Miten pysyin vahvana uskossa kiinalaisessa kommunistivankilassa
Kirjoittanut Harold King
TOUKOKUUN 27. päivänä 1963 käveli kiinalainen poliisivirkailija kanssani kohti siltaa, joka erotti Hongkongin Kiinasta. Olin ollut yli neljä ja puoli vuotta suljettuna kommunisti-Kiinan vankiloihin. Koko tuona aikana ei minun ollut sallittu tavata yhtään ainoata kristittyä toveria. Kaikki Raamatut ja raamatullinen kirjallisuus oli otettu pois minulta. Mutta nyt oli vapautuspäiväni! Vartiotorni-seuran Hongkongissa olevan haaratoimiston lähetystyöntekijäveljet odottivat sillan toisella puolella ottaakseen minut tervetulleena vastaan. Olin muutamassa hetkessä heidän sylissään, mutta puhuminen oli mahdotonta. Miten kiitollinen olinkaan Jumalalle siitä, että sain jälleen olla hänen kansansa keskuudessa!
Kun menimme Hongkongissa olevaan Seuran haaratoimistoon, niin ne, jotka olivat tulleet tervehtimään minua, tiedustelivat huolestuneina hyvinvointiani, ja he olivat innokkaita saamaan tietoja kristityistä veljistään, jotka ovat yhä kommunisti-Kiinassa. Annoin parhaani mukaan virrata suustani heille kertomuksen siitä, mitä oli tapahtunut.
RAJOITETTU TOIMINTA
Jo vuonna 1954 viranomaiset kutsuivat Stanley Jonesin ja minut, jotka kumpikin olimme lähetystyöntekijöitä, poliisiasemalle ja sanoivat meille, että meidän on lopetettava talosta-taloon-saarnaaminen. Jos haluaisimme suorittaa saarnaamista, niin meitä käskettiin tekemään se ”kirkossamme” eikä sen ulkopuolella. Vaikka he eivät kieltäneetkään meitä johtamasta Raamatun kotitutkisteluja, niin he vaativat kaikkien niiden osoitteet, joiden luona käytiin.
Tämä vaati tekemään eräitä muutoksia saarnaamistoiminnassamme voidaksemme pitää sen käynnissä ainakin jossain määrin. Poliisi ei ollut luonnollisestikaan sanonut meille, että kaikkien Jehovan todistajien täytyy lakata saarnaamasta talosta taloon, he sanoivat sen ainoastaan meille lähetystyöntekijöille. Kiinalaiset veljemme eivät siis hidastaneet evankeliuminpalvelusta vähääkään, vaan ponnistelivat innokkaina eteenpäin osoittaen, että Jehovan henki lepäsi heidän yllään.
Vaikka me sanoimme niille, joille johdimme raamatuntutkisteluja, että poliisi vaati heidän nimensä ja osoitteensa, niin suurin osa halusi tutkistelujaan jatkettavan. Mutta painostus lisääntyi. Kohta kun ulkomaalainen astui kiinalaiskotien kujaan, hänet pantiin merkille. Häntä ei pysähdytetty menemästä sisälle, mutta kun hän lähti, niin ”kujan edustaja” meni suoraa päätä siihen kotiin, missä hän oli ollut, ottaakseen selville, mitä hän oli tehnyt siellä. Tämä teki muutamat aroiksi. Painostusta alkoi tulla toiseltakin taholta: heidän odotettiin käyvän poliittisissa kokouksissa. Heidän aikaansa varattiin yhä enemmän, ja jotkut alkoivat taantua. Toisaalta ne, jotka uskoivat, että Jehova Jumala tukee heitä, tutkivat edelleen ja kävivät seurakunnan kokouksissa säännöllisesti kieltäytyen sekaantumasta tehtaissa ja kouluissa pidettäviin poliittisiin istuntoihin.
