Pakoni totuuteen
Kun aloin tutkia Raamattua Jehovan todistajien kanssa, olin vankikarkuri. Edessäni oli pian ongelma: miten lopettaa valehteleminen ja alkaa puhua totta?
OLI marraskuu 1974, ja olin Pohjois-Carolinassa Yhdysvalloissa sijaitsevan Penderin piirikunnan ylioikeuden edessä. Minua syytettiin muun muassa aseellisesta ryöstöstä, pahoinpitely-yrityksestä hengenvaarallisella välineellä uhaten ja ajamisesta 145 kilometrin tuntinopeudella alueella, jolla nopeusrajoitus on 55 kilometriä tunnissa. Seuraavassa kuussa ollessani vasta 22-vuotias minut julistettiin syylliseksi kaikkiin noihin rikoksiin ja tuomittiin 30 vuodeksi Pohjois-Carolinan vankilaan.
Kasvoin Newarkissa New Jerseyssä. Vaikka isäni oli poliisi, aiheutin jatkuvasti ongelmia vanhemmilleni. Olin nuorisovankiloissa ja koulukodeissa, ja kerran minut jopa suljettiin sen poliisiaseman putkaan, jossa isäni työskenteli. En ikinä unohda sitä selkäsaunaa, jonka hän sinä iltana minulle antoi! Se olisi saanut melkein kenen tahansa muun nuoren muuttamaan tapojaan, mutta ei minua.
Karkasin kotoa ja vietin öitä erään ystäväni luona tai kadulla. Lopulta päädyin taas vankilaan. Vastoin isäni tahtoa äitini järjesti minut pois vankilasta. Vanhempani, joilla oli viisi muuta lasta, tulivat siihen tulokseen, että armeija voisi olla se, mitä tarvitsin.
Värväydyin armeijaan, ja erilaiset valmennusohjelmat tosiaan muuttivat käytöstäni vähäksi aikaa. Mutta sitten minusta tuli huumeitten orja ja aloin käyttää heroiinia. Minut sijoitettiin Fort Braggiin Pohjois-Carolinaan, eikä aikaakaan, kun kuljimme tovereitteni kanssa kaupungista kaupunkiin varastelemassa, jotta olisimme voineet ylläpitää tapaamme. Lehdet ja televisio kertoivat ryöstöistämme.
Pian viranomaiset saivat minut kiinni, ja minulle langetettiin 30 vuoden tuomio, josta alussa kerroin. Vankilassa taistelin vuosia sääntöjä ja määräyksiä vastaan, mutta tajusin lopulta vain vahingoittavani itseäni. Niinpä yritin totella sääntöjä siinä toivossa, että saisin siirron avolaitokseen ja pääsisin ehdonalaiseen vapauteen.
Kymmenen vuoden kuluttua minut siirrettiin avolaitokseen, ja pian sen jälkeen minut sijoitettiin siviilityöhön. Se merkitsi sitä, että sain lähteä vankilasta aamulla ja palata sinne takaisin illalla omin päin. Eräänä päivänä en palannutkaan heti töiden jälkeen ja menetin työssäkäyntiedun. Sain silti jäädä avolaitokseen.
Kun olin ollut vankilassa lähes 11 vuotta, mahdollisuuteni päästä ehdonalaiseen vapauteen eivät näyttäneet kovinkaan lupaavilta. Ollessani eräänä kuumana elokuun aamuna vuonna 1985 vankilan ulkopuolella minulle tarjoutui tilaisuus paeta kenenkään huomaamatta. Suuntasin kulkuni yhden ystäväni luo, joka oli ollut kanssani vankilassa. Kun olin levännyt yön yli ja vaihtanut vaatteet, hän ajoi minut noin 400 kilometrin päähän Washingtoniin.
