Olin lainsuojaton

OLI toukokuun 1. päivä vuonna 1947 Sisiliassa. Kolmisentuhatta ihmistä, myös naisia pikkulapsineen, oli kokoontunut vuoristosolaan viettämään vuosittaista työväenjuhlaa. He eivät tienneet läheisille kukkuloille kätkeytyneestä vaarasta. Olet saattanut lukea tai jopa nähdä elokuvia murhenäytelmästä, joka seurasi. Tuota joukkomurhaa on sanottu Portella della Ginestran verilöylyksi, jossa 11 ihmistä menetti henkensä ja 56 haavoittui.

Vaikka minulla ei ollutkaan mitään osaa tuohon murhenäytelmään, kuuluin kyllä separatistijoukkoon, joka oli siitä vastuussa. Joukon johtaja oli Salvatore Giuliano, jonka kanssa olin varttunut Montelepren kylässä. Hän oli minua vain vuoden vanhempi. Toisen maailmansodan aikana vuonna 1942, jolloin olin 19-vuotias, minut kutsuttiin armeijaan. Aiemmin tuona vuonna olin rakastunut Vita Motisiin ja mennyt hänen kanssaan naimisiin. Saimme lopulta kolme poikaa, joista ensimmäinen syntyi vuonna 1943.

Miksi minusta tuli lainsuojaton

Kun toinen maailmansota päättyi vuonna 1945, liityin Sisilian itsenäisyyden puolesta taistelevan vapaaehtoisarmeijan (EVIS) läntiseen joukko-osastoon. Se oli Sisilian itsenäisyysliikkeenä (MIS) tunnetun separatistisen poliittisen puolueen puolisotilaallinen haara. EVIS:n ja MIS:n johtoporras oli nimittänyt joukko-osastomme johtoon Salvatore Giulianon, joka jo pakoili lakia.

Meitä yhdisti rakkaus saartamme Sisiliaa ja kansaamme kohtaan. Ja kokemamme epäoikeudenmukaisuus vihastutti meitä. Minäkin ryhdyin siksi ajamaan Giulianon ryhmän asiaa; halusimme, että Sisilia liitettäisiin Amerikan Yhdysvaltoihin sen 49. osavaltioksi. Oliko syytä uskoa, että se oli mahdollista? Kyllä oli, sillä MIS:n johtajat olivat vakuuttaneet meille, että he olivat läheisessä yhteydessä Washingtoniin (D.C.) ja että Yhdysvaltain presidentti Harry S. Truman kannatti yhdistämistä.

Laiton toiminta

Minun ryhmäni pääasiallisena tehtävänä oli kidnapata huomattavia henkilöitä ja pitää heitä vankeina lunnaiden saamiseksi. Hankimme näin varoja tarvittavien varusteiden ostamiseen. Emme milloinkaan vahingoittaneet ketään noista kidnapatuista, joita sanoimme ”vieraiksemme”. Kun heidät vapautettiin, annoimme heille kuitin, jota vastaan saamamme lunnasrahat maksettaisiin takaisin. Heille sanottiin, että he voisivat saada rahansa takaisin kuittia vastaan sitten, kun me olisimme saaneet voiton.

Olin mukana parissakymmenessä kidnappauksessa sekä aseellisessa hyökkäyksessä, joita tehtiin karabinieerien, sotilaallisesti järjestettyjen poliisivoimien, kasarmeihin. Ilokseni voin kuitenkin sanoa, etten koskaan tappanut ketään. Separatisti-iskumme huipentuivat epäviisaaseen tekoon Portella della Ginestran kylässä. Sen järjesti kymmenkunta Giulianon ryhmään kuuluvaa miestä, ja se oli suunnattu kommunistipuoluetta vastaan.

Vaikka tarkoitus ei ollutkaan tappaa tavallisia ihmisiä – joiden joukossa oli myös naapureita ja tukijoita – niin ne jotka olivat tukeneet meitä ja ajatelleet meidän suojelevan heitä, uskoivat meidän pettäneen heidät. Siitä lähtien Giulianon joukon lainsuojattomia metsästettiin säälittä. Poliisille kerrottujen vihjeiden avulla monia tovereitani saatiin kiinni. Minä menin ansaan 19. maaliskuuta 1950, ja minut pidätettiin. Ja tuona kesänä Giuliano itse sai surmansa.