KIINALAISTEN TODISTAJIEN USKON KOETUS
Sitten alettiin ryhtyä suoranaiseen toimintaan innokkaita kiinalaisia Valtakunnan-julistajiamme kohtaan. Nancy Yan oli ensimmäinen kristitty sisaremme, joka pidätettiin Šanghaissa ja riistettiin pois neljältä lapseltaan, joista nuorin oli ainoastaan vuoden vanha. Kaikki yrityksemme tulla väliin hänen puolestaan torjuttiin. Emme tienneet, minne hänet oli lähetetty, mutta me tiedämme, että hänen äidilleen noin vuosi pidätyksen jälkeen tullut kirje osoitti, että hän oli yhä vahva uskossaan eikä hänen luottamuksensa Jehovan vapauttavaan voimaan ollut horjunut.
Vuodesta 1957 lähtien hallitus ryhtyi suorittamaan niin sanottua ”oikaisu”-rynnistystä. Jokaista työntekijää vaadittiin kirjoittamaan omaelämäkerta ja sitten saapumaan erikoiskokouksiin, joissa hänen käyttäytymistään ja elämänkatsomustaan arvosteltiin. Tässä veljemme joutuivat suureen vaikeuteen. He olivat saarnanneet työtovereilleen kertoen heille tämän jumalattoman maailman lopusta ja Jeesuksen Kristuksen alaisen vanhurskaan uuden maailman toivosta. Mutta nyt nämä työtoverit kääntyivät heitä vastaan ja syyttivät heidän saarnanneen, että Jumala hävittää Kiinan kansantasavallan. Ne, jotka kieltäytyivät omaksumasta sosialistista näkemystä, samoin kuin nekin, jotka kieltäytyivät käymästä noissa istunnoissa, pidätettiin pian. Veljemme joutuivat toinen toisensa jälkeen vankilaan.
Šanghain seurakunnassa oli ollut tähän mennessä 58 julistajan huippu, ja muuttaneet veljet olivat levittäneet ”hyvää uutista” toisiin keskuksiin kautta Kiinan laajan alueen. Kokouksissa kävi sunnuntaisin 120 henkeä tai enemmänkin yksistään Šanghaissa. Mutta pelkäävät jättivät vähitellen yhteytemme. Seurakunnan ydinjoukko tuli siitä huolimatta vielä jyrkemmäksi ja päätti jatkaa työtä, minkä Jumala oli antanut heidän suoritettavakseen. He olivat pelottomia, koska heillä oli täydellinen luottamus tosi Jumalan suunnattomaan voimaan.
LÄHETYSTYÖNTEKIJÄT VANKILAAN
Kun aamiainen oli juuri katettu lähetyskodissamme lokakuun 14. päivänä 1958 ja Stanley Jones oli aloittamaisillaan rukouksen, kuului ovelta voimakas jyskytys. Hetkessä oli poliisi luonamme pistoolit käsissä, ja meidät pantiin käsirautoihin. Stanley vakuutti ensin, että pistooleja ja käsirautoja ei tarvittu, koska me olimme kristittyjä, mutta se ei auttanut mitään. Todistajiksi kutsuttujen naapureitten läsnä ollessa talo tutkittiin läpikotaisin, mutta ei löytynyt mitään muuta kuin Raamattuja ja raamatullista kirjallisuutta ja palveluksesta pidetyt merkinnät. Puolen päivän aikaan meidät työnnettiin kahteen odottavaan autoon ja vietiin poliisiasemalle. Sinä aamuna minulla oli viimeinen tilaisuus puhua vapaasti Stanleylle. Hän oli ollut erinomainen toveri Herran palveluksessa. Hän oli aina ollut koko sydämestään kiintynyt kiinalaisveljiin. Hänellä oli syvä arvostus hengellisiä asioita kohtaan, ja sikäli kuin olen kuullut kiertoteitse, hän on yhä luja antaumuksessaan Jehova Jumalalle, vaikka onkin vielä kommunisti-Kiinan vankilassa.
