Seitsemän vuotta kommunistisen Kiinan vankiloissa – silti lujana uskossa!

SEITSEMÄN vuotta on pitkä aika vietettäväksi koppivankeudessa. Onko elämässä mitään, mihin uskot niin lujasti, että haluaisit kestää tällaisen koettelemuksen uskosi puolesta, kun sovitellen saattaisit päästä vapauteen? Ihmisellä, joka haluaa ennemmin kestää vuosia vankeudessa kuin kieltää uskonsa, on varmasti luja usko. Mutta mitä hän voi tehdä mielensä askarruttamiseksi ja pysyäkseen lujana uskossa noina betonikoppinsa pitkinä yksinäisinä vankeusvuosina?

Suuri kiinnostus sellaisen henkilön kokemuksia kohtaan, joka oli elänyt tämän kaiken, veti 34 708 henkeä New Yorkin Yankee-stadionille 30. päivänä lokakuuta klo 10. He olivat saaneet tietää kokouksesta korkeintaan neljä päivää aikaisemmin, mutta kuitenkin heitä oli läsnä kaikkialta Yhdysvaltain koillisosista, joitakuita jopa Kanadasta, Kaliforniasta ja Floridastakin.

He tulivat kuulemaan miestä, jonka harvat heistä tunsivat muuten kuin nimeltä Stanley Ernest Jones. He tulivat, koska hän oli heidän kristillinen veljensä ja koska hänet oli juuri vapautettu kommunistisen Kiinan vankilasta. He uskoivat, että se, mitä hän heille kertoisi, olisi hengellisen voiman lähde, voiman, mitä he itse tarvitsisivat säilyttääkseen nuhteettomuutensa Jumalan silmissä edessä olevina vaikeina aikoina. He tulivat myös sen tähden, että se tarjosi heille tilaisuuden osoittaa sitä lämmintä rakkautta, mitä he tunsivat Jehovan palvelijaa kohtaan, joka oli kestänyt niin pitkän koetuksen.

Lauantaiaamu 30. lokakuuta oli sarastanut kirkkaana ja koleana lämpötilan ollessa vain +3 astetta. Kuulijat, jotka täyttivät Yankee-stadionin koko alimman ja keskikerroksen, olivat varustautuneet huovin ja termospulloin kylmyyttä vastaan. He muodostivat hyvin hiljaisen ja vakavan kuulijakunnan. Puhujan ensimmäiset sanat osuivat heidän sydämeensä:

”Veljet, kun olen ollut yksinäissellissä seitsemän vuotta enkä ole voinut puhua kenellekään Jehovan todistajalle, niin on erittäin liikuttavaa olla täällä näin monien joukossa ja puhua teille tänä aamuna. Edellisen kerran olin näin monen veljen joukossa vuonna 1946, jolloin olin Clevelandin konventissa.”

LÄHETYSTYÖ ŠANGHAISSA

Veli Jones vei sitten kuvauksessaan kuulijansa Šanghaihin, Kiinaan, minne hänet ja hänen toverinsa Harold King lähetettiin lähetystyöntekijöiksi vuonna 1947, kun he olivat suorittaneet Vartiotornin Gilead-koulun kurssin. Kiinalaiset olivat ystävällisiä ja suhtautuivat suopeasti heidän evankeliuminpalvelukseensa. Mutta Kiina oli sisällissodan kärsimyksissä elävä maa, ja vuoden 1949 lopulla olivat kommunistijoukot saavuttaneet Šanghain rannikkokaupungin. Kun nämä kaksi lähetystyöntekijää eräänä yönä olivat vuoteessa, he kuulivat laukaustenvaihdon lähenevän ja sitten vähitellen lakkaavan. Katsoessaan ulos seuraavana aamuna he näkivät kommunistisotilaita kaduilla. He olivat ”bambuesiripun” takana!

Muihin uskontokuntiin kuuluvia lähetyssaarnaajia lähti Kiinasta sadoittain. Mitä nämä Jehovan todistajat tekisivät? ’Niin, mitä me tekisimme tällaisessa tilanteessa?’ ajattelivat läsnäolijat kuunnellessaan veli Jonesin seuraavia sanoja.

”Meidän oli siis ratkaistava, mitä tekisimme. Jäisimmekö auttamaan veljiä, vai pakenisimmeko, niin kuin monet muut ulkomaalaiset tekivät? Me emme epäröineet ratkaisun teossa. Me aioimme jäädä, koska olimme tulleet rakastamaan noita veljiä. Me tiesimme monet epäkypsiksi, ja me ajattelimme, että jos lähtisimme pois, niin me olisimme samanlaisia kuin paimenet, jotka pakenevat lauman luota ensimmäisen vaaran merkin nähdessään.

”Työmme menestyi jatkuvasti, ja meillä oli vapaus noin kaksitoista kuukautta. Sitten vuonna 1951 meidät kutsuttiin poliisiasemalle ja meille sanottiin: ’Te ette saa kulkea talosta taloon saarnaamassa.’ Saimme yhä saarnata Valtakunnansalissa ja pitää raamatuntutkisteluja ihmisille, mutta emme tehdä ’talosta-taloon-työtä’. Kerroimme tästä kiinalaisille veljillemme ja olimme hyvin iloisia havaitessamme heidän vastauksensa olevan: ’Tämä määräys koskee teitä, jotka olette ulkomaalaisia, se ei koske meitä. Me jatkamme saarnaamistyötä, ja jos me ehkä voimme löytää joitakuita kiinnostuneita, niin te voitte opettaa heitä sitten raamatuntutkistelussa.’ Ja näin me juuri teimme. Sen sijaan että työ olisi vähentynyt, työmme siis veljiemme innon takia kasvoi jatkuvasti viranomaisten suureksi hämmästykseksi.”

VAIKEUDET LISÄÄNTYVÄT

Vuonna 1955, veli Jones sanoi, heidän pieni salinsa oli liian ahdas, ja heidän kokouksiaan varten vuokrattiin suurempi rakennus. Mutta kun he yrittivät käyttää sitä ensimmäisenä sunnuntaina, niin poliisi esti heidät sanoen: ”Teillähän on sali, pysykää siellä.” Hallitus oli selvästi päättänyt lopettaa lisäkasvun.

