki minut uteliaaksi. Halusin ymmärtää mitä luin. Mieleeni tulvi kysymyksiä, enkä tiennyt, mistä löytäisin vastauksia. Varmaankin sen takia, että äitini oli mennyt Jehovan todistajien valtakunnansaliin, minäkin päätin mennä sinne. Minua jännitti. En tiennyt, miten minut otettaisiin vastaan, mutta menin silti. Vastaanotto oli lämmin. Monet toivottivat minut tervetulleeksi, ja eräs todistaja alkoi tutkia Raamattua kanssani.
Tätä seuranneina kuukausina omatuntoni heräsi. Mitä enemmän opin, sitä useammin ajattelin: ’En voi jatkaa näin. Jotakin täytyy tehdä. Joko lopetan Raamatun tutkimisen tai antaudun poliisille.’ Tajusin pian, etten voi lopettaa Raamatun tutkimistani, mutta tuo toinen vaihtoehto oli pelottava. En halunnut sitä. En halunnut joutua vankilaan.
Se oli vaikein ratkaisu, minkä olen koskaan joutunut tekemään, mutta tein sen. 24-vuotiaana menin seurakunnan yhden vanhimman, Willard Stargellin, luo ja kerroin hänelle, että olin tappanut miehen ja että aioin antautua poliisille.
”Oletko aivan varma, että haluat tehdä niin?” hän kysyi.
”Olen.”
”Teen kaikkeni auttaakseni sinua. Haluaisitko minun tulevan kanssasi poliisiasemalle?”
”Totisesti haluaisin.”
”Tänä viikonloppuna Jehovan todistajilla on kierroskonventti”, hän muistutti minua. ”Me voisimme olla siinä läsnä ja mennä poliisiasemalle sitten heti maanantaiaamuna.”
Minusta se oli hyvä ajatus. Halusin olla läsnä konventissa, mutta minua pelotti myös poliisiasemalle meneminen. Olin tosi iloinen saadessani tilaisuuden siirtää sitä tuonnemmaksi. Niinpä menin hänen kanssaan konventtiin ja nautin siitä. Maanantaiaamuna menimme poliisiasemalle, ja antauduin poliisille.
Poliisi ei voinut uskoa sitä todeksi. Tosi harva antautuu – varsinkaan tehtyään murhan! He ottivat yhteyden Bangorissa Mainessa olevaan poliisiin varmistuakseen asiasta. Puolitoista päivää myöhemmin olin Bangorin piirikunnan vankilassa. Seuraavana päivänä muuan paikallinen todistaja kävi luonani. Kun asiani käsiteltiin oikeudessa, Stargell tuli Mainesta todistamaan minun puolestani. Oikeudessa tunnustin syyllistyneeni varkauteen ja tappoon. Oikeudenkäynnin tuloksesta kertova uutisotsikko kuvaili minua seuraavasti: ”Syytetty otti tyynesti vastaan ilmoituksen elinkautisesta tuomiostaan.” Kuukautta myöhemmin olin Mainen osavaltion vankilassa kärsimässä 15 vuoden tuomiotani. Sielläkin todistajat kävivät katsomassa minua.
Toisten vankien suhtautuminen minuun vaihteli suuresti. He pilkkasivat minua siksi, että ’olin tarpeeksi typerä antautuakseni poliisille’, varsinkin kun poliisi oli jo lakannut etsimästä minua. Kun he saivat tietää sen johtuvan siitä, että tutkin Raamattua, he ivasivat minua ja kutsuivat minua ’lampaaksi susien keskellä’. Huono kohtelu oli aina sanallista, ei koskaan fyysistä. Suurimman osan ajasta pysyin erossa toisista vangeista.
Totuus muodostui minulle suojaksi. Ajan mittaan he huomasivat, että ’tämä on Jehovan todistaja. Hän on puolueeton. Hän ei sekaannu mihinkään sisäisiin riitoihin.’ Lisäksi he tiesivät, ettei minun luokseni kannattanut tulla myymään huumeita tai yrittää saada minua varastamaan jotakin heille. Vankilan hallintoviranomaisetkin huomasivat, että en aikonut rikkoa sääntöjä. Niin minusta ei kirjattu mitään rikkeitä ja sain enemmän vapauksia.