Vankilassa alkoi ristikuulustelu. Se suoritettiin ensin kolmesti päivässä. Sittemmin kahdesti päivässä. Sen jälkeen harvemmin. Ruumiillista väkivaltaa ei käytetty. Ei lyöntiäkään annettu koskaan. Kyseltiin vain itsepintaisesti ja kirjoitettiin yhteenvetoja siitä, mitä näissä istunnoissa sanottiin. Se oli erittäin koettelevaa. Tiesin, mitä olin tehnyt asuessani Šanghaissa; tiesin, mitä olin sanonut. Mutta en ollut tehnyt enkä puhunut asioita niistä vaikuttimista, mitkä hallitus liitti niihin. Me olimme esimerkiksi opettaneet ihmisille Raamatusta, että Saatana on tämän maailman jumala ja että tämä jumalaton maailma hävitetään Harmagedonin taistelussa. Mutta olisi ollut nurinkurista, että olisimme myöntäneet tämän olevan kumouksellista toimintaa valtiota vastaan. Viranomaiset halusivat kumminkin meidän sanovan näin. He olivat lujia syytöksessään, että me olemme imperialismin asiamiehiä, mutta me emme olleet. Huomasimme heidän kutsuvan ”imperialistiksi” jokaista, joka ei ole kommunisti ja jonka he uskoivat taistelevan kommunismia vastaan. Kun kieltäydyimme myöntymästä heidän tekemiinsä syytöksiin, niin katsottiin, että me emme tunnusta ”rikoksiamme”. Heitä näytti kuitenkin jossain määrin tyydyttävän, kun sanoin, että on totta, että jos jokainen noudattaisi saarnaamaamme sanomaa (mitä he eivät ilmeisestikään tee), niin se saattaisi johtaa heidän uumoilemaansa tilanteeseen. Kaksi täyttä vuotta enimmäkseen yksinäisessä vankeudessa kului minun ”valmistamiseeni” oikeudenkäyntiin.
Itse oikeudenkäynti oli hyvin lyhyt. Syytökset luettiin ja minun annettiin vastata esitettyihin kysymyksiin ainoastaan myöntäen tai kieltäen. Mitään selityksiä ei sallittu. Minut tuomittiin vankeuteen viideksi vuodeksi, joista olin kärsinyt jo kaksi. Stanley, joka oli ollut vastuussa työstä, tuomittiin seitsemäksi vuodeksi. Näin hänet silloin viimeisen kerran, mutta silloinkaan ei meidän sallittu puhua.
VAHVANA PYSYMINEN USKOSSA
Kun minut ensiksi pantiin vankeuteen, niin koppi oli syöpäläisten saastuttama, ja ne kaikki näyttivät olevan erittäin nälkäisiä. En voinut millään keinolla päästä niistä eroon. Ne hyökkäsivät kaiken yötä enkä voinut nukkua. Minulle syötäväksi annettu riisi ja vesi aiheuttivat ruoansulatushäiriöitä. Kun vartija seuraavana aamuna tuli koppiini, hän huomasi minun olevan hyvin huonossa kunnossa ja lähetti minut vankilan lääkärin luo. Koppi puhdistettiin ja ruiskutettiin sinä päivänä ja ruokavalioni muutettiin. Koppi oli tyhjä, vain peitetty puusanko varattiin mukavuuslaitokseksi. Minun oli istuttava lattialla ja syötävä lattialla, ja yöllä nukuin lattialla, joskin minulle annettiin hiukan vuodevaatteita, mitkä sain itse levittää alleni. Haltuuni ei annettu mitään kirjoitusvälineitä muulloin kuin kyselyaikoina yhteenvetojen kirjoittamiseksi. Ainoa luettava, mitä näin, oli kiinalainen uutiskatsaus. Minun ei sallittu tehdä mitään työtä paitsi puhdistaa oma koppini. Minulle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin istua ja ajatella.