Kaikkialla lietsottiin kommunismin oppeja, tehtaissa, virastoissa, kouluissa, sairaaloissa ja asuntokortteleissa sekä kaduilla. Poliittiset komiteat järjestivät viikoittain kokouksia kommunististen oppien juurruttamiseksi. Aloitettiin ”oikaisuliike”, jonka tarkoitus oli oikaista väärä ajattelu ja väärät menettelyt. Tämä ei merkinnyt ainoastaan ihmisten saamista ajattelemaan edistyvästi ja parantamaan työtapojaan, vaan nimenomaisemmin heidän vanhojen poliittisten katsantokantojensa hävittämistä ja kommunistisen järjestelmän uusien aatteitten omaksumista niiden sijaan. Työmiehiä käskettiin arvostelemaan toisiaan sekä itseään. Kaikki aikaisemmat huomautukset, jotka eivät olleet suosiollisia kommunistihallitukselle, piti avoimesti tunnustaa. Työmiehiä painostettiin antamaan ilmi toisia, ja näitä ahdistettiin sitten jatkuvasti, kunnes he lopulta myönsivät puhuneensa väärin ja tunnustivat katuvansa.

Mutta miten kävi niiden, jotka sanoivat olevansa kristittyjä? Monet kirkot määrättiin katkaisemaan yhteytensä ulkomaihin. Jotkut papit poistettiin kirkoista ja toiset määrättiin käymään erityisillä kursseilla, joilla he oppivat kommunistista politiikkaa. Näin he kehittivät ”isänmaallisen” kirkkoliikkeen ja kirkkojärjestön.

”Mutta vaikka me Jehovan todistajat olimme kaiken tämän keskellä, niin me emme voineet osallistua siihen. Veljemme tiesivät sen ja pysyivät erossa. Olihan Jeesus Kristus sanonut meille, että me emme ’ole maailmasta’ niin kuin hänkään ei ollut maailmasta. Jos tulisimme ’maailman ystäviksi’, niin olisimme ’Jumalan vihollisia’. – Joh. 17:16; Jaak. 4:4.

”Vaikeutemme saarnaamisessa lisääntyivät siis, ja nämä poliittisen komitean jäsenet veivät usein talosta taloon kulkevia veljiä poliisiasemalle. Alussa heidät päästettiin vapauteen tunnin tai parin päästä, mutta sitten tuli aika, jolloin kolme kristittyä sisartamme pidätettiin neljäksi päiväksi. Odotimme jännittyneinä, miten kiinalaisveljemme suhtautuisivat tähän, ja iloitsimme, kun he tulivat pois riemuiten siitä, ’että olivat katsotut arvollisiksi kärsimään häväistystä Jeesuksen nimen tähden’. (Apt. 5:41) He päättivät jatkaa saarnaamista siitä huolimatta. Neuvoimme heitä huolellisesti karttamaan vaikeuksia mikäli mahdollista, mutta he olivat mielestään varmoja, että voisivat kestää mitä tapahtuisikin.

”Sitten vietiin sisar Nancy Yuan talosta-taloon-työstä poliisiasemalle ja pidätettiin. Hänellä oli neljä lasta, joista yksi ainoastaan vuoden vanha. Menin asianajajan luo hakemaan apua, ja hän sanoi: ’Me emme voi tehdä mitään. Jos asia on poliisin käsissä, me emme voi sekaantua siihen.’ Sisaren äiti lähetti hänelle Raamatun, mutta se palautettiin. Tämä sisar oli pidätettynä neljä vuotta, ennen kuin hänet lopulta vietiin oikeuteen ja tuomittiin. Mikä hänen tuomionsa oli, sitä en tiedä. Eräs toinen sisar, koulun opettaja, samoin neljän lapsen äiti, pidätettiin niin ikään.”

Myötätunnon kohaus kuului stadionilta näitä tapahtumia kuultaessa.

Veli Jones kertoi yrityksistään käydä Jehovan todistajain kansainvälisessä konventissa New Yorkissa 1958, mutta Kiinan hallitus hylkäsi selityksittä hänen anomuksensa. Tuon konventin jälkeen eräs veli matkusti Hongkongista Šanghaihin katsomaan heitä, mutta häneltä evättiin maihinnousu. Veljet saivat tulla vain lähelle hänen laivaansa pienellä lautalla, heiluttaa kättään hänelle ja huutaa tervehdyksen eikä mitään muuta. Hän oli viimeinen veli Kiinan ulkopuolelta, jonka he näkivät vuosiin.

LÄHETYSTYÖNTEKIJÄT PIDÄTETÄÄN

”Kun me eräänä aamuna valmistauduimme aamiaiselle”, hän jatkoi, ”veli King katsoi ikkunasta ja näki eräitten poliisien juoksevan sivukadulle. Hän sanoi: ’Minnehän he ovat menossa?’ Sitä meidän ei tarvinnutkaan kauan aprikoida, koska he jo hetkisen päästä takoivat oveamme. Ja kun avasimme oven, he seisoivat siellä pistoolit ojossa oikein gansterien tyyliin ja käskivät meitä nostamaan kätemme ja panivat ne rautoihin. Sitten he tarkastivat koko huoneistomme, panivat Vartiotorni-seuran kirjallisuuden säkkeihin ja veivät meidät yksityisautoilla pidätyspaikkaan. Siellä minut pantiin selliin, missä minua pidettiin yksin koko aika.”

Nyt veli Jonesia alettiin kuulustella, ja häntä syytettiin Harold Kingin kanssa ’taantumuksellisista toiminnoista Kiinan kansan hallitusta vastaan’. Syytteeseen sisältyi kaksi erikoiskohtaa. Ensiksi: heidän oppinsa ja saarnaamistoimintansa. Toiseksi: heidän henkilökohtaiset lausuntonsa, mitä he olivat esittäneet ihmisille yhdeksänä edellisenä vuotena. Poliisi oli ilmeisesti kaiken aikaa koonnut todistusaineistoa heitä vastaan. Veli Jones kertoi heidän menetelmätavoistaan:

”He paheksuivat Jumalan valtakunnan saarnaamista ainoana toivona. He sanoivat puhdistaneensa Kiinasta vanhat imperialistit ja maan olevan nyt kansan käsissä. Kansan tuli nyt liittyä rakentamaan uutta Kiinaa ja ’uutta maailmaa’. Ja niin he vaativat, että jokaisen piti osallistua siihen ja että ’jos te opetatte puolueettomuutta, niin olette hallitusta vastaan’. He sanoivat, että Valtakunnan saarnaaminen oli kumouksellista. En tiedä, ajattelivatko he voivansa pidättämällä meidät pysähdyttää tämän Valtakunnan sanoman leviämisen ja tehdä tyhjäksi Jumalan päätöksen perustaa tämän Valtakunnan hallitus kaikkialle maailmaan, mutta sen me tiedämme, ettei mikään hallitus, ryhtyköönpä se mihin toimenpiteisiin hyvänsä Jumalan palvelijoita vastaan, voi estää Jumalan valtakuntaa leviämästä kaikkeen maahan ja tuhoamasta kaikkia vihollisiaan. Me tiedämme, että päivä, jona se tämän tekee, on nyt käsillä. Miten naurettavalta näyttääkään, että 650-miljoonainen kansa ajattelee 50 Jehovan todistajan olleen uhka, mikä vaati tällaisen toimenpiteen!”

