Totuuden voima yhteiskuntaan sopeuttamisessa
”Eräs murtovaras, jonka ei tarvinnut kärsiä täyttä rangaistusaikaansa, teki 500 murtoa seitsemän kuukauden aikana. Eräs raiskaaja, joka pääsi vapaaksi, kun hänen vähimmäisrangaistuksestaan olisi ollut jäljellä vielä neljä vuotta, raiskasi ja murhasi yhden naisen. Muuan armahduksen saanut murhaaja murtautui kahteen kotiin ja tappoi kolme ihmistä.” – Reader’s Digest, marraskuu 1990.
”Melkein 63 prosenttia osavaltionvankiloista päässeistä vaarallisista rikollisista pidätettiin vakavan rikoksen takia kolmen ensimmäisen vapaanaolovuoden aikana, sanoi oikeusministeriö tänään julkaistussa tutkimuksessa.” – The New York Times, 3. huhtikuuta 1989.
”Ihanne siitä, että rikollisia voitaisiin sopeuttaa yhteiskuntaan vankilassa, ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Vankilat ovat ’varastojen’ ja ’rikoskoulujen’ välimuotoja.” – Torontossa ilmestyvä Sunday Star, 20. maaliskuuta 1988.
New Yorkin kaupungissa sijaitsevan Rikers Island -nimisen vankilan johtaja sanoi: ”Tänne tulee 19-vuotias poika, joka oli murtovarkaiden tähystäjä. Kun hän pääsee täältä pois, hän ei ole enää tähystäjä. Seuraavalla kerralla hän on se, joka vetää liipaisimesta.” – New York -aikakauslehti, 23. huhtikuuta 1990.
”Vankilan porteista on tullut yhä enemmän pyöröovien kaltaisia: melkein kaksi kolmasosaa vangeista pidätetään uudelleen kolmena ensimmäisenä vapautumisensa jälkeisenä vuotena.” – Time-aikakauslehti, 29. toukokuuta 1989.
MIKÄÄN edellä mainituista lausunnoista ei ole uutinen. On kyseessä vanha tarina: vankilat eivät sopeuta yhteiskuntaan. Totuus sopeuttaa. Esimerkkitapaus: Ron Pryor.
Ron alkaa jokaisen päivän lukemalla perheensä kanssa jakeen Raamatusta. Hänen avioliittonsa on rauhaisa ja täynnä rakkautta. Koti on siisti ja puhdas. Heidän kaksi poikaansa olivat koulussa hyviä oppilaita – he eivät käyttäneet huumeita eivätkä alkoholia eikä heillä ollut ongelmia. Nyt pojat ovat jo lähteneet kotoa ja osallistuvat kristillisiin toimintoihin. Ron ja hänen vaimonsa Arlynn tekevät yhdyskunnassaan ahkerasti vapaaehtoista työtä kristittyinä. He viettävät hyödyllistä elämää palvellen toisia.
Vuonna 1970 Ron Pryor oli kuitenkin vankilassa odottamassa oikeudenkäyntiä, jossa häntä syytettäisiin murhasta. Hänet todettiin syylliseksi, tuomittiin, ja niin hän alkoi istua tuomiotaan osavaltion kuritushuoneessa. Se oli pitkän rikollisuran huipentuma. Tuon uran vuoksi hän oli joutunut useita kertoja vankilaan. Mutta antakaamme Ronin kertoa elämästään itse.
”Minut ’vangittiin’ ensi kerran muistaakseni valjailla talutusnaruun, joka oli sidottu pyykkinaruun. Kun olin kolmi- tai nelivuotias, minulla tuntui olevan vaellushalu ohjelmoituna sisääni. Minulla oli tapana vaeltaa milloin mihinkin, eksyä ja tulla palautetuksi poliisin kyydillä sen jälkeen kun minut oli löydetty. Lopulta äitini sanoi minulle, että jollen lopettaisi karkailuani, hän soittaisi orpokotiin ja käskisi heidän tulla hakemaan minut ja panemaan lukkojen taa. Istuin pihalla ja itkin ja odotin, että he tulisivat hakemaan minut, mutta eivät he tulleet. Sen sijaan äiti pani minut kiinni pyykkinaruun.