Huomasin heti alusta lähtien, että minun oli ryhdyttävä toimenpiteisiin pysyäkseni vahvana uskossani. Olin tuskin lukittu koppiini pidätyspäivänäni, kun laskeuduin polvilleni rukoilemaan ääneen, mutta minut keskeytettiin miltei heti, kun vartija tempaisi tarkastusikkunan auki ja halusi tietää, kenelle puhuin. Selitin rukoilevani Jumalaani niin kuin kristityn tulee. ”Te ette voi tehdä sitä täällä”, hän määräsi. Niin istuuduin ja jatkoin rukouksiani huomaamattomammin.
Säilyttääkseni arvostukseni hengellisiä asioita kohtaan vireänä järjestin ”saarnaamis”-toimintaohjelman. Mutta kenelle saarnata ollessani yksinäisessä vankikomerossa? Päätin kehittää joitakin sopivia raamatullisia saarnoja niistä asioista, mitkä saatoin muistaa, ja sitten saarnata kuvitelluille henkilöille. Aloitin sitten työn koputtaen kuvitellulle ovelle ja todistaen kuvitellulle avaajalle ja kävin useahkolla ovella aamun kuluessa. Tapasin jolloinkin kuvitellun rva Carterin, joka osoitti jonkin verran kiinnostusta, ja kun olin suorittanut joukon uusintakäyntejä, me sovimme säännöllisestä raamatuntutkistelusta. Tämän tutkistelun kuluessa kävimme läpi pääaiheet kirjasta ”Olkoon Jumala totinen” sikäli kuin muistin ne. Tein kaiken tämän ääneen, jotta nämä asiat kuultuina olisivat painaneet ne paremmin mieleeni. Olen varma siitä, että vartijat luulivat minun olevan menemässä sekaisin, mutta se piti todellisuudessa minut vahvana uskossa ja terveenä mieleltäni. Se auttoi minua olemaan varustautunut tarttumaan jälleen palvelukseen, kun pääsisin vapauteen. Luotin siihen, että Jumalamme Jehova kykenee varjelemaan palvelijansa ja vapauttamaan heidät, jos he vain pysyvät uskollisina hänelle. En suinkaan ajatellut, että hänen pitäisi viedä minut pois vankilasta suorittamaan sitä, vaan odotin vapautusta uuteen maailmaan. Ajattelin niin kuin eräät uskolliset heprealaiset muinoin. Kun heidät kutsuttiin tutkittavaksi kuninkaan eteen, koska he eivät halunneet hylätä Jumalan palvontaa, niin he sanoivat: ”Jos niin käy, voi meidän Jumalamme kyllä pelastaa meidät tulisesta pätsistä, ja hän pelastaa myös sinun kädestäsi, kuningas. Ja vaikka ei pelastaisikaan, niin tiedä se, kuningas, että me emme palvele sinun jumaliasi emmekä kumartaen rukoile kultaista kuvapatsasta, jonka sinä olet pystyttänyt.” – Dan. 3:17, 18.
Kun minut oikeudenkäyntini jälkeen siirrettiin Šanghain vankilaan, niin elinehtoni paranivat. Vaikka minua pidettiinkin eristetyssä kopissa eikä minun sallittu päästä toisten vankien sekaan, minulle suotiin toisinaan hiukan enemmän liikkumisvapautta. Minun sallittiin viettää päivällä aikaa vankikoppini vieressä olevassa käytävässä, ja vaikka kopissa ei ollut mitään huonekaluja, niin käytävässä oli pieni pöytä ja tuoli, joita voin käyttää. Minulle annettiin käytettäväkseni myös kirjoitusvälineet, mitkä otinkin heti käyttöön.