Kommunistisen Kiinan hallituksen asenteen tyhmyys herätti naurua kuulijakunnassa. Veli Jones jatkoi kuvaillen, miten häneltä yritettiin saada tunnustus tarjoamalla lievempää tuomiota.

”Heidän menettelytapansa oli tunnustuksen vaatiminen. Sanoin heille, että en tiedä tehneeni mitään rikosta. Mutta he sanoivat: ’Ajatelkaa entisiä rikoksianne.’ Tarkoitus oli saada minut ajattelemaan: ’Olenkohan minä todellakin tehnyt jotain pahaa? Olenko rikkonut lakia?’ He ajattelevat, että ehkä vanki tuntee olevansa syypää jossain kohdassa ja puhuu siitä, ja siten he saavat tietää jotain, mitä eivät ole tienneet. Siksi he antavat hänelle ajatteluaikaa. Jollei hän esitä mitään, niin he saattavat sanoa jotain. Minulle he sanoivat: ’Te parjasitte kiinalaisia sanomalehtiä.’ Mutta milloin? Miten? He eivät sano. He haluavat minun ajattelevan jotain sellaista. Sitten heidän on jonkin ajan kuluttua otettava se esille. He sanoivat minun parjanneen kiinalaisia sanomalehtiä, kun ne ilmoittivat, että Amerikan sotajoukot kävivät bakteerisotaa Koreassa.

”Nyt muistan, että vuosia sitten ilmoitettiin, että Pohjois-Koreasta oli löydetty rotta, joka oli bakteerien saastuttama. Silloin sanottiin tämän olevan todistus siitä, että amerikkalaiset olivat pudottaneet tämän rotan Pohjois-Koreaan levittääkseen bakteereita kansan keskuuteen. Kun joku kertoi minulle tämän, olin luultavasti sanonut: ’Tuo kuulostaa minusta propagandalta.’ Mutta nyt he halusivat minun tunnustavan, että se mitä sanoin oli parjaus ja rikos.

”Olin myös pitänyt raamatuntutkistelua eräälle naiselle, ja hän kysyi minulta kerran juuri ennen tutkistelua, olinko koskaan ollut Hongkongissa. Sanoin, etten ollut. Hän sanoi: ’Olen kuullut sen olevan erittäin kaunis paikka. Ehkä minä menen sinne joskus lomalle.’ Noiden muutamien viattomien sanojen vuoksi poliisi halusi nyt sanoa, että tuo henkilö on tyytymätön elämään mantereella, tyytymätön hallitukseen, haluaa päästä pois ja on sen tähden hallitusta vastaan. Vapaassa maassa ei totisesti ketään vangittaisi tällaisten asiain vuoksi, joita me nimittäisimme pelkästään ’puhevapaudeksi’.

”Mutta heillä täytyi olla syy kiinalaisten veljiemme pidättämiseen ja järjestömme lopettamiseen, ja siksi he tekivät syytöksiä Seuraa vastaan. He sanoivat, ettei Vartiotorni-seura ole uskonnollinen järjestö, vaan ’Yhdysvaltain hallituksen väline’, että Seuran presidentti on ’imperialismin asiamies’ ja että minua ei lähetetty Kiinaan saarnaamaan, vaan vastustamaan kommunismia. He kirjoittivat nämä asiat kysymys-ja-vastaus-lomakkeeseen pannen väliin joitakin vastauksiani ja joitakuita, jotka he halusivat minun sanovan, ja sitten he lukivat sen minulle. En tietenkään ollut valmis allekirjoittamaan sitä. He sanoivat minulle: ’Menkää huoneeseenne ja ajatelkaa sitä.’ Noin viikkoa myöhemmin minut herätettiin yöllä ja vietiin takaisin kuulusteluhuoneeseen, ja he alkoivat lukea jälleen tätä paperia. Mutta minä tein täysin selväksi, että Vartiotorni-seura on uskonnollinen järjestö, joka saarnaa Jumalan valtakunnan hyvää uutista. He lähettivät minut takaisin huoneeseeni ajattelemaan jälleen ja antoivat minulle paperiliuskan ja pyysivät minua kirjoittamaan nämä asiat itse. Kirjoitin sen sijaan esityksen Seuran ja oman Šanghaissa suorittamamme työn puolustukseksi, ja ojensin sen heille. He olivat erittäin vihaisia, mutta eivät pyytäneet minua enää koskaan allekirjoittamaan sitä paperia.”

Neljän kuukauden kuluttua veli Jonesille sanottiin, että hänet viedään kuudeksi kuukaudeksi ”kauniissa puutarhassa” olevaan ”miellyttävään kotiin”, joten hän pystyy ajattelemaan. Mutta siellä alkoi joka aamu kello viisi läheisillä pelloilla oleva kovaääninen mylviä musiikkia, puheita ja opetuksia kodeissaan ja pelloilla oleville maanviljelijöille. Tätä jatkui kello 21:een illalla. Kuuden kuukauden kuluttua hänen terveytensä alkoi horjua, ja hän oli iloinen saadessaan palata Šanghain melko kolkkoon pidätysselliin. Nyt alkoi kiihkeän ”poliittisen valistuksen” vuosi, kun hänen ”opettajansa” ovelasti korosti kapitalististen kansojen vääryyksiä ja epäkohtia ja esitti kommunismin ihmisen pulmien ratkaisuksi. Mitä veli Jones ajatteli tuona aikana?

”Kun kuuntelin tätä, niin tavallisesti ajattelin: Te tosin näette virheet ja puutteet, muutoksen tarpeen, mutta teillä ei ole ratkaisua niihin. Minä näen, että teilläkin on vikanne. Te teette omia rikoksianne, ja ihminen tarvitsee vapautusta teistä samalla tavalla kuin hän tarvitsee sitä kenen muun käsistä hyvänsä. Ja niinpä, kun hän puhui, tapani oli ajatella Valtakuntaa tosi toivona. Sellainen opettaminen ei näin ollen koskaan tunkeutunut mieleeni. Koska Jumalan valtakunnan tuntemus vahvisti minua ja minä olin varma siitä enkä koskaan epäillyt sitä hetkeäkään, minua ei voitu järkyttää, ja olen varma, ettei teitäkään olisi voitu, vaikka maailman ihmisiä voidaankin.

