Sain vapauteni vankilassa
HENGITIN syvään raitista ilmaa, joka tuntui niin erilaiselta kuin sen vankilan ilma, jonka olin juuri jättänyt taakseni. Uskomatonta ... olin lopultakin vapaa! Olin vapaa lähtemään Ranskasta Villeneuve-sur-Lotin vankilasta ja palaamaan kotimaahani Espanjaan.
Jouduin vankilaan 23-vuotiaana ja pääsin pois 28-vuotiaana vuonna 1976.
Päästessäni yhä kauemmaksi vankilasta miellyttävä takaisin saadun vapauden tunne kasvoi kasvamistaan. Käännyin kerran vielä katsomaan noita tylyjä muureja. Mieltäni hallitsi yksi ajatus: olin saanut vapauteni jo vankilassa ollessani!
Vankeusvuosinani minua oli pidetty viidessä eri rangaistuslaitoksessa. Mutta miten olin joutunut vankilaan Ranskassa? En varmastikaan mistään jalosta syystä, sillä olin rikollinen. Onneton lapsuus rikkoutuneessa kodissa ja ristiriitainen uskonnollinen kasvatus olivat vaikuttaneet siihen, että luonteeni oli muovautunut kapinalliseksi ja riitaisaksi. En voinut mitenkään saada sopimaan yhteen sitä, että rakkaudellinen Jumala kiduttaisi luomuksiaan sammumattomassa tulessa. Minusta tuli ongelmalapsi. Minut erotettiin viidestä eri kansakoulusta.
Synnyin Barcelonassa, ja kasvoin vihamielisessä ympäristössä. Kun olin kuusivuotias, vanhempani erosivat, ja minut uskottiin isäni huostaan. Hän ei kuitenkaan antanut minulle tarvitsemaani lujaa ohjausta, ja lopulta hän pani minut kasvatuslaitokseen kapinallisen ja epävakaan luonteeni takia.
En voinut olla tuntematta katkeraa kaunaa isääni kohtaan. Tunsin itseni hylätyksi. Tarpeetonta sanoakin, että luonteeni ei muuttunut kasvatuslaitoksessa miksikään.
Muukalaislegioona vai espanjalainen vankila?
Minut pidätettiin kahdesti pikkurikosten takia. Tämän jälkeen sekaannuin salakuljetukseen, ja minun oli paettava Ranskaan. Olin tuolloin 20-vuotias. Ranskan poliisi sai minut kiinni ja antoi minulle kaksi vaihtoehtoa: joko liittyä Ranskan muukalaislegioonaan tai joutua Espanjan poliisin käsiin. Valitsin legioonan.
Kolmen vuoden palvelus legioonassa ei parantanut minua ihmisenä hiukkaakaan. Ensimmäisen sotaharjoituskauteni päätyttyä sain kolmen kuukauden loman. Tuona aikana lyöttäydyin yhteen muutamien muiden legioonalaisten kanssa pitämään hauskaa. Saadaksemme rahat riittämään boheemiin elämäntapaamme ja juominkeihimme meidän täytyi tehdä ryöstöjä. Tunsin tuon ”alan” hyvin. Muutamia kuukausia myöhemmin poliisi pidätti meidät.
Minua syytettiin monista rikoksista, muun muassa asiapapereiden väärentämisestä, ja vakavin syytös koski aseellista ryöstöä ja kidnappausta. Tällä kertaa jouduin maksamaan kovan hinnan vapauden ja riippumattomuuden halustani: sain kahdeksan vuoden vankeustuomion. Minut vietiin Marseilles’ssa Etelä-Ranskassa sijaitsevan Les Baumettes -vankilan sotilasosastolle. Siellä tehtäväkseni annettiin viedä muonaa vankiselleihin, joita oli yhteensä 63. Minun piti myös siivota sellit ja käytävät.