YLISTYSLAULUJA USKON VAHVISTUKSEKSI
Aloin kirjoittaa joitakin raamatullisia aiheita sellaisessa muodossa, että niitä voitaisiin käyttää laulun säkeistöinä, ja sitten hyräilin erilaisia sävelyhdistelmiä, kunnes löysin pienen sävelmän, mikä saattoi olla sopiva. Ajan mittaan sepittelin melkoisen kokoelman lauluja, joiden tarkoitus oli auttaa itseäni pitämään Jehovan päätökset mielessäni. Eräissä lauluissa oli vain muutama värssy, kun taas toisissa oli niinkin monta kuin 144 värssyä, mitkä hahmottelivat Raamatun lupaukset Ensimmäisestä Mooseksen kirjasta Ilmestyskirjaan. Nämä auttoivat minua kertaamaan osia Raamatusta ja seuraamaan aiheita, mitkä olivat läpikäyvinä Kirjoituksissa. Minulla oli esimerkiksi lauluja, joiden nimet olivat ”Siemenen valinta”, ”Jehovan kutsuun vastaaminen”, ”Muistoateria”, ”Suurin näistä on rakkaus”, ”Enemmän kuin miljoona veljeä” ja ”Talosta taloon”. Mitä voimaa ne antoivatkaan minulle, kun lauloin:
Mikä Saatanan voima nyt voisi
meidät Jahvesta irroittaa,
jota rakkaus
harras ja uskollinen
koko syömmestä kunnioittaa?
Voitko temmata Siinain sa vuoren,
meren pohjahan siirtäen sen?
Sekin helpompi tehtävä
varmasti ois’
kuin sammutus rakkauden.
Kun me Jahvelle uskollisesti
aina näytämme rakkauden,
kaikki Saatanan julmimmat
juonetkin niin
voimme kohdata vahvistuen.
Vaikka viimeisen keinonsa turvin
meiltä hengen hän riistäisikin,
Kristus Jeesus,
ken hautojen aukoja on,
ompi auttaja riemullisin.
Joka aamu lauloin tavallisesti ennen aamiaista noin viisi lauluani ja illalla toiset neljä tai viisi.
Vaikka ensimmäiset rukousyritykseni vankilassa keskeytettiinkin jyrkästi, niin totesin, kuinka tärkeätä on pysyä lähellä Jehovaa. Minut saatettiin erottaa toisista ihmisistä, mutta kukaan ei voinut eristää minua Jumalasta. Kun minut siirrettiin Šanghain vankilaan, niin päätin jälleen rukoilla avoimemmalla tavalla. Huomasin tämän olevan eräs tapa, millä voin antaa todistusta ympärilläni oleville. Niin minä polvistuin vankilassani kolmesti päivässä jokaisen koppini ohi kulkevan nähden ja rukoilin ääneen pitäen mielessäni Danielin, josta Raamattu puhuu. Vaikka laissa olikin kielletty, ”hän lankesi kolmena hetkenä päivässä polvillensa, rukoili ja kiitti Jumalaansa”. (Dan. 6:10) Rukoilin, että Jumala antaisi minulle viisautta sanoa ja tehdä sitä, mikä on oikein, kunnioittaakseni häntä. Rukoilin, että hänen loistoisa päätöksensä saisi riemuvoiton. Rukoilin hartaasti kaikkialla maailmassa olevien veljieni puolesta. Jumalan henki näytti tällaisissa tilaisuuksissa opastaneen mieleni kaikkein hyödyllisimpiin asioihin ja antaneen minulle levollisuuden tunteen. Millaisen hengellisen voiman ja lohdutuksen rukous toikaan minulle! Ja tällä tavalla tulivat kaikki tuntemaan minut kristityksi evankeliuminpalvelijaksi.