Vankeus ja tuomio

Odottaessani palermolaisessa vankilassa oikeudenkäyntiä surin sitä, että jouduin olemaan erossa nuoresta vaimostani ja kolmesta pojastani. Halu taistella sen puolesta, minkä uskoin olevan oikein, esti minua kuitenkin vajoamasta täydelliseen epätoivoon. Aloin lukea aikani kuluksi. Muuan kirja sai minut innostumaan Raamatun lukemisesta. Se oli italialaisen Silvio Pellicon omaelämäkerta; Pellico oli ollut vangittuna 1800-luvulla poliittisista syistä.

Pellico kirjoitti, että hänellä oli vankilassa aina sanakirja ja Raamattu. Vaikka perheeni ja minä olimmekin roomalaiskatolilaisia, en ollut kuullut Raamatusta todellisuudessa mitään. Pyysin siksi viranomaisilta, että saisin Raamatun. Minulle sanottiin, ettei se ollut luvallista, mutta sain Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen evankeliumit sisältävän kirjan. Myöhemmin onnistuin hankkimaan koko Raamatun, jota säilytän yhä kallisarvoisena muistona.

Lopulta vuonna 1951 alkoi oikeudenkäyntini Viterbossa lähellä Roomaa. Se kesti 13 kuukautta. Sain kaksi elinkautistuomiota sekä lisäksi 302 vuotta vankeutta! Se merkitsi, etten pääsisi pois vankilasta elävien kirjoissa.

Opin Raamatun totuuksia

Minut palautettiin Palermon vankilaan ja määrättiin osastoon, jossa oli vangittuna yksi ryhmämme jäsen, Giulianon serkku. Hänet oli vangittu kolme vuotta aikaisemmin kuin minut. Hän oli tavannut aikaisemmin vankilassa sveitsiläisen Jehovan todistajan, joka oli puhunut hänelle Raamatun suurenmoisista lupauksista. Tuo mies oli vangittu toisen, Palermosta kotoisin olevan todistajan kanssa heidän ollessaan saarnaamassa Jumalan valtakunnan hyvää uutista (Matteus 24:​14). Kuulin myöhemmin, että hänet oli vangittu pappien yllytyksestä.

Laittomista toimistani huolimatta uskoin Jumalaan ja kirkon opetuksiin. Järkytyin siksi saadessani tietää, että niin sanottujen pyhimysten kunnioittaminen oli väärin ja että yksi kymmenestä käskystä kielsi kuvien käyttämisen palvonnassa (2. Mooseksen kirja 20:​3, 4). Tilasin Vartiotorni- ja Herätkää!-lehdet, joista aloin pitää kovasti. En ymmärtänyt kaikkea lukemaani, mutta mitä enemmän luin, sitä enemmän tunsin haluavani paeta – en vankilasellistäni vaan uskonnollisten valheiden ja hengellisen sokeuden vankilasta.

Ajan mittaan tajusin, että miellyttääkseni Jumalaa minun täytyi riisua vanha persoonallisuuteni ja pukea ylle uusi – nöyrä persoonallisuus, joka olisi samanlainen kuin Kristuksella Jeesuksella (Efesolaisille 4:​20–24). Muutuin vähitellen. Aloin kuitenkin melkein heti toimia vankitovereideni hyväksi, ja yritin puhua heille niistä suurenmoisista asioista, joita opin. Vuonna 1953 elämässäni siis alkoi onnellinen kausi. Mutta esteitäkin oli.

Pappi vastustaa

Puoli vuotta sen jälkeen kun olin tilannut Vartiotorni- ja Herätkää!-lehdet, niiden toimittaminen perille keskeytyi. Menin kertomaan siitä vankien kirjeenvaihdon tarkastajalle. Hän sanoi, että vankilan pappi esti niiden toimittamisen.