”Kaiken tämän keskellä oli aikoja, jolloin yritin saarnata. Halusin aina kiihkeästi tehdä sitä, mutta milloin ikinä yritin puhua Raamatusta, he heti pysähdyttivät minut. Eräs mies sanoi olevansa uskonnon ja Raamatun tuntija. Ajattelin, että voisin paremmin selittää hänelle ja että hänen sydämessään oli jotain hyvyyttä. Mutta hän muuttui heti paikalla ja sanoi: ’Älkää saarnatko minulle!’ ja tuli vallan vihaiseksi. En siis yrityksistäni huolimatta voinut saarnata noissa paikoissa olleille kommunisteille. Mutta tunsin aina tyytyväisenä: ’Hyvä, minä olen yhä todistaja, saarnaan tai yritän yhä saarnata’, ja se antoi jälkeenpäin mieluisan tunteen. Tiedän, että kun sinä menet talosta-taloon-työhön ja saarnaat eikä kenties kukaan kuuntele, niin sinusta tuntuu samalta jälkeenpäin; olet yrittänyt, olet yhä todistaja kaikesta huolimatta.”

KOMMUNISTIEN KUULUSTELU

”Oltuani kaksi vuotta vankilassa ja juuri ennen kuin minut vietiin oikeuteen, minulle sanottiin: ’Voitte saada asianajajan auttamaan itseänne, mutta hänen ei sallita puolustaa teitä.’ He sanoivat: ’Hän voi pyytää oikeudelta lievennystä, ja oikeus kuulee häntä.’ Minut vietiin ensin asian valmistelukuulusteluun. Keitään kuulijoita ei ollut läsnä, eikä asianajajani ollut oikeudessa. Seuraavana aamuna meidät vietiin oikeuteen, ja siellä istui noin kahdeksankymmentä henkeä. Minua ei pyydetty tunnustamaan syyllisyyttäni eikä syyttömyyttäni. Tuomari vain kyseli minulta. Hän teki minulle seuraavankaltaisia kysymyksiä: ’Lähettikö imperialistinen elementti Nathan Knorr teidät Kiinaan? Järjestittekö te ryhmiä suorittamaan maanalaista toimintaa, jos kirkkonne lopetettiin? Lähetittekö te Hongkongiin luettelon ihmisten nimistä, jotta he saisivat lehden Vartiotorni?’

”Vastasin mainiten vain tosiasiat. Olin valmistautunut ottamaan vastaan minkä tuomion tahansa he antaisivat. Tiesin asian olevan kokonaan Jehova Jumalan käsissä, joten en murehtinut. Tunsin itseni vapaaksi, tunsin, että Jehova Jumala valvoi asiaa ja seuraukset olisivat hänen tahtonsa mukaiset.

”Seuraavana aamuna meidät vietiin takaisin oikeuteen, ja tuomari luki tuomion. Harold Kingin piti saada viisi vuotta vankeutta, minkä jälkeen hänet piti karkotettaman maasta. Minun piti saada seitsemän vuotta ja sitten minutkin piti karkottaa.”

PITKÄT VUODET VANKILASSA

”Šanghain kaupunginvankila on suunnaton rakennuskompleksi. Siihen kuuluu yhdeksän suurta vankilarakennusta, joihin kuhunkin voidaan panna vähintään tuhat vankia. Kaiken äärimmäinen kolkkous teki minuun ikävän vaikutuksen. Vangit eivät olleet vanginvaatteissa, vaan heillä oli omat pukunsa, ja vuosien mittaan he paikkasivat niitä niin, että monien vankien alkuperäinen vaate oli hävinnyt, ja niin he kuljeskelivat vankilassa paikatuissa ryysyissään. Tämä oli hyvin surkea, masentava näky, varsinkin kun ilma oli kuuma ja vangit marssivat ympäri liikunnan vuoksi tai pikemminkin laahustivat ympäri – he näyttivät olevan pelkkää luuta ja nahkaa.

”Vankilassa oli pitkä käytävä, jonka molemmin puolin oli joukko selleihin johtavia kalteriovia. Sellit olivat kuin suuria seinäkaappeja. Niissä ei ollut ikkunaa eikä muuta aukkoa kuin kalteriovi. Selli oli noin 2,5 metriä pitkä, 1,5 metriä leveä ja 2,5 metriä korkea. Siinä oli puulava, mikä vei suurimman osan lattia-alasta ja jätti juuri sen verran tilaa, että oven voi avata. Yöksi minun oli levitettävä makuuvaatteeni tälle lavalle ja nukuttava sillä. Vaikka se olikin alussa epämukavaa, niin en voinut asiaa auttaa ja asuttuani sellissä jonkin aikaa totuin siihen hiukan. Tulin tuntemaan joka ainoan halkeaman seinässä ja jokaisen kuhmun lattiassa. Aloin tuntea oloni kotoiselta, niin että kun minut myöhemmin muutettiin toiseen koppiin, aloin tuntea oloni vähän oudoksi, ja minun piti tottua uuteen kotiini.

”Kesäaikaan paikka oli sietämättömän kuuma, ja luteet vaivasivat minua neljä ensimmäistä vuotta niin, että nukkuminen oli kovin vaikeata. Joskus aloin unettomuuden ja kuulustelun vuoksi tuntea huimausta, joten minun oli saatava lääkehoitoa. Mutta se meni ohi. Talvella oli purevan kylmää. Lämmitystä ei ollut, ja minun oli pantava paljon vaatetta päälle – niin kuin teidän on pitänyt tehdä tänä aamuna. Panin tavallisesti ylleni paksut villaiset alusvaatteet ja saatoin vielä vetää niiden päälle neljä villapaitaa, pehmustetut liivit ja pehmustetun takin, ja sittenkin minulla oli toisinaan kylmä.”

PÄÄPULMA: AIKA

”Minulla oli aikaa kovin paljon. Pyysin vartijalta Raamattua. Hän häkeltyi. Hän ei halunnut myöntää eikä kieltää. Juuri siihen aikaan tuli eräs Englannin hallituksen edustaja vierailulle luokseni, ja minä kysyin häneltä, haluaisiko hän lähettää minulle Raamatun. Hän lupasi, mutta minä en saanut sitä koskaan.