Jolloinkin noihin aikoihin Raamatun totuuden etsimiseni jäi jossain määrin taka-alalle. Ei ollut kyse siitä, että olisin tahallani päättänyt lopettaa sen. Se johtui vain siitä, etten noudattanut Heprealaiskirjeen 2:1:n kehotusta, jossa meitä varoitetaan siitä, ettei meidän tulisi koskaan ’ajelehtia pois’. Minä kuitenkin ajelehdin. Jopa vankilassa materialismi voi saada ihmisen ansaan! Minulle avautui tilaisuus valmistaa joitakin lahjaesineitä, jotka pantiin näytteille vankilan näyttelyhuoneeseen. Vierailijat ostivat näitä esineitä, ja suurin osa rahoista annettiin niille vangeille, jotka olivat valmistaneet ne. Niinpä keskityin rahan hankkimiseen, ja henkilökohtainen tutkimiseni kärsi.
Sitten aloin ajatella itsekseni: ’Miksi antauduinkaan poliisille? Miksi tulin takaisin ja jouduin vankilaan? Ja nyt luopuisin jopa Raamatun tutkimisestani? Siinä ei ole mitään järkeä! Siinä tapauksessa olisi ollut parempi, etten olisi lainkaan luovuttanut itseäni poliisille.’ Osasyy oli siinä, että minun oli vaikea uskoa Jehovan todella antaneen minulle anteeksi sen, että olin tappanut miehen. Yksi vartijoista oli Jehovan todistaja, ja hän huomasi minun olevan masentunut tämän vuoksi. Niinpä hän kertoi minulle jotakin siitä, mitä hän oli tehnyt palvellessaan Vietnamissa ennen Jehovan todistajaksi tulemistaan.
”Miksi sinä olisit aivan erityisen syyllinen?” hän kysyi. ”Ajattele kaikkien niitten viattomien siviilien elämää, joilta minä olen riistänyt hengen. Kun meidän ryhmämme hyökkäsi vietnamilaisiin kyliin, listimme kymmeniä ihmisiä, joista monet olivat viattomia naisia ja lapsia. Luuletko, ettei se vaivaa minua nykyään? En pysty koskaan unohtamaan sitä! Silti minusta tuntuu, että Jehova, loputtoman armon Jumala, on antanut minulle anteeksi. Se mitä sinä teit, ei ole aivan niin pahaa kuin se mitä minä tein. Sinä tapoit yhden miehen; minä en edes tiedä, montako minä tapoin!”
Juuri tällaista rohkaisua tarvitsin. Se sai minut ajattelemaan ja pohtimaan Jehovan armoa ja anteeksiantamusta niitä kohtaan, jotka todella katuvat. Niinpä lopulta jätin materialistiset pyrkimykseni ja ryhdyin jälleen tutkimaan säännöllisesti Raamattua. Ja niin olen tehnyt siitä lähtien.
Ennen pitkää minulle johdettiin raamatuntutkistelua kerran viikossa, ja kerran kuussa sain mennä todistajien kanssa vankilan ulkopuolelle kokouksiin. Yhteen aikaan pari muuta vankia ja minä tutkimme Raamattua. Meihin luotettiin enemmän kuin toisiin ja saimme enemmän etuja. Viranomaiset tiesivät, ettei meitä tarvinnut vartioida tarkkaan. Kerran meidän sallittiin käydä sellistä selliin jakamassa traktaatteja ja kutsumassa vankeja Jehovan todistajien diakuvaesitykseen. Yli 20 oli siinä läsnä.
Jehovan, hänen järjestönsä kautta tulevan hengellisen ravinnon sekä uskollisten veljien rakkaudellisen avun turvin olen kestänyt tähän asti. Vankilassa ollessani sain monia kannustavia kortteja ja kirjeitä toisilta todistajilta, ja se oli kuin hengellisesti vahvistavaa lääkettä, joka rohkaisi minua. Kaikki tämä johti siihen, että vuonna 1983 menin upotuskasteelle sen vertauskuvaksi, että olin vihkiytynyt tekemään Jehovan tahdon – oltuani seitsemän vuotta Mainen osavaltion parhaiten vartioidussa vankilassa.