Päätin, etten enää koskaan mene takaisin vankilaan, minkä vuoksi minun oli tästä lähtien pysyttävä erossa kaikesta rikollisesta toiminnasta. Ensin hankin itselleni säännöllisen työn; työ kuin työ kelpasi. Sitten hakeuduin sähköalan yritykseen. Aikanaan onnistuin saamaan syntymätodistuksen uudella nimellä: Derek Majette. Kaikki minua koskevat tiedot olivat nyt valheellisia: nimeni, syntymäpaikka ja muut taustatiedot sekä perhesuhteet. Tunsin olevani turvassa niin kauan kuin kukaan ei saisi tietää totuutta. Kolme vuotta elin tällä tavalla Washingtonissa ja sen ympäristössä.
Tapaan Jehovan todistajia
Eräänä iltana kaksi siististi pukeutunutta nuorta miestä tuli asunnolleni. He puhuivat minulle Raamatusta, jättivät yhden kirjan ja lupasivat tulla uudelleen. Muutin kuitenkin toiseen paikkaan enkä tavannut heitä enää uudestaan. Sitten eräänä aamuna poikkesin ennen töihin menoa kahville ja tapasin kaksi naista, jotka kysyivät, olisinko kiinnostunut Vartiotornista. Otin yhden lehden, ja joka aamu sen jälkeen nämä naiset tulivat tapaamaan minua ja puhuivat minulle Raamatusta.
Vaikka keskustelumme olivatkin aina lyhyitä, kiinnostukseni siihen, mitä naiset kertoivat, kasvoi niin, että lopulta toivoin joka aamu näkeväni nämä naiset, Cynthian ja Jeanetten. Aikaa myöten opin tuntemaan muitakin Jehovan todistajia, jotka saarnasivat varhain aamulla. He kutsuivat minua kokouksiin valtakunnansaliin. Ajatus tuntui pelottavalta, mutta siitä huolimatta noudatin kutsua.
Kun istuin tuona iltapäivänä kuuntelemassa puhetta, kuulin ensimmäistä kertaa Raamattua selitettävän niin ymmärrettävästi. Jäin raamatuntutkisteluun, jossa käytettiin Vartiotornia, ja huomasin voivani osallistua siihen vastaamalla kysymyksiin. Vastasin ensimmäisen kerran, ja kokouksen jälkeen suostuin siihen, että eräs seurakunnan vanhin alkaisi tutkia Raamattua kanssani.
Edistyin pian Raamatun tuntemuksessani. Ja mikä vielä tärkeämpää, arvostin oppimiani totuuksia. En ollut enää tyytyväinen elämääni. Aloin tuntea syyllisyyttä siitä, että valehtelin näille ihmisille, jotka olivat nyt ystäviäni. Jatkoin tutkimista ja ajattelin olevani turvassa niin kauan kuin kukaan ei tiennyt totuutta minusta. Mutta sitten todistaja, joka opetti minua tuntemaan Raamattua, alkoi puhua talosta-taloon-palvelukseen osallistumisesta.
Noihin aikoihin tapahtui jotakin sellaista, mikä sai minut tajuamaan, ettei palvelukseen tai mihinkään muuhun samankaltaiseen toimintaan osallistuminen tulisi kysymykseenkään, ellen tekisi jotakin tilanteeni korjaamiseksi. Olin ottamassa polttoainetta autooni, kun joku lähestyi minua takaapäin, tarttui käsiini ja piti niitä tiukasti selkäni takana. Kauhu valtasi minut! Ajattelin viranomaisten saaneen minut viimeinkin kiinni. Mikä helpotus olikaan huomata, että kyseessä olikin entinen vankitoverini! Hän ei tiennyt paostani ja puhutteli minua kaiken aikaa oikealla nimelläni ja kyseli kaikenlaista.
En ollut pelännyt näin paljon sitten päivän, jona pakenin. Silloin asia kuitenkin valkeni minulle. Entä jos olisin talosta-taloon-palveluksessa ja ovelle tulisi joku sellainen, joka tietäisi, kuka todellisuudessa olen? Miten voisin osallistua Jehovan palvelukseen ja puhua totuudesta, kun itse elin valheessa? Mitä minun oli tehtävä? Jatkaa tutkimista ja elää edelleen valheessa vai lopettaa tutkiminen ja muuttaa muualle? Tilanne oli niin hämmentävä, että minun täytyi päästä vähäksi aikaa pois miettimään asiaa.