”Mieleeni alkoi tulla useita raamatunkohtia, ja minä kirjoitin ne tavallisesti muistiin. Muistan usein ajatelleeni 1. Piet. 4:12, 13:a: ’Älkää oudoksuko sitä hellettä, jossa olette ja joka on teille koetukseksi, ikäänkuin teille tapahtuisi jotakin outoa, . . . iloitkaa, sitä myöten kuin olette osallisia Kristuksen kärsimyksistä.’ Tämä raamatunpaikka tuotti minulle mielihyvää, koska toisinaan ihminen saattoi pitää outona, että hän joutui niin suuriin vaikeuksiin ja että häntä syytettiin hyvää uutista koskevista asioista ja joistakin häntä itseään koskevista asioista. Kaikki nämä syytökset voivat heikentää häntä. Mutta Raamattu antoi minulle varmuutta ja sanoi minulle: Älä pidä sitä minään outona vaan iloitse siitä.

”Ja toinen raamatunpaikka, Ilm. 2:10: ’Älä pelkää sitä, mitä tulet kärsimään. . . . perkele on heittävä muutamia teistä vankeuteen, . . . teidän on oltava ahdistuksessa kymmenen päivää. Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle elämän kruunun.’ Tämä raamatunpaikka antoi minulle rohkeutta. Se ensiksikin vakuutti minulle, ettei Jumala ole tyytymätön minuun vaan Perkele. Hän heittää Herran kansaa vankilaan, eikä meidän pidä pelätä mitään, mitä hän voi tehdä. Loppujen lopuksi me vain saamme ahdistusta ’kymmenen päivää’. Toisin sanoen, se on päättyvä. Kaikki loppuu aikanaan. Siksi me kestämme, Jumala vie meidät sen läpi.

”Tapani oli myös ajatella 1. Piet. 1:7:ää, joka puhuu siitä, että uskon koetus on kultaa kallisarvoisempi. Ja vankilassa se on uskomme koetus. Onko Jumala aina kanssamme? Selviydymmekö me loppuun asti? Ottaen huomioon nämä raamatunkohdat ajattelin selviytyväni. Ja tiedän, että kuka tahansa tällaisessa tilanteessa saisi lohtua ja varmuutta näistä raamatunkohdista.”

PÄIVÄN TEKSTI, RUKOUS, LUKEMINEN

”Kun olin kirjoittanut riittävästi raamatunpaikkoja, valitsin niistä aina yhden päivän tekstiksi, jäljensin sen ja pidin sen jollain näkyvällä paikalla, niin että saatoin harkita sitä koko päivän.

”Tähän aikaan sain kiinalaisia sanomalehtiä, joissa ilmoitetaan kuukalenteri, joten saatoin tietää uudenkuun ajan. Tästä voin päätellä Kristuksen kuoleman viettoajan. Kun ajattelin muistonvieton alkavan seurakunnissa, tapasin istua kopissa, rukoilla Jumalaa ja sitten kerrata mielessäni kaikki muistonvieton yhteyteen kuuluvat raamatunkohdat. Ajattelin, miten nyt veljemme kokoontuvat ja miten kaikkien seuraavien 24 tunnin kuluessa seurakunnat viettävät muistoateriaa. Tämä kaikki auttoi minua pitämään mieleni Valtakunnassa ja veljissä, sai minut tuntemaan itseni yhdeksi heistä, koska yksi niistä seikoista, joita eniten kaipasin, oli veli – joku, jolle voisi puhua ja joka antaisi minulle hiukan elvykettä Jumalan sanasta.

”Sain myös muutamia sanomalehtiä sisareltani Englannista, ja nämä lehdet sisälsivät joskus jonkin raamatuntekstin. Eräässä lehdessä oli tavallisesti papin kirjoittama saarna. Luin aina tämän saarnan siinä toivossa, että löytäisin joitakin raamatunpaikkoja. Mutta on hämmästyttävää, miten tämä mies saattoi kirjoittaa koko saarnan lainaamatta kertaakaan raamatunkohtaa.

”Yksi raamatunpaikka, jonka löysin eräästä lehdestä, antoi minulle aika lailla lohdutusta moniksi kuukausiksi eteenpäin. Se oli Room. 12:12, jossa sanottiin lehdessä olleen käännöksen mukaan: ’Olkaa toivossa iloiset, ahdistuksessa lujat, rukouksessa kestävät.’ Pidin sitä hyvin sopivana. Vaikka tilanteeni saattoikin toisinaan näyttää toivottomalta – kun oli jäljellä monta vuotta vankeutta – niin kuitenkin edessä oli toivo, Valtakunnan toivo. Jos kuolisin, oli ylösnousemustoivo. Ei tarvinnut siis olla murheellinen. Tämä raamatunpaikka sanoi minulle: Ole toivossa iloinen. Mitä enemmän ajattelin tätä toivoa, sitä onnellisemmaksi tunsin itseni. Tunsin olevani vahvempi, ja vaikeudet hävisivät. Ja tällä tavalla minä sitten saatoin toteuttaa, mitä siinä sanottiin: Ole ahdistuksessa luja.

”Olisin päässyt pois aikaisemmin, jos olisin yrittänyt olla mieliksi, sovitella yhdessä ja toisessa asiassa. He sanoivat aina, että he haluaisivat alentaa tuomiota, jos tekisin myönnytyksiä. Mutta ymmärsin, etten voinut tehdä näitä myönnytyksiä. Jos olisin tehnyt yhden pienen myönnytyksen, he olisivat halunneet toista, kunnes lopulta olisin puhunut veljiäni vastaan. Mutta me emme voi menetellä siten, joten on parasta olla aloittamattakaan. Olkoot tyytymättömiä. Minun täytyi olla luja ja odottaa Jehovan vapautusta. Saatoin olla luja, jos noudatin seuraavaa neuvoa ja olin ’rukouksessa kestävä’.

”Ollessani vankilassa saatoin alussa palavasti rukoilla Jehova Jumalaa. Mutta kun ei ole toisia veljiä kannustamassa ja kun aika rientää, saattoi tulla mieleen ajatus, että rukous oli toistamista eikä niin ollen tehokas. Saattaa tulla halu laiminlyödä se. Tällaista voi tapahtua näin monen vuoden aikana. Mutta tämä raamatunpaikkahan sanoi: ’Ole rukouksessa kestävä; jatka sitä, sinun rukouksesi ovat tehokkaita, ja ne voivat vahvistaa sinua.’ Ja ne vahvistivat. Ne pitivät minut vireessä, kun tunsin masennusta.