”Varttuessanikin jouduin aina vaikeuksiin, ja ratkaisin kaikki ongelmat väkivallalla. Tunsin itseni hämmentyneeksi, turhautuneeksi ja hylätyksi. Minulla ei ollut minkäänlaista oikean eikä väärän tajua. Annoin tunteitteni enkä omantunnon olla oppaanani. Koulussa minut siirrettiin luokalta toiselle vain sen vuoksi, että opettajat halusivat päästä minusta eroon. Jätin koulun kesken seitsemännellä luokalla ja karkasin kotoa. Jouduin huonoon seuraan, ja kuten Raamattu varoittaa, se johti minut vielä suurempiin vaikeuksiin. – 1. Korinttolaisille 15:33.
”Kasvatuslaitokset korvasivat pian pyykkinarun ja valjaat. Mutta eivät ne minua kasvattaneet. Karkasin, ja aina minut saatiin kiinni. Paetessani eräästä Virginiassa sijaitsevasta kasvatuslaitoksesta varastin avopakettiauton ja minut pidätettiin. Kun jouduin Jenkins-nimisen miestuomarin eteen syytettynä autovarkaudesta, tajusin, että olin varastanut juuri Jenkinsin auton! Olin vasta 16-vuotias, mutta minut julistettiin parantumattomaksi ja tuomittiin kuin aikuinen. Jouduin vankilaan kahdeksi vuodeksi.
”Päästyäni vankilasta ja ollessani jo yli kaksikymmenvuotias hankin moottoripyörän. Olin ihastunut siihen voiman tunteeseen, jonka se antoi minulle, mutta se ei vielä riittänyt. Liityin ’Pakanat’-nimiseen moottoripyöräjengiin, jonka jäsenet olivat aina etsimässä ikävyyksiä ja valmiina aloittamaan rähinöitä. Olin tuossa joukossa kuin kotonani.
”Myöhemmin olin kuorma-auton kuljettaja, ja hain maataloustuotteita Floridasta. En ollut enää ’Pakanoiden’ aktiivinen jäsen, mutta ajaessani juuri tuohon aikaan, vuonna 1969, Virginian läpi satuin tapaamaan joitakuita vanhoja jengikavereitani. Aloimme juhlia: joimme viiniä ja käytimme huumeita. Tuli riita ja se vain paheni, ja siitä seuranneessa käsikähmässä alkoholin ja huumeiden vaikutuksen alaisena ammuin erään miehen hengiltä. Lisää seurauksia huonosta seurasta! Myöhemmin kaksi etsivää kuulusteli minua, ja tunnustin tehneeni murhan. Silloin elettiin vuotta 1970.
”Olin vankilassa odottamassa oikeudenkäyntiä, ja olin yhä kapinallinen häirikkö. Esimerkiksi eräänä aamuna muuan luottovanki tuli tuomaan kahvia. Tavallisesti annetaan toinen kupillinen juotavaksi myöhemmin. Juuri tuona aamuna, kun ojensin toisen kuppini kahvipannun nokan alle, hän sanoikin: ’Ei tule toista kupillista.’ Tein sen johtopäätöksen, että hän oli päättänyt antaa ylimääräisen kupillisen jollekulle muulle. Niinpä sanoin: ’Sulla ei siis oo tänään tarpeeks kahvia, vai?’ Hän vastasi: ’Ei.’ ’No, siinä on munkin kahvini takas.’ Heitin sen hänen kasvoilleen. Jouduin loppujen lopuksi eristysselliin.
”Siinä nyt kävelin ympyrää 2,5 metriä leveässä ja 3 metriä pitkässä sellissä, jossa ei ollut yhtään ikkunaa. Ensimmäistä kertaa elämässäni aloin todella ajatella. Mieleeni alkoi tulvia kysymyksiä. ’Miksi elämäni on aina näin sekaisin? Miksi joudun aina uudelleen vankilaan? Miksi olen tässä kopissa? Miksi yleensä elän? Miksi? Miksi? Miksi?’ Kysymyksiä riitti, mutta en löytänyt ainoatakaan vastausta. Sitten sanoin itselleni: ’Olen tieni päässä. Ei ole mitään paikkaa, mihin mennä. Paitsi – paitsi jos on olemassa Jumala – Jumala, joka näkee minut, tietää minun olevan olemassa, ymmärtää minua – mikä minulle itselleni ainakin on ylivoimaista! Jumala, jos olet olemassa, jos tiedät minun olevan täällä, jos on jotakin mitä voisin tehdä – niin puhu minulle jotakin, ihan mitä tahansa!’