Kaksi vuotta myöhemmin, kun olin ollut yhdeksän vuotta tuossa eniten vartioidussa vankilassa, minut siirrettiin lähellä sijaitsevaan hyvin vähän vartioituun vankilaan. Puolitoista vuotta myöhemmin minut siirrettiin eräänlaiseen työsiirtolaan Bangoriin. Sieltä vangit lähetetään päiväksi töihin, ja he palaavat yöksi leiriin. Puoli vuotta myöhemmin saavuin ensimmäiseen ehdonalaista vapautta koskevaan oikeuskäsittelyyni. Kukaan vartijoista tai vangeista ei uskonut minun pääsevän ehdonalaiseen vapauteen. ”Ei kukaan pääse vapaaksi ensimmäisellä kerralla”, he sanoivat. ”Ei kukaan!”
Mutta minä pääsin. On totta, että vain hyvin harvoille se myönnetään ensimmäisellä kerralla. Tavallisesti vanki valehtelee ja yrittää pettää oikeuden viranomaisia, mutta se ei ole heille mitään uutta. He näkevät kaiken sen läpi. Mutta minä vain menin heidän eteensä ja sanoin: ’Tällainen minä olen, näin olen tehnyt, tällä tavoin olen muuttunut ja tällaista olen suunnitellut tekeväni tulevaisuudessa.’ Kerroin heille tutkivani Raamattua ja sen, millaisia muutoksia se on saanut minussa aikaan sekä sen, että minusta on tullut Jehovan todistaja. He pystyivät näkemään nuo muutokset.
Luulen vapaaehtoisen antautumiseni sekä hyvän käytökseni ja työsaavutuksistani kertovien vankilaraporttien sekä Raamatun tutkimiseni kautta oppimieni periaatteitten heijastumisen asenteeseeni ja käytökseeni vaikuttaneen myönteisesti ratkaisuun. Lisäksi rukoilin Jehovaa ja luotin häneen. Ajattelen mielelläni, että hänellä oli oma osuutensa asiassa, ja toivon vain, etten ole julkea ajatellessani siten. Joka tapauksessa lautakunta myönsi minulle ehdonalaisen vapauden. Kahdentoista vankilavuoden jälkeen, helmikuussa 1987, olin vapaa mies.
30. huhtikuuta 1988 menin naimisiin erään Jehovan todistajan kanssa. Hänellä on kolme lasta edellisestä avioliitosta. Meillä on viikoittainen perhetutkistelu. Käymme kaikissa valtakunnansalissa pidettävissä kokouksissa. Saarnaamme Jumalan valtakunnan hyvää uutista talosta taloon. Teemme uusintakäyntejä kaikkien kiinnostuneitten luo, ja johdamme Raamatun kotitutkisteluja sitä haluaville. Kun vankilassa saarnaamistoiminta oli hyvin rajoitettua ja kokouksissa pääsi käymään tuskin lainkaan, niin nyt on suurenmoista osallistua Jehovan todistajien kristillisiin toimintoihin ”puhuen täysin vapaasti”. – Apostolien teot 28:31.
Kaikki tämä oli mahdollista, koska Jumalan sanan täsmällinen tieto auttoi minua riisumaan pois vanhan rikollisen persoonallisuuteni ja pukemaan ylleni uuden kristillisen persoonallisuuden, joka on uudistunut Jehova Jumalan kuvan ja kaltaisuuden mukaan. – Kolossalaisille 3:9, 10.
Minun tapauksessani ’Jumalan sana’ todella oli ’terävä ja voimaa uhkuva’, niin että se sai minut jättämään menneisyyteni ja muutti minut lakia noudattavaksi yhteiskunnan jäseneksi ja Jumalan valtakunnan hyvän uutisen saarnaajaksi. (Heprealaisille 4:12) Kaikki kiitos Jehovalle, ”hellän armon Isälle ja kaiken lohdutuksen Jumalalle”. – 2. Korinttolaisille 1:3. – Nimetön kirjoittajan pyynnöstä.
[Huomioteksti s. 18]
Eräänä yönä rikollinen urani huipentui murhaan
[Huomioteksti s. 19]
Joko lopetan Raamatun tutkimiseni tai antaudun poliisille
[Huomioteksti s. 20]
Poliisi ei voinut uskoa sitä todeksi. Harva antautuu vapaaehtoisesti – varsinkaan tehtyään murhan!
[Huomioteksti s. 21]
Meidän sallittiin jakaa sellistä selliin raamatullisia traktaatteja