”Silti minulla oli suuri pulma siinä, miten täyttäisin aikani. Kun nousin puoli kuusi aamulla, koko päivä oli edessäni. Heillä oli tapana antaa minulle joitakin lehtiä luettavaksi, mutta ne olivat täynnä politiikkaa; minä en lukenut niitä. Siksi päätin saada, mikäli mahdollista, joitakin oppikirjoja, joita voisin tutkia. Sain joitakin matematiikan ja sähköopin alalta ja aloin puuhata niiden parissa. Raamattu käskee meitä ajattelemaan asioita, jotka ovat hyviä, hyödyllisiä, rakentavia ja vanhurskaita. (Fil. 4:8) Tällaisia ovat tietysti hengelliset asiat. Mutta periaatteessa saatoin havaita näidenkin kirjojen tutkimisen hyväksi ja hyödylliseksi. Ne estivät minua ajattelemasta sellaista, mikä ei ollut tervettä ja rakentavaa. Ja vaikken myöhempinä vuosina käyttäisikään saamaani tietoa, niin minä voin ainakin pitää mieleni työssä. Ja niin minä opiskelin ahkerasti ja ponnistelin ymmärtääkseni ja havaitsin saamani tiedon antavan mielelleni aika lailla harjoitusta. Nautin siitä perusteellisesti. Syvennyin lopulta matematiikan ja sähköopin pulmiin siinä määrin, että aloin huomata raamatuntutkisteluni jäävän vähemmälle. Minun piti siis palata raamatunpaikkoihini. Toisinaan yritin kääntää raamatunkohtia kiinaksi vain harjaannuksekseni ja etten koskaan laiminlöisi Jumalan sanaa.

”Sain kirjeitä kotoani kerran kuussa. Tapani oli kertoa heille, mitä olin saanut, ja he kertoivat minulle, mitä olivat lähettäneet, ja tällä tavalla me tiesimme, että kaikki saapui perille, tai jos se pidätettiin, minä tiesin senkin.”

KIINALAISET JEHOVAN TODISTAJAT

Jehovan todistajat ympäri maailman olivat kiinnostuneita tietämään, mitä oli tapahtunut heidän kiinalaisille veljilleen ja sisarilleen lähetystyöntekijöitten pidätyksen jälkeen. Veli Jones ilmoitti nyt kokoukselle, mitä tietoja hänellä oli.

”Tiesin eräitä veljiä pidätetyn. Yritin aina päästä näkemään heitä, ja kun minusta otettiin valokuva, näin siellä kolme sisartamme, joista yksi oli se sisar, joka oli pidätetty neljä vuotta aikaisemmin. Tämä sisar oli ollut pidätettynä neljä vuotta, ja sen sijaan että hänet olisi sitten vapautettu, niin kuin voisitte luulla, he lähettivät hänet oikeuteen, tuomitsivat hänet, ja hän oli yhä vankilassa. Oli hyvä nähdä nämä sisaret. Me emme voineet puhua, mutta saatoimme ainakin hymyillä. Minua rohkaisi se, että he olivat yhdessä ja voivat puhua toisilleen. Sain myös eri tavoilla kuulla, että siellä oli kaikkiaan viisi muuta veljeämme ja että he pysyivät yhä lujina uskossa ja olivat yhä toivon ja ilon täyttämiä sekä että he halusivat kiihkeästi tietää jotain minusta ja veli Kingistä. Olen varma, että nuo veljet ovat vielä tänäkin päivänä lujia totuudessa ja säilyttävät nuhteettomuutensa.”

Läsnäolijat ottivat tämän ilahduttavan uutisen vastaan voimakkain kättentaputuksin, ja erään toisen tapauksen kertominen aikaansai myös suosionosoituksia. Veli Jones sanoi heille:

”Sellistäni saatoin katsella käytävän ikkunasta alla olevaan pihaan. Kun vangit saapuivat vankilaan tai lähtivät sieltä, sain usein nähdä heidät. Eräänä päivänä tulin aivan sattumalta katsoneeksi tuosta ikkunasta ja näin vangin kävelevän pois suuri laatikko olkapäällään. Sitten seurasi toinen ja vielä kolmas, ja minä ajattelin itsekseni: ’Olen nähnyt nuo laatikot ennenkin, tunnen ne, ne kuuluvat Harold Kingille.’ Ja laatikoitten jäljessä käveli Harold King vapauteen.

”Olin kovin mielissäni. Aloin luonnollisesti ajatella: ’Mitähän minulle tapahtuu? Laskevatkohan he minut pian vapauteen?’”

VIIMEISET KAKSI VUOTTA

Kiinalaiset viranomaiset alkoivat jälleen käyttää psykologista painostusta. Veli Jones siirrettiin ensin siihen koppiin, missä Harold King oli ollut, toisessa selliryhmässä. He alkoivat kiinnittää häneen huomiota, järjestivätpä hänelle mahdollisuuksia puhua eräälle vartijalle. Mutta pian he alkoivat soluttaa politiikkaa keskusteluun, ja kun veli Jones kieltäytyi jatkamasta keskustelua, he lakkasivat puhumasta. Mutta he koettivat saada hänet uskomaan, että hän on pian vapaa. Kun hänen tuomionsa ehti kuudenteen vuoteen, niin he ilmaisivat hänelle kaikin tavoin, että hän pääsee vapaaksi. Sitten he unohtivat hänet jälleen, ja hän tiesi saavansa jäädä ainakin vielä vuodeksi. Hän sanoi:

”Tiedän mitä tapahtui. Vankilan viranomaiset olivat kirjoittaneet oikeusistuimelle kirjeen ja sanoneet olevansa tyytyväisiä käytökseeni sekä suosittelivat vapautustani, mutta oikeus ei halunnut antaa sitä. Minä en näet ollut omaisille lähettämissäni kirjeissä puhunut kommunismista. Monet kiinalaiset vangit yrittivät kirjoittaessaan miellyttää viranomaisia. He aloittivat tavallisesti kirjeensä näin:

”’Te iloitsette saadessanne tietää, että minä alan nyt muuttua. Seuraan nyt suuren johtajamme Mao Tse-tungin tekoja ja opetuksia. Kannatan kommunistihallitusta ja haluan työskennellä kansan hyväksi.’

”He yleensä kirjoittivat kaiken tämän ennen kuin sanoivat mitään perheestä. Juuri tätähän heille opetettiin heidän kokouksissaan. Vangit tunsivat tosiaan kommunismin opit hyvin, mutta sillä ei ollut mitään vaikutusta heidän sydämeensä, heidän käytöksensä ei muuttunut. Tiesin tämän, koska voin huomioida sitä joka päivä, samoin vartijat. Vaikka vartijat pitivät siitä, että he kirjoittivat tällä tavalla, niin toisinaan se meni liian pitkälle, ja minä kuulin vartijain sanovan heille: ’Kun kirjoitatte kirjeitänne, niin lakatkaa kirjoittamasta sillä tavalla, koska ette kuitenkaan tarkoita sitä!’ Mutta minä en koskaan kirjoittanut mitään sellaista. Sanoin aina, että olin kiitollinen siitä, mitä sain; arvostin sitä, mutta en yrittänyt osoittaa kunnioitusta enkä miellyttää heitä. Niin sainkin jäädä sinne loppuun asti.”