Teen päätöksen
Lähdin matkalle. Pitkä, rauhallinen ajomatka oli juuri se, mitä tarvitsin pystyäkseni rauhoittumaan, miettimään ja pyytämään Jehovaa auttamaan minua ratkaisun tekemisessä. Vasta ollessani matkalla takaisin Washingtoniin tein päätökseni: lopetan valehtelemisen ja kerron totuuden. Se ei kuitenkaan ollut mitenkään helppoa. Koska olin tutustunut Cynthiaan melko hyvin, uskouduin hänelle. Hän teki selväksi, että minun oli oikaistava asiat Jehovan edessä. Hän ehdotti, että puhuisin seurakunnan vanhimmille.
Tiesin hänen olevan oikeassa ja suostuin siihen. Mutta koska en ollut varma, miten minun olisi pitänyt laillisesti toimia, soitin eräälle paikalliselle asianajajalle ja selitin tilanteeni. Hän neuvoi minua ottamaan yhteyttä johonkuhun Pohjois-Carolinan asianajajaan, koska tämä olisi selvillä tuon osavaltion menettelytavoista. Niinpä lähdin matkalle kohti etelää saadakseni tietoa jostakusta asianajajasta.
Kun saavuin Raleigh’hin Pohjois-Carolinaan, ajoin vankilan luo, joka sijaitsi erään pääkadun varrella. Pysähdyin vain istumaan ja katselemaan korkeaa piikkilanka-aitaa, vartiotornissa olevia aseellisia vartijoita ja aidan sisäpuolella käveleskeleviä vankeja. Olin ollut tuollainen vanki 11 pitkää vuotta! Päätös ei totisesti ollut helppo.
Etsin kuitenkin puhelinluettelosta asianajajan puhelinnumeron ja soitin hänelle. Kerroin hänelle samat asiat kuin sille asianajajalle, jonka kanssa olin ensiksi keskustellut. Hän ei juuri esittänyt kysymyksiä, sanoi vain, mikä hänen palkkionsa oli, ja käski minun soittaa hänelle, kun olisin valmis, ja hän järjestäisi tapaamisen. Palattuani Washingtoniin menin suoraan tapaamaan opettajaani, jonka kanssa tutkin Raamattua.
Hän ja hänen vaimonsa sekä heidän tyttärensä olivat minulle kuin perheenjäseniä. Niinpä kun menin sinä iltana heille, kesti jonkin aikaa ennen kuin sain sanotuksi asiani. Olin kuitenkin helpottunut, kun se oli tehty. He olivat lievästi sanottuna tyrmistyneitä. Mutta kun he toipuivat järkytyksestä, he olivat hyvin ymmärtäväisiä ja halusivat tukea minua.
Seuraavaksi minun piti hankkia rahaa asianajajan palkkiota varten ja päättää, milloin ilmoittautuisin viranomaisille. Päädyin 1:seen maaliskuuta 1989, ja siihen oli aikaa vain muutama viikko. Olisin halunnut sanoa itseni irti työstä ja nauttia viimeisistä päivistäni vapaudessa, mutta se ei ollut mahdollista, sillä tarvitsin rahaa maksaakseni asianajajalle.
Minusta oli ironista, että olin paennut vankilasta ja nyt säästin rahaa päästäkseni sinne takaisin. Toisinaan mieleeni tuli ajatus vain unohtaa koko asia ja lähteä. Mutta 1. maaliskuuta tuli aivan liian pian. Opettajani ja eräs toinen hänen raamatuntutkisteluoppilaistaan tulivat kanssani Raleigh’hin. Menimme asianajotoimistoon ja keskustelimme niistä syytöksistä, joiden perusteella minut oli pantu vankilaan, tuomioni pituudesta ja siitä, miksi halusin nyt ilmoittautua vapaaehtoisesti viranomaisille. Asianajaja soitti sitten rauhantuomarin toimistoon saadakseen tiedon siitä, minne minun piti mennä. Hänelle sanottiin, että rauhantuomari voisi toimittaa minut takaisin vankilaan heti.