Kuitenkin ahdistivat minua toisinaan epäilykset siitä, olinko todella tehnyt kaiken, mitä minun olisi pitänyt tehdä Jehovan palveluksessa ennen vangitsemistani. Alussa murehdin sitä, mutta sitten huomasin sen auttavan, että tarkastelin tilannetta nähdäkseni, missä olin ollut kykenemätön täyttämään vaatimuksia ja missä voisin tehdä paremmin tulevaisuudessa, ja minä päätin olla tulevaisuudessa paljon parempi evankeliuminpalvelija, jos minulle suotaisiin vapaus, minkä avulla voisin niin tehdä. Esittäen tämän asian rukouksessa Jehovalle tunsin jälleen varmuutta, ja seuraus oli, että vankeudessaolopäiväni vahvistivat vakaumustani ja päättäväisyyttäni jatkaa Jehovan palvelusta.
Järjestin joka vuosi Kristuksen kuoleman muiston vieton parhaalla tavalla, millä voin. Katselin vankilanikkunastani kuun kasvamista täydeksi lähellä kevään alkua. Laskin niin huolellisesti kuin saatoin viettopäivän. Minulla ei ollut tietenkään mitään keinoa saada vertauskuvia, leipää ja viiniä, ja vartijat kieltäytyivät antamasta niitä minulle. Voin kahtena ensimmäisenä vuonna suorittaa vain liikkeet käyttäen kuviteltuja vertauskuvia, samoin kuin olin saarnannutkin kuvitelluille ovenavaajille. Kolmantena vuonna löysin sitten Punaisen Ristin paketeistani joitakin mustaviinimarjapurkkeja, ja niistä minun onnistui tehdä viiniä, kun taas riisi, joka on happamatonta, sopi leiväksi. Tänä vuonna minulla oli sekä viinini että muutamia happamattomia vesikeksejä Punaisen Ristin paketistani käytettäväksi vertauskuvina. Lauloin ja rukoilin ja pidin tavallisen puheen tilaisuutta varten, niin kuin olisi tehty missä hyvänsä Jehovan kansan seurakunnassa. Niin tunsin joka vuosi olevani yhteydessä kaikkialla maailmassa olevien veljieni kanssa tässä tärkeimmässä tilaisuudessa.
Vaikka toimintani vankilassa olivatkin äärimmäisen rajoitetut, yritin todistaa esimerkillä. Muistin juutalaisen Nehemian uskollisuuden, hänen, joka vankeudessa ollessaan toimi niin uskollisena hovimestarina Persian kuninkaalle, että hänelle annettiin lomaa päästä Jerusalemiin hoitamaan Jumalansa palvontaan kuuluvia asioita. Pyysin toistamiseen määräystä työhön, mutta se kiellettiin. Kuitenkin vaadittiin jokaista vankia puhdistamaan oma koppinsa, ja minä yritin tehdä sen esimerkillisesti. Vähitellen laajensin toimintaani ja puhdistin koppini edessä olevan alan sinä aikana, mikä minun sallittiin olla ulkona, ja sitten lähellä olevat tyhjät kopit. Puhdistin ja kiilloitinpa ajan mittaan vartijain pöydätkin. Olin vilpitön halutessani tehdä jotain hyödyllistä, ja aikanaan tämä saavutti vartijain luottamuksen. Eräs heistä sanoikin minulle: ’Kaiken, mitä te teette, te teette hyvin, olkoonpa se sitten puhdistamista tai kielen opiskelua. Toivon, että kun palaatte Englantiin, käytätte tätä intoanne kansan palvelemiseen.’ Vakuutin hänelle, että juuri sitä odotin saavani tehdä.
En tuntenut koskaan vihaa niitä miehiä kohtaan, jotka oli määrätty vartioimaan minua. He näyttivät olevan hyvin samanlaisia kuin ne armeijan upseerit, joiden tehtäväksi oli annettu Jeesuksen naulaaminen kidutuspaaluun: he eivät tienneet, mitä he tekivät. Niinpä rukoilinkin, että Jumala antaisi heille anteeksi ja rankaisisi ainoastaan niitä, jotka olivat todella moitittavia ja ilkeämielisiä vihatessaan häntä ja hänen kansaansa.