Pyysin, että saisin tavata papin. Keskustelumme aikana kerroin hänelle sen vähän, minkä Raamatusta tiesin; näytin hänelle muun muassa 2. Mooseksen kirjan 20:​3, 4:n ja Jesajan 44:​14–17:n, joissa puhutaan kuvien käyttämisestä palvonnassa. Luin hänelle myös Matteuksen 23:​8, 9:ssä olevat Jeesuksen sanat: ”Älkää – – kutsuko ketään isäksenne maan päällä.” Hän vastasi loukkaantuneena, etten minä tietämättömänä miehenä voisi ymmärtää Raamattua.

Onneksi olin jo alkanut muuttaa persoonallisuuttani – en tiedä, mitä olisin muutoin saattanut tehdä. Pysyin tyynenä ja vastasin: ”On totta, että olen tietämätön. Mutta te olette opiskellut ettekä ole tehnyt mitään opettaaksenne minulle Raamatun totuuksia.” Pappi vastasi, että saadakseni Jehovan todistajien kirjallisuutta minun täytyisi pyytää oikeusministeriöltä, että saisin erota katolisesta kirkosta. Tein niin heti, mutta pyyntööni ei suostuttu. Onnistuin kumminkin myöhemmin rekisteröitymään Jehovan todistajaksi, ja aloin jälleen saada noita lehtiä. Minun täytyi kuitenkin olla hyvin peräänantamaton.

Valtakunnansali vankilassa

Olin jo jonkin aikaa pyytänyt vankilanjohtajalta, että saisin työpaikan voidakseni ansaita rahaa ja lähettää sitä perheelleni. Hän sanoi aina, että jos hän antaisi työpaikan minulle, hänen täytyisi antaa työpaikka myös toisille, mikä ei ollut mahdollista. Mutta elokuun 5. päivän aamuna vuonna 1955 johtaja kertoi minulle hyvän uutisen: saisin toimistotyötä vankilasta.

Ansaitsin työssäni vankilanjohtajan kunnioituksen, ja hän antoi minulle ystävällisesti luvan pitää eräässä varastohuoneessa kokouksia, joissa tutkittiin Raamattua. Niinpä tein vuonna 1956 vanhoista arkistokaapeista saamastani puusta penkkejä ”valtakunnansalia” varten, joksi Jehovan todistajien kokouspaikkoja sanotaan. Kokoonnuin siellä joka sunnuntai joidenkuiden muiden vankien kanssa, ja raamatullisiin keskusteluihimme osallistui enimmillään 25 henkeä.

Pappi sai aikanaan tietää kokouksistani, ja hän oli raivoissaan. Kesällä 1957 minut siirrettiinkin siksi Palermosta Elban saarella sijaitsevaan Porto Azzurron vankilaan, jolla oli kauhea maine.

Kasteelle vankilassa

Saavuttuani sinne minut pantiin yksinäisselliin 18 päiväksi. En saanut sinne edes Raamattuani. Jälkeenpäin kirjoitin jälleen oikeusministeriöön ja pyysin, että saisin erota katolisesta kirkosta. Tällä kertaa pyysin kuitenkin apua Jehovan todistajien Rooman-haaratoimistosta. Kauan odotettu vastaus saapui kymmenen kuukauden kuluttua. Ministeriö suostui siihen, että vaihtaisin uskontoani! Sen lisäksi että saisin nyt Raamatun, lehdet ja muuta raamatullista kirjallisuutta, joku Jehovan todistajien sananpalvelija voisi alkaa käydä säännöllisesti luonani.

Riemullani ei ollut rajoja, kun Giuseppe Romano Jehovan todistajien Italian-haaratoimistosta tuli ensimmäistä kertaa luokseni. Vankilan viranomaisten luvalla järjestettiin niin, että saatoin lopulta mennä kasteelle Jehovalle vihkiytymiseni vertauskuvaksi. Vankilanjohtajan, kurinpidosta vastaavan päällikön ja muiden viranomaisten läsnä ollessa veli Romano kastoi minut ja erään toisen vangin 4. lokakuuta 1958 suuressa altaassa, jota käytettiin vankilan puutarhan kasteluun.