En ollut varautunut palaamaan takaisin niin pian. Olin ajatellut, että menisimme vain keskustelemaan asianajajan kanssa ja ilmoittautuisin vasta seuraavana päivänä. Koska päätös oli nyt kuitenkin tehty, me neljä ajoimme hiljaisuuden vallitessa vankilaan. Muistan ajatelleeni itsekseni, että näinkö tässä tosiaan käy. Seuraava asia, jonka tajusin, oli se, että olimme pääportilla ja kuuntelimme, kun asianajaja selitti vartijalle, kuka olin.
Jälleen vankilassa
Kun portit avattiin, tiesin, että oli koittanut jäähyväisten aika. Minä ja asianajajani kättelimme. Sen jälkeen halasimme opettajani ja toisen tutkisteluoppilaan kanssa toisiamme. Heti kun olin portin sisäpuolella, minulle pantiin käsiraudat ja minut saatettiin paikkaan, missä omat vaatteeni otettiin pois ja tilalle annettiin vanginvaatteet. Sain saman numeron, joka minulla oli ollut aiemmin: 21052-OS.
Koska tämä oli avolaitos, minut siirrettiin tunnin kuluessa suljettuun laitokseen. Sain ottaa itselleni vain Raamattuni ja kirjan Sinä voit elää ikuisesti paratiisissa maan päällä. Tunnistin siitä vankiryhmästä, johon jouduin, sellaisia miehiä, jotka olin tuntenut vuosia. He olettivat, että minut oli saatu kiinni, mutta kun selitin tulleeni takaisin vapaaehtoisesti, koska halusin tulla Jehovan todistajaksi, he kaikki sanoivat sen olevan typerintä, mitä he olivat ikinä kuulleet.
Yksi viimeisistä asioista, jonka opettajani oli sanonut minulle, oli: ”Älä koskaan lopeta tutkimista.” Kulutinkin suurimman osan ajastani lukemalla Raamattua ja Voit elää ikuisesti -kirjaani sekä kirjoittamalla kirjeitä kotipaikkani ystäville, jotka tiesivät, mitä minulle oli tapahtunut. Niiden todistajien joukossa, joille kirjoitin, olivat Jerome ja hänen vaimonsa Arlene. Kirjeeni oli lyhyt: se sisälsi vain muutaman kiitoksen sanan sekä ajatuksiani ja tuntemuksiani siitä ajasta, jonka olin ollut Jehovan todistajien seurassa.
Sain pian Jeromelta kirjeen, jossa hän pyysi saada lukea kirjeeni puheessa, jonka hän aikoi pitää Jehovan todistajien kierroskonventissa. Suostuin siihen, mutta minulla ei ollut aavistustakaan, mitä siitä seuraisi. Vain muutama todistaja tiesi taustastani. Niinpä sen jälkeen, kun Jerome oli lukenut kirjeeni ja ilmoittanut oikean nimeni, Brian E. Garner, monet olivat todella yllättyneitä, kun hän sanoi: ”Alias Derek Majette!” Sitten oli minun vuoroni yllättyä. Veljiltä ja sisarilta – ei ainoastaan Petworthin seurakunnasta, jonka kokouksissa minä olin käynyt, vaan myös muissa seurakunnissa toimivilta – alkoi tulla tulvimalla rohkaisukirjeitä.
Pian minut siirrettiin keskusvankilasta Lillingtonissa Pohjois-Carolinassa sijaitsevaan puoliavoimeen vankilaan. Heti kun olin asettautunut sinne, aloin kysellä, järjestettiinkö siellä uskonnollisia tilaisuuksia. Olin iloinen saadessani tietää, että Jehovan todistajat pitivät joka keskiviikkoilta kokouksen vankilan luokkahuoneissa. En unohda koskaan sitä rakkautta, jota osoitettiin, sitä tukea, jota annettiin, enkä niitä ponnisteluja, joita tehtiin, ei ainoastaan minun, vaan kaikkien niiden auttamiseksi, jotka tuossa vankilassa halusivat oppia Raamatun totuuden. Kun eräs vanhimmista, joka johti vankilassa kokouksia, sai kuulla minun tutkineen aiemmin, hän jatkoi heti tuota tutkistelua siitä, mihin olin päässyt.