Outo kokemus
Kun olin eräänä päivänä viemässä muonaa eräisiin selleihin, mukanani ollut upseeri ilmoitti: ”Nämä ovat todistajia.” En nähnyt heitä juuri sillä hetkellä, koska ateriat ojennettiin vain nopeasti jokaisesta sellin oviluukusta sisään. Ensimmäisenä tuli kuitenkin mieleeni ajatus, että jos he ovat jonkin rikoksen todistajia, niin miksi he ovat vankilassa. He olivat tietenkin Jehovan todistajia, jotka olivat kieltäytyneet aseista.
Siivotessamme heidän sellejään joitakin päiviä myöhemmin toverini löysi ranskankielisen kirjan, jossa oli siniset kannet. Todistajat oli siirretty toisiin selleihin, ja jonkun oli täytynyt tahallaan jättää se sinne. Työtoverini antoi sen minulle, ja minä panin sen tavaroitteni joukkoon. Myöhemmin, eräänä harmaana ja yksitoikkoisena päivänä, aloin lukea sitä. Kirjan nimenä oli Totuus joka johtaa ikuiseen elämään. Toisen luvun puolivälissä pitkästyin. Mutta ennen kuin panin kirjan pois, selasin vielä muutamia sivuja. Kuva sivulla 96 kiinnitti huomioni: ”1914”, ”Sukupolvi”, ”Loppu”. Kiinnostukseni heräsi ja luin koko luvun.
Myöhemmin menin kirjastoon, josta tiesin löytäväni todistajia. Käännyin yhden todistajan puoleen ja vaadin: ”Näytä minulle Raamatustasi tämä vuodesta 1914.” Todistaja oli hieman yllättynyt ja sanoi: ”Lue ensin tämä toinen kirja, niin löydät vastauksen itse.” Hän ojensi minulle kirjan ”Tapahtukoon sinun tahtosi maan päällä”.
Seuraavana päivänä kysyin ulkoilutunnilla heiltä lisää tietoa. Minulle aloitettiin raamatuntutkistelu – ja sitä johdettiin päivittäin. Kysymyksistäni ei tullut loppua: ”Entä mitä on sanottava uhkapeleistä?” ”Niihin sisältyy ahneutta ja himoitsemista, eivätkä ne ole kristillisiä ominaisuuksia”, kuului vastaus. (Kolossalaisille 3:5) Jatkoin tähän tapaan kyselemistä tavoista, moraalista ja oppikysymyksistä. Joka ikiseen kysymykseen vastattiin Raamatun avulla.
Minulla oli sellainen tunne kuin olisin avannut ympäriltäni köysiä ja ketjuja, ikään kuin olisin ollut pääsemässä muotista, joka oli puristanut minua melkein koko elämäni. Tuntui siltä kuin vankilan muurit eivät olisi enää hallinneet minua. Nuo Raamatun totuudet avasivat eteeni uusia näköaloja. Opin, että ihmisyhteiskunta, nykyään vallitseva ”asiainjärjestelmä”, korvataan uudella yhteiskunnalla, joka koostuu Jumalan lakia ja oikeudenmukaisuutta rakastavista ihmisistä. Minusta tuli aivan kuin toinen ihminen. Jo vankilassa aloin tuntea itseni vapaaksi! – Matteus 24:3; 2. Pietari 3:13.
Sellistä selliin saarnaamiseni
Vankilassa oli käännyttäminen kielletty. Mutta minut oli kuitenkin valtuutettu jakamaan ruokaa selleihin. Minulla oli voimakas halu auttaa toisiakin saamaan se sama vapauden tunne, joka minulla oli. (Johannes 8:32) Olinpa siis lakaisemassa lattiaa tai jakamassa ruokaa, sujautin lehtiä painavien metalliovien alta. Pidin jopa kirjaa jokaisesta sellistä, niin että muistin, mitkä lehtien numerot olin jättänyt. Mukavat ajat olivat koittaneet.