”Sellissäni oli Raamattu. Ajattelin: ’Pääsenpähän alkuun.’ Aloin lukea sitä. En muista, mitä luin. Muistan vain, että luin sitä enkä ymmärtänyt mitään. Viikon kuluessa pääsin takaisin tavalliseen selliin. Yhden sellin ovi oli auki ja molemmat vuoteet tyhjinä. Minut pantiin siihen, ja kaksi päivää myöhemmin toinen vanki pantiin samaan selliin. Luin silloin Raamattua hyvin työläästi. Hän näki minun lukevan ja kysyi: ’Haluaisitko ymmärtää Raamattua?’ ’Haluaisin!’ ’Minäpä hankin sinulle kirjan, joka auttaa sinua sen ymmärtämisessä.’ Hän otti yhteyttä erääseen Jehovan todistajaan – hän oli yhteen aikaan tutkinut heidän kanssaan – ja antoi minulle pian kirjan Totuus joka johtaa ikuiseen elämään. Tämä tapahtui heinäkuussa 1970.
”Aloin lukea tuota kirjaa ja luin sen kannesta kanteen. En ymmärtänyt kaikkea, mutta siinä oli järkeä. Kun Jehovan todistajat alkoivat tutkia kanssani, rupesin saamaan vastauksia kaikkiin niihin kysymyksiin, joita mieleeni oli tullut ollessani yksinäissellissä. Ensimmäistä kertaa elämässäni aloin ymmärtää, mikä oli oikein ja mikä väärin. Mitä enemmän nautin tätä hengellistä ravintoa, sitä enemmän minusta tuli niiden kaltainen, ’joiden havaintokyky on käytössä valmentunut erottamaan sekä oikean että väärän’. (Heprealaisille 5:14) Omatuntoni oli herännyt, se oli heräämässä henkiin!
”Tämä yhtäkkinen Raamatun totuuden hankkiminen oli melkoinen mullistus ajatusmaailmalleni. Olin lukenut tuon kirjan läpi 24 tunnissa. Yhdessä yössä menin äärestä toiseen. Olin lujasti päättänyt auttaa vankitovereitani ymmärtämään oppimani totuudet. Luulin kaikkien olevan yhtä innostuneita niistä kuin itse olin. He eivät olleet. Olin aikaisemmin aiheuttanut ongelmia toisille vangeille, ja nyt olin vielä suurempi ärsytyksen aihe – mitä kukaan ei olisi uskonut voivan tapahtua! Mutta kun todistajat kävivät jatkuvasti tutkimassa kanssani tämän piirikunnan vankilassa, aloin saarnata tahdikkaammin.
”Tein monia muutoksia, ja kahden kuukauden kuluttua minusta tuli luottovanki. Minut jopa päästettiin vankilan ulkopuolelle, mikä oli ennenkuulumatonta ottaen huomioon menneisyyteni ja sen, miksi olin siellä. Niillä periaatteilla, joita opin Raamatusta, oli oma vaikutuksensa. Jumalan sanasta lähtevillä totuuden vesillä oli puhdistava vaikutus, aivan samoin kuin niillä oli ollut apostolien päivinä. Niiden yhteiskuntaan sopeuttava voima ilmenee 1. Korinttolaiskirjeen 6:9–11:stä, kuten seuraavasta voidaan havaita:
”’Mitä! Ettekö tiedä, etteivät epävanhurskaat peri Jumalan valtakuntaa? Älkää eksykö. Eivät haureelliset, eivät epäjumalanpalvelijat, eivät avionrikkojat, eivät luonnottomia tarkoituksia varten pidetyt miehet, eivät miehet, jotka makaavat miesten kanssa, eivät varkaat, eivät ahneet, eivät juopot, eivät herjaajat eivätkä kiristäjät peri Jumalan valtakuntaa. Ja kuitenkin jotkut teistä olivat sellaisia. Mutta teidät on pesty puhtaiksi.’
”Lopulta jouduin oikeuteen. Sain 20 vuoden tuomion murhasta. Vuonna 1971 minut lähetettiin tarkimmin vartioituun vankilaan mikä näillä main on. Siellä raamatuntutkisteluni todistajien kanssa jatkui. Käytökseni oli muuttunut valtavasti. Tässä uudessa vankilassa minusta tuli pian luottovanki ja aloin saada lomiakin. Eräällä lomallani kysyin minulle tutkistelua pitävältä todistajalta: ’Mikä estää minua menemästä kasteelle?’ Hän otti paikallisesta seurakunnasta selvää, miten asian laita oikein oli, ja sain vastauksen: ’Ei mikään.’ Vuonna 1973 alkuillasta minut kastettiin lehmien juomalammikossa läheisellä maatilalla. Rukoilin astuessani veteen, koska niin oli myös Jeesus Kristus tehnyt, kun Johannes Kastaja upotti hänet Jordanvirran vesiin.