Vaikka saatoin melkein aina tutkia Vartiotornin muiden vankien kanssa, minun täytyi viettää vuosittainen Kristuksen kuoleman muistojuhla yksin sellissäni, koska tuota juhlaa vietetään auringonlaskun jälkeen. Minulla oli tapana sulkea silmäni, rukoilla ja kuvitella olevani koolla toisten todistajien kanssa.

Teen opetuslapsia vankilassa

Vuonna 1968 minut siirrettiin Pesaron maakunnassa sijaitsevaan Fossombronen vankilaan. Puhuin siellä Raamatun totuuksista toisille hyvin tuloksin. Työskentelin sairasosastolla, missä syntyi helposti tilaisuuksia todistaa. Erityisen iloinen olin erään vangin, Emanuele Altavillan, edistymisestä. Tutkittuaan kaksi kuukautta hän tajusi, että hänen täytyisi noudattaa Apostolien tekojen 19:​19:n neuvoa ja tuhota kaikki taikuutta käsittelevät kirjansa. Emanuelesta tuli myöhemmin Jehovan todistaja.

Seuraavana vuonna minut siirrettiin vankilaan Procidan saareen, jonka erottaa Napolista vain merenlahti. Hyvän käytöksen vuoksi minut määrättiin jälleen töihin sairasosastolle. Tapasin siellä Mario Morenon, konfirmoidun katolisen vangin. Hänelläkin oli vastuullinen työ – hän työskenteli kirjanpito-osastolla.

Eräänä iltana Mario pyysi minulta jotakin luettavaa, ja annoin hänelle kirjan Totuus joka johtaa ikuiseen elämään.a Hän ymmärsi heti lukemansa merkityksen, ja aloimme tutkia Raamattua. Mario lakkasi polttamasta tupakkaa, jota häneltä oli kulunut kolme rasiaa päivässä. Lisäksi hän tajusi, että hänen olisi käyttäydyttävä rehellisesti jopa tehdessään vankilan kirjanpitotöitä. Hän alkoi todistaa morsiamelleen, ja tämäkin omaksui Raamatun opetukset. Pian sen jälkeen heidät vihittiin vankilassa. Marion vaimo meni kasteelle Napolin konventissa vuonna 1975. Hän oli suunniltaan ilosta kuullessaan, että hänen miehensä oli kastettu samana päivänä vankilassa!

Minun annettiin keskustella viikoittain niiden todistajien kanssa, jotka kävivät luonani Procidassa. Minun myös sallittiin laittaa heille ruokaa ja nauttia se yhdessä heidän kanssaan vierassalissa. Läsnä saattoi olla yhdellä kertaa jopa kymmenen henkeä. Kun Jehovan todistajien matkavalvojia kävi luonani, onnistuin saamaan luvan näyttää toisille heidän diaesityksiään. Erään kerran minulla oli ilo johtaa Vartiotornin tutkistelua 14 todistajan ollessa käymässä. Viranomaiset näyttivät luottavan minuun täysin. Määräpäivinä lähdin illansuussa saarnaamaan sellistä selliin.

Oltuani eri vankiloissa 24 vuotta luonani kävi vuonna 1974 tuomari, joka kannusti minua anomaan armahdusta. Mielestäni se ei ollut sopivaa, sillä se olisi merkinnyt sen myöntämistä, että olin ollut mukana Portella della Ginestran verilöylyssä, vaikkei minulla ollutkaan siihen mitään osaa.

Suuria ilon hetkiä

Vuonna 1975 tuli voimaan uusi laki, jonka perusteella vankilasta voitiin myöntää poistumislupia. Minulla oli siksi tilaisuus olla ensimmäistä kertaa Jehovan todistajien konventissa Napolissa. Nautin viidestä unohtumattomasta päivästä, joiden aikana tapasin enemmän kristittyjä veljiä ja sisaria kuin olin koskaan aikaisemmin nähnyt.

Erityisesti iloitsin siitä, että sain lopulta monen vuoden jälkeen olla yhdessä perheeni kanssa. Vaimoni Vita oli pysynyt minulle uskollisena, ja poikani olivat nyt 20–30-vuotiaita nuoriamiehiä.