Tuosta vankilasta minut siirrettiin moneen muuhun vankilaan, muun muassa erääseen Pariisin vankilaan. Minua tarkkailtiin siellä jonkin aikaa sen selville saamiseksi, miten vaarallinen olin. Koska odotin joutumista jälleen toiseen vankilaan, anoin pääsyä Lounais-Ranskassa sijaitsevaan Eysses-nimiseen vankilaan. Minulle oli kerrottu, että siellä oli todistajia.
Siellä olikin muuan veli, mutta emme koskaan tavanneet toisiamme niiden kolmen vuoden aikana, jotka olin tuossa vankilassa. Hän asui vankilan sellaisessa osassa, jonne minulla ei ollut lupa mennä. Järjestin silti toimintani niin hyvin kuin taisin. Aloin levittää lehtiä vankilassa, ja aloitin useita raamatuntutkisteluja. Saatoin jopa johtaa Vartiotornin-tutkistelua kahdelle vangille joka sunnuntai. Lopulta minulla oli kolme raamatuntutkistelua: johdin yhtä eräälle ranskalaiselle, toista yhdelle espanjalaiselle ja kolmatta marokkolaiselle.
Puolueettomuuttani koetellaan vankilassa
Missä tahansa vankilassa vangit odottavat toisiltaan jonkinlaista solidaarisuutta. Tulee hetkiä, jolloin entinen elämä, rotu ja kansallisuus häviävät ja jolloin kukin vanki tuntee olevansa yhteisen ”napanuoran” kautta sidottu yhteiseen ”istukkaan” – vankilaan. Aivan kuin rikoksen tielle lähteminen tekisi ihmisestä automaattisesti ”vankien veljeskunnan” jäsenen. Tämä yhteinen kiinnostuksen kohde velvoittaa osallistumaan vankilamellakoihin – sytyttämään oman sellinsä tuleen, tekemään hyökkäyksiä ja ryhtymään lakkoon – milloin vain vankien yhteinen tahto sitä vaatii. Nyt olin kuitenkin eronnut ”veljeskunnasta”. Minun täytyi pysyä puolueettomana eikä sekaantua toisten vankien toimiin.
Puolueettomuuteni vuoksi kärsin joistakin kostotoimenpiteistä. Kolme kertaa minut hakattiin, ja kerran ämpärillinen vettä tyhjennettiin sänkyyni, ja lisäksi sain tappouhkauksia. Olin kuitenkin yllättynyt, sillä tämä oli vähintä mitä saatoin odottaa. Toisia oli puukotettu tai pahasti pahoinpidelty sen vuoksi, että he olivat kieltäytyneet osallistumasta vankilakapinoihin. Miksi sitten minä pääsin niin vähällä? Ajan myötä paljastui, että minulla oli ollut suojelija. Miten se oli mahdollista?
Kun minua oltiin siirtämässä Pariisista Eysses-vankilaan, todistin eräälle siinä ryhmässä olleelle vangille. Hän oli hyvin vaikutusvaltainen vanki, mafian jäsen. Aloimme tutkia Raamattua. Valtakunnan sanoma teki häneen kyllä vaikutuksen, mutta ei niin voimakasta vaikutusta, että se olisi saanut hänet muuttamaan elämäntapaansa. Hän lakkasi tutkimasta. Hänestä tuli kuitenkin suojelijani! Aina kun vangit päättivät painostaa minua joukolla, hän puuttui asiaan minun hyväkseni ja käski heidän jättää minut rauhaan. Mutta sitten hänet siirrettiin toiseen vankilaan.
Noihin aikoihin suunniteltiin jälleen mellakkaa. Vangit aikoivat sytyttää vankilan tuleen. Pyysin, että minut lukittaisiin yksinäisselliin, jotta välttyisin mahdollisilta kostotoimilta. Olin eristyksissä yhdeksän päivää. Kymmenentenä päivänä nousi yleinen mellakka, joka johti tulipaloon. Hävitys oli täydellinen ja turvallisuusjoukkojen täytyi puuttua asiaan. Onneksi säästyin itse vammoitta.