”Sen jälkeen hengellinen edistymiseni oli nopeaa. Liityin paikallisen seurakunnan teokraattiseen palveluskouluun, vaikken tietenkään itse voinut olla siellä läsnä. Sain puhemääräyksiä ja äänitin puheeni nauhalle, joka soitettiin sitten seurakunnalle. Koulunvalvoja antoi minulle neuvoja siitä, miten voisin parantaa puhetaitoani. Meillä oli vankilassa joka viikko kokouksia, joissa toiset vangit olivat tervetulleita olemaan läsnä.
”Lisäsin koko ajan Raamatun tuntemustani uusilla raamatunkohdilla. Ne olivat kuin astinlautoja, jotka johtivat minut pois siitä moraalisesta suosta, jossa olin rämpinyt suurimman osan elämästäni, kunnes ymmärsin, millaisesta muutoksesta Paavali puhui Kolossalaiskirjeen 3:9, 10:ssä: ’Riisukaa pois vanha persoonallisuus tottumuksineen ja pukeutukaa uuteen persoonallisuuteen, joka uudistuu täsmällisen tiedon avulla Hänen kuvansa mukaan, joka sen loi.’
”Vuonna 1978 oli vuorossa kolmas kuulustelu ehdonalaiseen vapauteen pääsemistä varten. Anomukseni oli kahdesti hylätty, koska tekemäni rikokset olivat niin vakavia. Tällä kertaa lautakunta sai noin 300 kirjettä Jehovan todistajilta ja muilta, jotka todistivat, että olin todella muuttunut.
”Koska vapaaksi pääsyn mahdollisuuteni näyttivät paremmilta, ajattelin myös mahdollisuutta mennä naimisiin. Arlynn, leski ja kahden lapsen äiti, oli Jehovan todistaja, joka oli kirjoitellut minulle ollessani vankilassa. Hän kävi luonani kahden poikansa kanssa. Rakastuin häneen ja hän minuun. Pääsin vapaaksi 1. helmikuuta 1978. Menimme naimisiin 25. helmikuuta 1978. Nyt, 13 vuotta myöhemmin, olemme yhä onnellisessa avioliitossa. Yksi pojistamme on naimisissa ja toimelias Jehovan todistaja. Toinen pojista työskentelee koko ajallaan Jehovan todistajien maailmankeskuksessa Brooklynissa New Yorkissa.
”Rukouksiini on vastattu. Olen kiitollinen niille veljille ja sisarille, jotka ovat olleet niin avuliaita minua kohtaan. Olen kiitollisuuden velassa kaikesta onnellisuudestani onnelliselle Jumalalle, Jehovalle. – 1. Timoteukselle 1:11.
”Minulla on kuitenkin tunnonvaivoja menneisyydessä tekemieni syntien johdosta. Muistelen inholla entistä viheliäistä käytöstäni. Olen rukoillut monta kertaa Jehovaa antamaan minulle anteeksi, ja minusta tuntuu, että hän on antanut anteeksi. Toivon myös, että ihmiset, joille olen menneisyydessä tehnyt vääryyttä, voisivat antaa minulle anteeksi. Erityisesti toivon, että Jehova herättää tappamani miehen kuolleista ja että hän saa tilaisuuden elää ikuisesti Jumalan aikaansaamassa paratiisimaassa. Silloin iloni olisi täydellinen!”
Raamatun totuus teki sen, mitä vankilan kalterit ja yksityisselli eivät kyenneet tekemään. Sen ansiosta Ron Pryor pystyi riisumaan vanhan rikollisen persoonallisuuden ja pukeutumaan uuteen kristilliseen persoonallisuuteen. Miksi? Koska ”Jumalan sana on elävä ja voimaa uhkuva”, myös sitä voimaa, jota tarvitaan yhteiskuntaan sopeuttamiseen. – Heprealaisille 4:12.
[Huomioteksti s. 11]
Olinkin varastanut tuomari Jenkinsin auton!
[Huomioteksti s. 12]
Yksinäissellissä oli Raamattu. Aloin lukea sitä
[Huomioteksti s. 12]
Sain murhasta 20 vuoden tuomion
[Kuva s. 13]
Ron Pryor ja hänen vaimonsa Arlynn nykyään