Olin ammatiltani murtovaras
PAM! Tuomarin nuijanisku kaikui oikeussalissa. Hänen seuraavat sanansa tuntuivat minusta jyliseviltä, vaikka ne lausuttiin pehmeällä äänellä. ”Täten tuomitsen teidät 15 vuodeksi vankilaan.” En koskaan unohda noita sanoja enkä niiden jälkeen seuranneita tapahtumia. Poliisi vei minut nopeasti oikeussalista takaisin pidätysselliin, joka oli ollut kotini viimeksi kuluneet kolme kuukautta.
Aikaisin seuraavana aamuna minut johdatettiin sellistäni käytävää pitkin pieneen huoneeseen. Siellä ylleni puettiin melkein 15 senttimetriä leveä vyö, jonka kiinnityssolki oli selkäpuolella. Vyön etupuolella oli kaksi suurta metallirengasta, joihin käteni kiinnitettiin. Tämän jälkeen kaksi poliisimiestä vei minut toiseen käytävään, jossa oli ryhmä samalla tavalla käsirautoihin pantuja miehiä. He seisoivat parijonossa. Minut ohjattiin omaan paikkaani jonossa, ja jonoja yhdistävä ketju pujotettiin nahkavyön kolmanteen, sivulla olevaan renkaaseen.
Myöhemmin nuo kuusi poliisia ohjasivat meidät lujin ottein hissiin, joka vei meidät erikoisvalmisteiseen linja-autoon. Siinä istuin murhaajan vieressä ja huumekauppiaitten, raiskaajien ja ryöstäjien edessä. Me kaikki olimme menossa samaan paikkaan: vankilaan!
Saatat pohtia, mikä oikein johti näihin olosuhteisiin. Annahan kun kerron taustastani ja niistä tapahtumista, jotka johtivat vangitsemiseeni.
En syntynyt rikolliseksi
Vanhempani menivät naimisiin aivan toisen maailmansodan jälkeen, ja vuonna 1947 vanhempi veljeni syntyi. Kaksi vuotta myöhemmin synnyin minä, ja puolentoista vuoden kuluttua toinen veljeni. Vanhempani matkustivat kolmen pikkulapsen kanssa pitkän matkan länteen Richmondista Virginiasta Tyynenmeren rannikolla sijaitsevaan Oregonin osavaltioon. Sitten matkasimme pohjoiseen Washingtonin osavaltioon ja asetuimme asumaan Bellevuen kaupunkiin. Tuohon aikaan elämäni sujui tavalliseen tapaan. Vaikkei perheemme ollut kovin kiinteä, teimme säännöllisesti yhteisiä retkiä ja kävimme paikallisessa luterilaisessa kirkossa. Oli tavanomaista, että Virginiasta kotoisin oleva perhe kunnioitti Jumalaa, Jeesusta ja Raamattua. Tammikuussa 1960 syntyi nuorin siskoni. Kuinka innoissaan äitini olikaan saadessaan lopulta pikkutytön, jota hän oli aina halunnut!
Noin puolen vuoden kuluttua tapahtui kuitenkin jotakin, mikä muutti elämäntapamme. Muutimme jälleen, tällä kertaa Maple Valley -nimiseen metsäiseen pikkukaupunkiin. Lakkasimme käymästä kirkossa, emme tehneet enää retkiä perheenä, ja isäni alkoi juoda rankasti alkoholia. Tulen yhä surulliseksi muistellessani tuota muuttoa. Olimme masentuneita pitkään sen jälkeen. Uskon, että tämä vaikutti osaltaan tottelemattomaan käytökseeni teini-iässä.
Miksi valitsin rikollisen elämän
Maple Valley ei ollut mikään kiinnostava paikka 1960-luvun riehakkaalle nuorelle, minkä voi jo päätellä kaupungin Vaahteralaaksoa merkitsevästä nimestäkin. Niinpä järjestin itse jännitystä elämääni. Tämä oli minulle helppoa sen huonon seuran vuoksi, jota minulla oli koulussa. Koulunjälkeiset tapaamiset muuttuivat juomingeiksi, joita seurasivat nyrkkitappelut ja huumeet. Usein kompuroin kotiin vasta kolmelta tai neljältä aamulla – umpihumalassa. Tai sitten en tullut kotiin moneen päivään, vaan vietin aikani ystävieni luona. Tiesin tekeväni väärin, mutta vanhempani eivät kumma kyllä koskaan näyttäneet huomaavan mitään.