Merkittävintä minusta oli se, että kaikesta huolimatta saatoin saarnata vankilassa järjestelmällisesti. Vaikka käännyttäminen olikin kiellettyä, niin vankilanjohtaja tuki minua sanoen: ”Nämä aatteet eivät vahingoita ketään.” Puhuin myös vankilan jokaisen osan luottovangeille, ja pyysin heitä jakamaan alueelleen koneella kirjoittamiani lehtisiä. He pääsivät sellaisiin osiin, joihin minulla ei ollut lupa mennä. Korvasin heidän apunsa antamalla heille murukahvipurkkeja.
Kaste ja lopullinen vapaus
Paikallisen ranskankielisen seurakunnan veljet kävivät luonani. Lopulta ilmaisin heille haluavani mennä kasteelle. Mutta miten se onnistuisi? Vankilassa se ei ollut mahdollista. Päästäisivätkö he minut vankilan ulkopuolelle sellaisen syyn vuoksi? Koko ajatus tuntui unelmalta. Kierroskonventti oli määrä pitää hyvin lähellä vankilaa sijaitsevassa Rodezin kaupungissa. Tartuin härkää sarvista ja pyysin lupaa olla siinä läsnä.
Kaikkien odotusten vastaisesti sain kolmen päivän loman, ja ainoastaan paikallisen seurakunnan veljien oli määrä vartioida minua. Jotkut vankilan virkailijat vastustivat tätä päätöstä. He olivat varmoja siitä, etten palaisi. Mutta olin jo saanut luvan.
Toukokuun 18. päivänä vuonna 1975 vertauskuvasin vihkiytymiseni Jumalalle vesikasteella. Olin nyt lopullisesti vapaa! Tietenkin palasin vankilaan – mitä ne, jotka olivat vastustaneet minulle myönnettyä lupaa, suuresti ihmettelivät. Tämän jälkeen sain vielä kaksi kuuden päivän lomaa. Käytin nuo päivät sananjulistamiseen ja veljien seurassa olemiseen. Vapaus tuntui suurenmoiselta!
Tammikuussa vuonna 1976 pääsin lopulta vapaaksi vankilasta saatuani kolme vuotta anteeksi hyvän käytöksen vuoksi. Lopultakin ylitin Ranskan ja Espanjan välisen rajan. Elämäni viisi hyvin ankaraa vuotta olivat takanapäin. Saavuttuani Barcelonaan otin heti yhteyttä paikalliseen Jehovan todistajien seurakuntaan. Miten janosinkaan normaalia elämää!
Tie todelliseen muutokseen
Olen nyt naimisissa. Meillä on kaksi poikaa ja tytär, ja nautin nyt siitä, mistä en saanut koskaan nauttia lapsuudessani: yhdistyneestä ja onnellisesta perheestä. Tajuan, että Jehova on ollut ylenpalttisen armollinen minua kohtaan. Kun luen Psalmin 103 jakeet 8–14, joissa sanotaan, ettei ’hän tee meille syntiemme mukaan, koska voimallinen on hänen armonsa’, ymmärrän, että vain rakkauden Jumala pystyy korvaamaan nykyisen turmeltuneen asiainjärjestelmän uudella.
Omat kokemukseni todistavat minulle, ettei vankiloilla ole voimaa muuttaa ihmisiä. Siihen pystyy vain ihmisen sisältä tuleva mieleen vaikuttava voima. (Efesolaisille 4:23) Hyvin monet turmeltuvat entisestään vankilassa, ja vapautuessaan he ovat lähes peruuttamattomasti turmeltuneita sekä moraalisesti että tunne-elämältään.
Onneksi minun tapauksessani nuo voittamattomat vankilamuurit olivat luhistuneet jo kauan ennen vapautumistani. Mikään ei voi panna esteitä Jumalan sanan totuudelle, eikä sitä voi vangita. Tiedän sen, sillä sain vapauden jo ollessani vankilassa. – Kertonut Enrique Barber González.
[Kuva s. 21]
Entinen rikollinen Enrique Barber González tutkimassa Raamattua vaimonsa ja lastensa kanssa