Lopulta, noin kolme viikkoa ennen hänen seitsemän vuotensa loppua viranomaiset veivät veli Jonesin viidelle kiertokäynnille: tehtaaseen, kommuuniin, teollisuustuotteiden näyttelyyn, taidekeskukseen ja työläisten asuntoalueelle. Hän selitti:

”En nähnyt niissä mitään poikkeuksellista. He rakentavat aika paljon, mutta eivät ole tehneet mitään, mitä muutkin maat eivät tekisi.

”Tuli sitten 13. lokakuuta 1965, vapautuspäiväni. Luulin, että minut vapautettaisiin aamulla, mutta he pitivät minut kello 19.30:een illalla. Se merkitsee sitä, että he panivat minut kärsimään seitsenvuotisen tuomioni melkein tunnilleen päästäen minut vapaaksi vain kymmenen ja puoli tuntia aikaisemmin.”

Kun veli Jones lähti vankilasta, niin poliisi vei hänet erääseen hotelliin, ja sitten seurasi kahden päivän junamatka Kantoniin, missä hänet pantiin jälleen hotelliin – ja kaikki tämä hänen omalla kustannuksellaan. Seuraavana aamuna hänet saatettiin Kiinan ja Hongkongin väliselle rajalle. Hän kertoi, mitä siellä tapahtui:

”Olin lähellä valkoista viivaa. Englantilainen poliisi oli toisella puolella. Näin myös englantilaisen miehen tulevan viivalle ja katsovan minua. Hän alkoi empien heiluttaa kättään. Minä heilutin hiukan empien vastaan. En tuntenut häntä. Hän meni pois ja tuli sitten takaisin, tällä kertaa veli Charlesin kanssa, jonka heti tunsin. Englantilaiset viranomaiset sanoivat noille veljille: ’Tulkaa vastaanottamaan herra Jones. Mutta älkää astuko jalallanne tuon valkoisen viivan yli.’ Eivätkä he astuneet.”

”BAMBUESIRIPUN” TOISELLA PUOLELLA

”Minut vietiin rajan yli, ja minä olin ylen iloinen saadessani olla jälleen veljien parissa. Se oli valtava kokemus oltuani yksinäissellissä niin kauan. Tulin kuitenkin pian melko araksi, koska minulle sanottiin, että sanomalehtimiehet odottivat saadakseen tavata minut. Kaikkina noina seitsemänä vankeusvuotenani en koskaan hetkeäkään ajatellut, että minun tapaukseni mitenkään erikoisesti kiinnostaisi. Luonnollisesti tiesin veljieni olevan kiinnostuneita, ja iloitsen kovasti siitä, että te olitte kiinnostuneita, koska tiedän teidän rukoustenne auttaneen minua.

”Mutta voitte kuvitella, miltä minusta tuntui nyt, kun minun piti tavata sanomalehtimiehiä. Ymmärrätte, että seitsemän vuoden vankeus, missä on varottava huolellisesti sanojaan ja missä viattomiakin sanoja pidetään loukkauksena, panee ihmisen helposti sulkeutumaan kuoreensa ja olemaan hiljaa. Nyt olin vapaitten ihmisten keskellä, mutta ei ollut helppo heti avautua ja nauttia vapaudesta. Hongkongin veljet auttoivat minua suunnattomasti. Minulla oli myös tilaisuus olla heidän kanssaan ovelta-ovelle-työssä. Nyt sain olla työssä ovelta ovelle ensimmäisen kerran neljääntoista vuoteen.”

Nuo yli 34 000 todistajaa Yankee-stadionilla elivät uudelleen veli Jonesin kanssa hänen vapauttamistaan seuranneet päivät tuntien hänen iloaan ja useasti ilmaisten onnellisuutensa hänen puolestaan taputtaen innokkaasti käsiään. Hän kertoi, miten suurenmoista hänellä oli Japanissa, missä hän puhui 230:lle Nagojan kaupungissa ja myöhemmin noin tuhannelle Tokiossa. Hän pysähtyi ensimmäisen kerran Yhdysvalloissa Honolulussa, Havaijissa, missä jälleen tuhat veljeä tuli kuulemaan häntä. Hän esitti sen näin:

”He eivät olleet tavanneet minua koskaan aikaisemmin enkä minä ollut nähnyt heitä koskaan ennen, mutta kuitenkin he avasivat sydämensä ja ottivat minut tervetulleena vastaan, ja minusta tuntui, että olin tullut Kiinasta suureen veljien ja sisarten perheeseen. Mikä ilo ja siunaus onkaan olla uuden maailman yhteiskunnassa!”

Viivyttyään kaksi tuntia San Franciscossa, missä kaksisataa tuli tervehtimään veli Jonesia, hän saapui New Yorkin kaupunkiin. Muutokset, jotka olivat tapahtuneet sen jälkeen, kun hän kaksikymmentä vuotta sitten oli työskennellyt neljä kuukautta kokoajanpalvelijana Manhattanilla ja muutamia kuukausia Vartiotorni-seuran kirjapainossa, tekivät häneen syvän vaikutuksen. Mutta Yankee-stadionilla olevat kuulijat olivat tuskin valmistautuneet kuulemaan sitä nöyrää lausuntoa, minkä veli Jones nyt esitti suhtautumisestaan kaikkeen näkemäänsä.

”Se teki minuun vaikutuksen”, hän sanoi, ”koska en ollut seitsemään vuoteen tehnyt mitään. Noina seitsemänä vuotena saatoin tuskin saarnata lainkaan. Tulen tänne ja näen, että te kaikki olette nuo seitsemän vuotta olleet ahkeria. Te olette menneet eteenpäin saarnaten päivästä päivään. Herra on siunannut teitä ja antanut teidän lisääntyä. Kun tulen ja näen kaiken tämän, se innostaa minua ja antaa minulle kiihkeän halun päästä nopeasti mukaan ahkeraan toimintaan.

”Luonnollisesti minun täytyy ensin tutkia paljon. Minun on luettava kaikki kirjat taaksepäin aina Paratiisi-kirjaan asti. Tiedän, etten voi lukea paljon matkustellessani, mutta palaan Englantiin, ja kun olen tavannut vanhempani ensi kerran yhdeksääntoista ja puoleen vuoteen, niin ryhdyn ahkerasti tutkimaan.”