JÄLLEEN JEHOVAN KANSAN KANSSA
Kun minulle vihdoin sanottiin, että vapautusaikani oli lähellä, jopa viisi kuukautta aikaisemmin, niin kuinka tunsinkaan helpotusta! Kun minua oli kuljetettu Šanghaissa ja sitä ympäröivällä alueella ja näytetty, mitä kommunismi on tehnyt kansalle aineellisessa suhteessa, minut lähetettiin lopulta sillan yli odottavien kristittyjen veljieni syliin toukokuun 27. päivänä. Kuinka ihmeellistä onkaan olla jälleen Jumalan kansan keskuudessa!
Hongkongin veljet olivat niin ystävällisiä minua kohtaan, että minun oli tosiaan vaikea riistäytyä sieltä pois. Mutta minut pantiin kesäkuun 1. päivänä kotiini Englantiin vievään lentokoneeseen. Pysähdyimme ensimmäisen kerran Japanissa, missä suuri ryhmä todistajia oli tervehtimässä minua. Heille ei ollut ilmoitettu matkasuunnitelmistani, mutta he olivat seuranneet vapautusuutisia julkisesta lehdistöstä ja laskeneet, että saattaisin olla silloin lentokoneessa. He halusivat olla siellä ottamassa minut tervetulleena vastaan.
New Yorkissa oli iloni ylenpalttinen, kun sain nähdä Vartiotorni-seuran presidentin, veli Knorrin, lentokentällä vastaanottamassa, ja hän kietoi ensimmäisenä käsivartensa ympärilleni lausuen minut rakkaudellisesti tervetulleeksi. Brooklynin Beetel-kodissa ja painossa oli tapahtunut suuria muutoksia sen jälkeen, kun olin nähnyt ne viimeksi vuonna 1947 ennen Kiinaan lähtöäni, mutta siellä vallitsee sama rakkauden henki, vaikkakin mittavampana.
Täälläkin veljet halusivat tietoa kokemuksistani, ja kerroin heille iloiten niitä ja vakuutin vakaumuksesta, että uskoni ei ole koko 25-vuotisen evankeliuminpalvelukseni aikana ollut niin vahva kuin nyt viimeisten neljän ja puolen vuoden kokemuksista huolimatta. Kuinka niin? Koska ei ole mitään pistooleja, muureja eikä vankilan salpoja, mitkä voisivat estää Jumalan henkeä tavoittamasta hänen kansaansa. Jos olemme antautuneet tutkimaan hänen Sanaansa ja sallineet sen vajota syvälle sydämeemme, ei ole mitään pelättävää. Me emme seiso omassa voimassamme. Mutta Jumala kykenee kaikkivoipaisena auttamaan heikoimmankin meistä selviytymään voittoisana vainoissakin!
● Miten vahva on sinun uskosi? Voisitko sinä kestää tuollaisen alituisen ristikuulustelun ja vuosien eristyksen vankilassa kuitenkaan horjumatta? Muista Raamatun sanovan, että ”kaikki, jotka tahtovat elää jumalisesti Kristuksessa Jeesuksessa, joutuvat vainottaviksi”. (2. Tim. 3:12) Aika vahvistaa itseäsi on ennen vainojen tuloa. Miten? Käyttämällä nyt viisaasti aikasi tutkien ja miettien Jumalan sanaa, niin että se juurtuu syvälle sydämeesi, olemalla säännöllisesti Jehovan kansan yhteydessä ja käyttämällä oppimaasi Jehovan palveluksessa. Siten kuulut niiden joukkoon, ”joiden aistit tottumuksesta ovat harjaantuneet erottamaan hyvän pahasta”. (Hepr. 5:14) Tämä erottaminen on tärkeä vastustuksen sattuessa. Mutta jos turvaat nyt Jehovaan käyttäen hyväksesi hänen tekemiään hengellisiä varauksia, niin pystyt ammentamaan voimaa häneltä ahdingon aikana, ja hän pitää sinut yllä. – Julkaisijat.