Seuraavana vuonna pääsin vankilasta lomalle monta kertaa, ja minulle ehdotettiin, että anoisin vapautusta vankilasta. Ehdonalaiseen vapauteen päästettyjen vankien valvoja suositteli minua koskevassa raportissaan, että anomukseeni suostuttaisiin. Hän kirjoitti: ”Voidaan ilman pienintäkään epäilystä sanoa, että Mannino on nykyään toinen mies verrattuna siihen verenhimoiseen nuorukaiseen, joka noudatti Giulianon käskyjä; hän on muuttunut täysin.”

Procidan vankilan viranomaiset pyysivät minulle aikanaan armahdusta. Lopulta minut armahdettiin, ja pääsin vankilasta 28. joulukuuta 1978. Olin todella iloinen siitä, että olin vapaa mies vietettyäni vankeudessa yli 28 vuotta!

Ainoa oikeudenmukaisuuden toivo

Noudattaessani kidnappaajana Salvatore Giulianon käskyjä olin taistellut sen puolesta, minkä uskoin tuovan tosi vapauden perheelleni ja maanmiehilleni. Opin kuitenkin Raamatusta, että ihmiset eivät voi koskaan saada aikaan sitä rauhaa, jota nuorena niin hartaasti kaipasin, ovatpa he kuinka vilpittömiä tahansa. Raamatun tuntemus auttoi minua onneksi näkemään, että ainoastaan Jumalan valtakunta, jota hänen Poikansa Jeesus Kristus johtaa, voi tuoda kipeästi tarvittavan vapautuksen epäoikeudenmukaisuudesta (Jesaja 9:​6, 7; Daniel 2:​44; Matteus 6:​9, 10; Ilmestys 21:​3, 4).

Monissa sanomalehdissä kommentoitiin persoonallisuuteni muuttumista, jonka tämä Raamatun tuntemus oli saanut aikaan. Esimerkiksi Paese Sera -⁠lehdessä kerrottiin, että Procidan vankilanjohtaja oli sanonut: ”Jos kaikki vangit olisivat samanlaisia kuin Franck, ei olisi enää vankiloita; hänen käytöksensä on ollut moitteetonta, hän ei ole koskaan riidellyt eikä hän ole koskaan saanut pienintäkään nuhdetta.” Toisessa, Avvenire-nimisessä lehdessä sanottiin: ”Hän on harvinainen vanki – oikea mallivanki. Hänen sopeutumisensa yhteiskuntaan ylittää kaikki odotukset. Hän kunnioittaa oikeusjärjestystä ja vankilan viranomaisia, ja hän on poikkeuksellisen hengellinen.”

Antoisa elämä

Vuodesta 1984 lähtien olen palvellut Jehovan todistajien seurakunnassa vanhimpana ja tienraivaajana, joksi kokoaikaisia sananpalvelijoita sanotaan. Vuonna 1990 muuan vanginvartija, jolle olin puhunut Raamatusta 15 vuotta aikaisemmin, soitti minulle ja kertoi, että hänestä ja koko hänen perheestään oli tullut Jehovan todistajia.

Elämäni onnellisin tapaus sattui kuitenkin heinäkuussa 1995. Tuona vuonna minulla oli suuri ilo olla läsnä rakkaan vaimoni Vitan kastetilaisuudessa. Kaikkien noiden vuosien jälkeen hän oli omaksunut Raamatun opetukset. Ehkäpä myös kolme poikaani, joilla ei vielä ole samaa uskoa kuin minulla, ottavat jonakin päivänä vastaan sen, mitä minä olen oppinut Jumalan sanasta.

Olen saanut vertaansa vailla olevaa iloa voidessani auttaa toisia oppimaan Raamatun totuuksia. On ollut todella antoisaa saada tietoa, joka johtaa ikuiseen elämään, ja jakaa sitä vilpitönsydämisille ihmisille! (Johannes 17:​3.) (Kertonut Franck Mannino.)

[Alaviite]

[Kuva s. 18]

Sisiliassa sijaitseva vuoristosola, jossa verilöyly sattui

[Kuva s. 19]

Menimme naimisiin vuonna 1942

[Kuva s. 21]

Puhuin usein Raamatun totuuksista vanginvartijoille

[Kuva s. 23]

Vaimoni kanssa