ERINOMAINEN NEUVO KAIKILLE

”Toivon, että se, mitä olen sanonut, ei ole täyttänyt teitä epäilyllä, niin että te ajattelisitte, että jos tällainen kohtaisi teitä, te ette kestäisi. Kun olin Hongkongissa, niin eräs sanomalehtireportteri sanoi: ’Minä en pystyisi mitenkään kestämään, jos joutuisin olemaan yksin. Jos minun täytyisi olla yksin seitsemän vuotta, niin kiipeäisin pitkin seiniä.’ Mutta Jehovan todistajat eivät ole sellaisia, koska meillä on jotain ajateltavaa. Meillä on sisällämme hengellistä ruokaa, joka ravitsee meitä, ja me voimme kestää lujina uskossa. Luonnollisesti meidän on ensin tutkittava. Meillä ei ole sisäistä voimaa, jollemme tutki. Parasta on siis, että tutkitte jatkuvasti Raamattuanne, käytte kokouksissanne ja vahvistatte itseänne. Ja kun sitten ahdistus tulee, niin jos se kohtaa teitä, te pystytte ’seisomaan lujina’.

”Te tunnette minun tapaukseni, koska olen selittänyt sen teille. Siinä ei ole mitään huomiota herättävää, ei mitään sankarillista. Kysymys oli vain kestämisestä, uskon säilyttämisestä Jumalaan. Ja olen varma, että tekin kestäisitte.

”Honolulussa tuli eräs sisar luokseni ja sanoi hiljaa: ’Älä loukkaannu kysymyksestäni, mutta haluaisin kysyä sinulta jotain. Etkö ollut koskaan masentunut ja murheellinen noina seitsemänä vuonna?’ Sanoin hänelle: ’Varmasti olin!’ Olin joskus ikävystynyt tuntiessani tilanteen äärimmäisen hyödyttömyyden, ajanhukan. Mieli työskentelee ja tutkii ja ihminen voi nauttia tutkimisesta kauan aikaa, hän voi ajatella asioita hyödykseen. Mutta jonkin ajan kuluttua mieli kaipaa lepoa. Silloin tulee pulma, miten käyttää mieltään. Ihminen saattaa masentua siinä tilanteessa.

”Mutta minä en tuntenut sellaisissa olosuhteissa koskaan halua löytää erilaista pääsytietä. En koskaan tuntenut halua muuttaa menetelmätapaani ja sovitella. Tiesin, että vapautus tulisi. Ja niin on, että jonkin ajan jälkeen mieli äkisti havaitsee voivansa ravita itseään jollain muulla. Tulin jälleen onnelliseksi ja ahkeraksi. Jos väsyin hiukan ja mieleni synkistyi, niin tiesin, että voittaisin sen ja tuntisin oloni paremmaksi ja elpyisin ennen pitkää.

”Tahtoisin siis sanoa: Me olemme ihmisiä. Meillä on inhimilliset tunteet, inhimilliset heikkoudet. Ei ole väärin, jos tunnemme toisinaan masennusta, koska silloinkaan, kun tunnemme masennusta, se ei vaikuta siihen, mitkä ovat tunteemme totuutta kohtaan. Meillä on silti samat toiveet. Me vain kestämme sen, ja Jumala elvyttää meidät, ja meidän on jälleen hyvä olla.

”Jotkut veljet ovat kysyneet minulta vaikutelmiani vapautumiseni jälkeen. Mitä ajattelen muutoksista täällä läntisessä maailmassa? Millainen vastakohta se on Kiinan elämälle?

”Vastakohta on suunnaton. Kiinassa ihmisiä pyydetään nyt tekemään uhrauksia, jotta uusi Kiina voitaisiin rakentaa, joten elämä on melko ankaraa, ikävää ja tarkoin valvottua. Tullessani vapaampaan maailmaan näen ihmisten olevan hyvin ja värikkäästi pukeutuneita. On elämää, tarmoa, vapaata toimintaa, vaurautta. On kuin menisi toisesta maailmasta toiseen. Alan ajatella itsekseni: Onpa kauniita autoja – eikö olisi mukava omistaa sellainen? Miellyttävät kodit – nekin olisivat mukavia – ja hyvät vaatteet, upea televisio, hieno Hi-Fi-musiikki radiosta jne. Minä huomaan siis kaiken tämän aineellisen menestyksen ja saatan nähdä niiden voivan olla ansa.

”Havaitsen selvästi, että maailmalliset ihmiset saavat onnensa näiden omistamisesta, kaikesta tästä aineellisesta, mitä heillä on. Jos ne pyyhkäistäisiin äkkiä pois, heidän onnensa menisi niiden mukana, eivätkä he voisi enää elää.

”Mutta meidän ei tietenkään pidä olla sellaisia. Kauniin auton ja noiden elämän hyvyyksien omistaminen ei ole väärin. Ne voidaan omistaa ja niistä voidaan nauttia, ja ne voivat olla täysin vaarattomia, jollemme vain koskaan tee niistä onnellisuutemme ja mielihyvämme päälähdettä. Ja tiedän, ettemme sitä teekään, jos panemme hengelliset asiat oikeaan paikkaansa, ts. etusijalle.

”Tällainen on siis vaikutelma, minkä olen saanut tultuani eri maailmaan. Näen, että on menestystä, mutta että tarvitaan myös huolellisuutta, ettei tästä menestyksestä tule kompastuskiveä, joka saa meidät lankeamaan.”

Kymmenientuhansien läsnä olevien sydämelliset taputukset osoittivat, että he arvostivat tätä ajankohtaista neuvoa ja olivat siinä yhtä mieltä. He ottivat myös onnellisina vastaan ne lämpimät rakkaudenilmaisut ja terveiset, jotka veli Jones toi heille Hongkongin, Japanin ja Honolulun veljiltä, mutta erityisesti heitä liikuttivat hänen loppusanansa, kun hän lausui:

”Lopuksi olen tietoinen siitä, että jos harvat vielä Kiinassa olevat veljet tietäisivät minun puhuneen täällä teille tänään, hekin haluaisivat minun kertovan sydämellisimmät terveisensä teille kaikille.”

Kahden tunnin pituinen kokous lähestyi loppuaan, kun pitkittyvät kättentaputukset kaikuivat kautta stadionin. Laulun ja rukouksen jälkeen joukko alkoi hajaantua ja suunnata kulkunsa kotejaan kohti. He olivat oppineet paljon, ja varmasti rukoukset kohoavat tuhansilta huulilta ja tuhansista sydämistä heidän veljiensä ja sisariensa puolesta, jotka yhä ovat kommunistisessa Kiinassa ja yrittävät pysyä lujina uskossa.