Joskus varastimme jotain vain kokeillaksemme, voisimmeko tehdä sen jäämättä kiinni. Kerran varastin auton ja menin huviajelulle. Mutta minut saatiin kiinni, ja jouduin olemaan vuoden paikallisessa nuorisokodissa Green Hillissä.
Kun pääsin vapaaksi Green Hillistä, olin lukiossa. Siellä ajattelin voivani soveltaa käytäntöön sitä, mitä olin tuossa nuorison ”rikoskoulussa” ”oppinut”. En tajunnut lainkaan, että raamatullinen totuus: ”Huono seura turmelee hyödylliset tavat”, soveltui minuun parhaillaan. – 1. Korinttolaisille 15:33.
Olin noin 16-vuotias, kun tapasin aivan erilaisen nuoren miehen, Jim Carleyn. Hän ja hänen perheensä olivat äskettäin muuttaneet Idahon osavaltiosta meidän kaupunkiimme. Hyvin harvat tunsivat hänet nimellä Jim; hänet tunnettiin paremmin lempinimellä Spud (Peruna), joka muistutti Idahon kuuluisista perunoista. Hän oli Jehovan todistaja.
Jim ja minä kävimme samaa koulua. Tarkkailemalla häntä huomasin hänen olevan erilainen kuin muut ystäväni. Hän tuli toimeen kaikkien kanssa, mutta hän ei osallistunut heidän väärintekoihinsa. Se teki minuun syvän vaikutuksen. Muistan selvästi hänen kertoneen minulle, miksi tämä paha järjestelmä pian päättyisi ja korvattaisiin uudella Jumalan taivaallisen valtakunnan hallitsemalla rauhan maailmalla.
Halusin kuulla siitä lisää, joten kävin pari kertaa hänen ”kirkossaan”, jota kutsuttiin valtakunnansaliksi. Silloin elettiin vuotta 1967. Kuulin siellä kyllä kiinnostavia asioita, mutta minusta tuo uusi maailma oli vielä kaukana tulevaisuudessa. Sitä paitsi minulla oli nyt hauskaa. Toimitin työkseni ”tilauksia”, mitä tahansa joku vain halusi – työkaluja, autonosia, stereoita, televisioita. Tietenkin toimitin nämä ”tilaukset” varastamalla ja olemalla viekas. Miksi minun pitäisi käydä kirkossa, joka tuomitsi hauskat ”liiketoimeni”?
19-vuotiaana lopetin koulun ja menin naimisiin lukioajan tyttöystäväni kanssa. Vuotta myöhemmin olin pienen Rhonda Jean -nimisen tyttövauvan isä. Saatuani lisävastuuta tajusin, että minun oli nyt elätettävä heidät, mutta tein sen ainoastaan epärehellisillä keinoilla.
Olen löytänyt totuuden!
Käytin yhä huumeita ja ”liiketoimenani” myin niitä, varastelin autoja ja murtauduin koteihin, mutta nuo ”liiketoimet” johtivat lopulta pidätykseeni. Minut pidätettiin, ja pian jouduin niihin käsirautoihin, joista kerroin aikaisemmin, ja minua oltiin viemässä vankilaan. Olin tuolloin 20-vuotias, ja minulla oli vaimo ja puolivuotias tytär. Nyt olin joutumassa vankilaan seuraaviksi 15 vuodeksi! Tajusin, että minun oli tehtävä jotakin saadakseni elämäni hallintaani. Aloin muistella, mitä Spud oli kertonut Raamatusta.