Ehdonalaiseen vapauteen pääsyä harkitaan
Useiden kuukausien kuluttua sain viestin, jonka mukaan minun oli määrä tavata ehdonalaisesta vapaudesta päättävän lautakunnan jäsenet. Vaikka olinkin paennut vankilasta ja vasta vähän aikaa sitten palannut sinne takaisin, laki vaati minun tuomistani tämän lautakunnan eteen, jotta tapaukseni käsiteltäisiin tai minulle ainakin ilmoitettaisiin tapaustani harkitun. Kerroin ystävilleni, että minun päästämistäni ehdonalaiseen vapauteen harkittaisiin. Jälleen alkoi tulla tulvimalla kirjeitä – ei minulle, vaan tälle lautakunnalle.
Lokakuussa 1989 sain lautakunnalta tiedon, että tapaukseni oli määrä käsitellä. Olin jännittynyt. Mutta kun koitti se päivä, jona näiden viranomaisten piti tulla, paikalle ei ilmaantunutkaan ketään. Myöskään siitä, milloin he tulisivat, ei tullut tietoa. Olin hyvin pettynyt, mutta en lakannut rukoilemasta Jehovaa. Muutaman viikon kuluttua, 8. marraskuuta, minulle ja kahdelle muulle miehelle ilmoitettiin, että ehdonalaisesta tuomiosta päättävän lautakunnan jäsenet olivat vankilassa ja että minut kutsuttaisiin ensimmäisenä.
Kun astuin toimistohuoneeseen, huomasin kaksi papereita täynnä olevaa kansiota. Toisessa oli minua koskevia tietoja vuodesta 1974 lähtien. En ollut varma toisen kansion sisällöstä. Keskusteltuaan kanssani tapaukseeni liittyvistä seikoista yksi lautakunnan jäsenistä avasi tuon toisen kansion. Siinä oli kymmenittäin minun puolestani kirjoitettuja kirjeitä. Komitea halusi tietää, miten olin tutustunut niin moniin ihmisiin vankilasta pakenemiseni jälkeen. Kerroin siksi heille lyhyesti, miten olin päässyt kosketuksiin Jehovan todistajien kanssa. Sitten minua pyydettiin poistumaan huoneesta.
Vapaus ja uusi elämä
Kun minut kutsuttiin takaisin, minulle ilmoitettiin lautakunnan päätös, joka oli tehty äänestyksen perusteella: ”Ehdonalainen vapaus, joka astuu heti voimaan.” Olin suunniltani ilosta. Oltuani vain yhdeksän kuukautta vankilassa minut oli määrä vapauttaa! Paperisodan hoitaminen vei jonkin aikaa, joten kävelin – tällä kertaa minun ei tarvinnut juosta – ulos vankilasta 22. marraskuuta 1989.
27. lokakuuta 1990 eli vajaan vuoden kuluttua vapautumisestani menin Jehova Jumalalle vihkiytymiseni vertauskuvaksi vesikasteelle. Palvelen nykyään onnellisena Jehovaa Washingtonissa ja toimin avustavana palvelijana. Minut ja Cynthia Adams vihittiin avioliittoon 27. kesäkuuta 1992.
Kiitän Jehovaa, vaimoani ja hänen perhettään sekä kaikkia veljiä ja sisaria, jotka ovat auttaneet minua tulemaan osaksi näin rakkaudellista maailmanlaajuista järjestöä. (Kertonut Brian E. Garner.)
[Kuva s. 13]
Vankila, jossa vietin 11 pitkää vuotta
[Kuva s. 15]
Vaimoni Cynthian kanssa