Vankilassa ollessani aloin lukea Raamattua yhdessä kaupallisten tutkimisapuvälineiden kanssa. ’Näiden kirjojen lukeminen auttaa minua kasvamaan aikuiseksi’, ajattelin. Niistä ei ollut apua. Mikään ei auttanut, ennen kuin eräs toinen Sheltonissa Washingtonissa sijaitsevan kuritushuoneen vanki kysyi, haluaisinko tulla seuraamaan raamatullista keskustelua, jota johtivat paikallisesta seurakunnasta tulleet Jehovan todistajat. Minulle kerrottiin, että he tulivat vankilaan joka viikko. Suostuin liittymään keskusteluun. Heti ensimmäisen kerran, kun tapasin nuo kaksi todistajaa, tiesin, että se, mitä opin Raamatusta ja tutkistelukirjasta nimeltä Totuus joka johtaa ikuiseen elämään, oli oikein. Olin löytänyt totuuden!
Todistamista vankilassa
Toisinaan jopa 15 vankia oli läsnä viikoittaisissa raamatuntutkisteluissani Jehovan todistajien kanssa. Näihin aikoihin vaimoni oli tullut siihen tulokseen, että olin tullut hulluksi vankilassa, ja niinpä hän pani vireille avioeroprosessin. Tämä koetteli kovasti vastalöytämääni uskoa.
Päätin vahvistaa uskoani nauttimalla enemmän hengellistä ravintoa. Aloitin lukemalla koko Raamatun yhdessä raamatullisten julkaisujen kanssa sekä Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtien vanhempia numeroita. Uskoni vahvistui. Lisäksi aloin saarnata jokaiselle, joka vain kuunteli. Pian monet vangit karttoivat minua. Näin jälkeenpäin ajatellen se oli minulle todellinen suoja.
Minulla oli kuitenkin monia kiinnostavia keskusteluja toisten kanssa vankilassa. Erään keskustelun kävin katolisen papin kanssa, joka sanoi, että minulle opetetaan vääristeltyjä asioita ja että ihmiset voisivat saada Raamatun sanoman näyttämään aivan miltä haluaisivat. Todistaakseen väitteensä hän sanoi näyttävänsä minulle Raamatun sanovan, ettei ole Jumalaa. Hyväksyin hänen ehdotuksensa. Hän avasi Raamattunsa Psalmien kirjan kohdalta ja asetti kätensä siten, että hänen etusormensa peitti osan jakeesta. Sanoin: ”Siirrä sormeasi niin, että voin lukea koko jakeen.” Hän vastasi: ”Lue vain siitä sormeni alapuolelta.” Niin tein, ja hämmästyksekseni siinä sanottiin: ”Ei ole Jumalaa.” ”Siinä näet”, hän sanoi, ”tämä todistaa sen, ettei ole Jumalaa!” Jälleen pyysin nähdä koko jakeen. Tällä kertaa hän siirsi kättään. Koko jae kuului: ”Hullu sanoo sydämessänsä: ’Ei ole Jumalaa’.” – Psalmi 14:1.
Ehdonalaisessa vapaudessa ja päättäväinen
Muuttuneen asenteeni ja käytökseni vuoksi pääsin ehdonalaiseen vapauteen vain kahden vankeusvuoden jälkeen. Tämä tapahtui vuoden 1971 loppupuolella. Jotkut saattoivat ajatella, että ’tulin uskoon’ vain hämätäkseni ehdonalaisesta vapaudesta päättävää lautakuntaa. Mutta nyt olin päässyt vankilasta, ja olin päättänyt lujemmin kuin koskaan olla palaamatta takaisin huonoon seuraan. Valitsin tieten tahtoen sellaisen asuinalueen, missä en tapaisi entisiä tuttujani. Tiesin, ettei olisi viisasta ottaa yhteyttä keihinkään vanhoihin ystäviini. Lisäksi he karttoivat minua, koska he olivat kuulleet, että minusta oli tullut jonkinlainen ”pappi”, joka saarnaa jokaiselle.
Jatkoin Raamatun tutkimistani ja aloin käydä säännöllisesti Kentissä Washingtonissa sijaitsevan Covingtonin seurakunnan kokouksissa. Saarnaamistyön osuus elämässäni kasvoi kasvamistaan, ja kesäkuussa 1972 minut kastettiin. Yritin säilyttää tasapainon ansiotyöni suhteen samalla, kun palvelin Jumalaa ja opetin tyttärelleni Raamatun sanomaa. Hän oli nyt melkein kolmivuotias ja asui äitinsä, entisen vaimoni, kanssa. Tuo opetustyö osoittautui todelliseksi haasteeksi, joka kesti 16 pitkää ja turhauttavaa vuotta. Joskus minusta todella tuntui siltä, että aika seisoi minun kohdallani paikallaan. Sitten muistin seuraavan raamatullisen kehotuksen: ”Mikäli mahdollista, säilyttäkää rauha kaikkien ihmisten kanssa. – – ’Kosto on minun, minä tulen maksamaan takaisin, sanoo Jehova.’” – Roomalaisille 12:18, 19.
Monet yöt kuluivat itkien ja rukoillen. Maailmani oli siinä vaiheessa paljolti Puget Sound -alueen tyypillisen sään kaltainen: harmaa ja synkkä ja vain ajoittaista auringonpaistetta. Minulle ”auringonpaistetta” olivat teokraattiset toiminnot, kuten kokoukset ja konventit, joissa voi luoda uusia ystävyyssuhteita ja elvyttää vanhoja. Eräässä tällaisessa konventissa tapasin sisaren, joka teki minuun pysyvän vaikutuksen, ja kahden vuoden tutustumisen jälkeen Mary Hughes ja minä menimme naimisiin elokuussa vuonna 1974.
Seuraavan vuoden heinäkuussa saimme pojan, jolle annoimme nimen Trey (joka tarkoittaa Tom III:ta eli Tom-nimistä kolmannessa sukupolvessa). Tiesin, että tässä avioliitossa Jumala olisi aina etusijalla, varsinkin, kun minut oli vasta äskettäin nimitetty avustavaksi palvelijaksi kristilliseen seurakuntaan. Saadessani tämän edun ymmärsin, että uusi tilaisuuden ovi oli avautunut minulle Jehovan palveluksessa. Olin päättänyt käyttää tätä tilaisuutta täysin hyväkseni ja jatkaa hänen palvelemistaan. Ponnistelin kovasti luottaen aina siihen, että Jumala näyttää minulle, miten voin kasvaa hengellisesti. Aina kun minulle annettiin jokin tehtävä, otin sen vastaan luottaen siihen, että hän antaisi minulle tarvittavaa viisautta sen hoitamiseen. Sitten vuonna 1987 minut nimitettiin vanhimmaksi.
Olen oppinut vuosien varrella sen, että on viisainta tehdä kaikki aina Jehovan tavalla. Älä tule kärsimättömäksi. Sain tästä lisäopetuksen, kun keväällä 1990 tyttäreni Rhonda, joka oli silloin 20-vuotias, tuli luoksemme asumaan ja hänestä tuli kastettu Jehovan todistaja. Sain jälleen muistutuksen siitä, kuinka suuri voima totuudella on. Holhousjärjestelyjen vuoksi en ollut ollut häneen yhteydessä viimeksi kuluneisiin kahdeksaan vuoteen. Jehova siunasi ponnisteluni, kun vuosia sitten kylvin Raamatun totuuden siemeniä tyttäreeni niiden lyhyiden vierailujen aikana, joihin tuomioistuin myönsi minulle luvan.
Rhonda tuntui muistavan lähes kaiken, mitä Mary ja minä olimme opettaneet hänelle Raamatusta. Lisäksi meidän perhe-elämämme oli tehnyt häneen lähtemättömän vaikutuksen! Tuon kevätpäivän jälkeen Rhonda on edistynyt nopeasti Raamatun tuntemuksessa.
Kun muistelen, millaista elämäni oli, ja tarkastelen sitä, millaista se on nyt, minun täytyy sanoa, että ahkeroiminen Jumalan palveluksessa on paras suoja Saatanan ansoja vastaan. Suuresti inhoamani nahkavyön asemesta voin nyt nauttia suuresta vapaudesta: minut on vapautettu vankilasta, ja olen vapaa toimimaan rauhaa edistävänä Jumalan palvelijana. – Kertonut Tom McDaniel.
[Kuva s. 12]
Ollessani vanki numero 626023 Washingtonin osavaltion kuritushuoneessa
[Kuva s. 13]
McDanielin perhe: Mary, Tom, tytär Rhonda ja poika Trey